Ensimmäisenä päivänä yläasteelle mennessä minulla oli yllä farkkuhaalarien ja t-paidan ja flanellipaidan lisäksi villapusero. Ja mukana vielä farkkutakki. Eikä se ollut mikään vitsi tai edes imagokysymys. Minua palelsi.
En minä edes ymmärtänyt, että siinä oli jotakin ihmeellistä. En oikeastaan silloinkaan, kun kuvaamataidonopettaja "ystävällisesti" kävi minulle aiheesta kuittailemaan. Että melko kylmähän täällä, luokassa. Vasta vuosien päästä tajusin taivastella, että mahdoinpa näyttää koomiselta. Kaikki muut lyhythihaisissa ja shortseissa tai hamosissa. En muista, mutta voin kuvitella.
Eikä runsas vaatetus ollut vain teini-iän epävarmuutta, tai sitten hoidan alitajuisesti epävarmuuttani yhä samalla kaavalla. Sillä paleltaa tämä suomen kesä välillä aika tavalla.
Tänäänkin aamulla kun ulkoilimme pihassa. Pitkän housut, pitkähihainen paita ja toinen ja takki. Ja silti hikoilu oli tosi kaukana.
Lääkäriltäkin olen silloin tällöin kysynyt, mutta tupakanpolton lopettamista kummempaa ei kukaan ole osannut ehdotella. Enkä koskaan ole polttanut ainuttakaan savuketta.
Lapset kyllä tarkenivat shortseilla. Hyvä niin, ehtii sitä talvemmallakin kulkea haalareissa. Tai no, oli esikoisella villalapaset, mutta ne olivat osa maalivahdin varustusta.
2 kommenttia:
Kuule, minulla on kanssa tosi monesti kylmä! Jalat ja sormet on lämpimilläkin säillä ihan kylmät. Sinertävät. Lääkäriystävä sanoi vaan, että toisilla on vaan huonompi ääreisverenkierto. Ei kai tuosta tarvitse stressiä ottaa.
Ei oteta. Sinä osaat kutoa niitä ihanuuksia, minunkin pitäisi opetella, niin aina vain olisi vähemmän huolta. Kivahan se olisi pidellä, itsetehtyjä lämmikkeitä.
Lähetä kommentti