maanantai 30. huhtikuuta 2012

Järjetön ikävä






Olen harvoin poissa omieni luota. Esikoinen on eskarissa nelituntisen arkena, kuopus kahdesti viikossa kolmetuntisen kerhossa. Joskus käyn yksin kaupassa. Vielä harvemmin kirjastossa. Ystävän luona tai jollain muulla reissulla satunniasesi, mutta tosi harvoin sellaistakaan ilman lapsia. Palstalla pojat eivät tykkää olla, aina, joten sielläkin joskus itsekseni. Niin, ja olenhan minä kolmesti viikossa pari tuntisen töissä, uimahalleilla. Joskin sielläkin yhtenä päivänä pojat ryhmissä mukana...

Kun sitten olen poissa omieni luota, huomaan varsin pian ajattelevani heitä kovasti. Lämpimästi. Jopa pakahduttavasti. Pyöräilen yksin pyörälläni, ilta-aurinko paistaa ihanasti, kuulokkeista soi musiikki. Mietin edellistä päivää Linnanmäellä ystäväperheen kanssa. Ja kuinka hassua, että jotkut liikutukset on minussa kuin sisäänrakennettuina. Että minä yhtäkkiä itken Hevisaurusmusikaalissa, ja päätän samalla, ettei ole tarve padota kyyneleitä, joskus niiden täysyy antaa vain tulla, vaikka olisi kuinka hassua. (Tiesittekö muuten, että musikaaliin on rakennettu ilmastonmuutosteema - tökerösti ehkä, mutta kuitenkin!)

Aamullakin olin ollut aurinkoinen. Istunut jalkapallokentän laidalla katsomassa omien omaa harrastelua. (Pojat eivät pelaa joukkueessa, vaan isänsä kanssa.) Sain juttuseuraakin ja yhtäkkiä ei tuntunut ollenkaan huonolta vain istua puhelemassa. Voisihan sitä olla lenkillä tai pitää kuntopiiriä siinä, mutta jokus joku muukin on paikallansa. Keskustelusta saan voimaa ja paljon raikkaita ajatuksia.

Kotona katson ympärilleni vaihteeksi levollisin silmin. Olkoonkin sekaista, mutta välillä se kertoo, että elämää on kovasti. Ehdin muuta, vaikken aina siivoaisi. En ainakaan aina tee mitään pahasti, vaikken käyttäisi aikaani näkyvän tehokkaasti. Sanon naapurin pojalle huoletta, että tule sisään leikkimään, ja he pelaavat olohuoneessa ilmapallolentistä. Eikä minua lainkaan hävetä, että kotimme ei kiillä. Hyvä, silla niin en ajattele aina, usein mieli risteilee täynnä syytöksiä vätystelystä.

Ehdimme käydä moikkamaasaa laivallelähtijöitä. Lapsuuskodilla näämme taas kevään ensimmäiset valkovuokot kunnolla ja esikoinen keksii, että niistähän me saadaan tuliaisia.

Illalla käyn pyörällä palauttamassa kentältä vahingossa meille pakattuja maalivahtihanskoja. Pyöräilen yhtä hitaasti, kuin jos pojat olisivat mukanani. Ja kaipaankin heitä vierelleni, vaikka tunnen myös senkin, että minun on tärkeä välillä olla ajatusteni kanssa itsekseni.

Mutta tovi riittää. Sitten jo ikävöin omiani kovasti. Ja mietin suorinta reittiä kiertelyn sijasta, jotta pääsisin luoksensa taas nopeasti. Keskityn, etten kaatuisi tai kävisi mitenkään muuten huonosti. Pelkään tällaisina hetkinä helposti, että heille tai itselle jotain sattuisi, tunnen, ettei mikään ole itsestään selvää ja kiitän monesta onnestani. Mikään ei tunnu itsestäänselvältä, kun on vain pienikin hetki etäisyyttä.

Muistutan taas itseäni, kuinka turhaa on mökötys ja riitely. Elämään ei anneta liikaa aikaa nautiskelulle. Itse pitää voida myös kääntää naamaa aurinkoon ja katsella kaikkea sitä, mistä voi sanoa KIITOKSIA. Kotona halaan omia ja tunnen olevani niin oikeassa paikassa.
Haluan muistaa tämän pitkään, myös huomenna, siksi istun aamulla koneella. Mutta nyt menen laittamaan pienimmille omilleni leipää ja tuoremehua ja sitten lähdemme poliisiasemalle hakemaan passeja.

Aurinkoista viikkoa!

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Ärsyttävän rakasta

 

Tämä viikonloppu alkoin hyvin. Esikoinen pääsi kuopuksen kerhoon kylään. Oivana päivänä pääsikin, mukaan nyyttäreihin ja vappunaamiaisiin. Eikä minun tarvinnut yhtään viimevuotiseen tapaan jännittää, olisivatko rooliasut kyllin hyviä lapsiseurassa. Näin, että poikani olivat onnellisia, kuopus poliisina ja esikoinen Ninjana. He hehkuivat innostusta suunnitellessaan asujansa, penkoessaan kaappeja. Jostain syystä uskalsin ajatella, että olisivat iloisia myös itse juhlissa.

Ja sain itsekin olla mukana. Tarjouduin avuksi tarjoilujen asetteluun ja apu olikin tervetullutta, kun toinen ohjaajista oli sairaana. Pääsin siis näkemään ja kuulemaan, kuinka kuopus toisteli piirtäessään, pelatessaan, leikkiessään, herkkuja popsiessaan, että tämä on hänen paras päivänsä. Ja jossakin vaiheessa kuopus selitti isoveljelleen, että oli niin toivonutkin, että tämä vielä tulisi kylään ja että oli miettinytkin, onnistuuko se enää koskaan kuitenkaan.

Minäkin tarvitsin tällaisen päivän. Kun sain tiskatuksi suuret tiskit kotona ylhäisessä yksinäisyydessä ja sitten liityin kerholaisten joukkoon intiaanipäähineessä. Autoimme siivouksessakin ja lähdimme kotiin tunti muita kerholaisia myöhemmin, kun lattiaa lakastessa ja tiskejä kannellessa sanottiin moneen kertaan, että ei mitään kiirettä, olkaa vain vielä, ja mehän nautimme juuri sellaisesta yllättävästä rentoudesta. Erityisesti lämmitti, kun kerhonohjaaja vuolaasti kiitteli, että oli hauskaa kun olin tullut avuksi. Ja että esikoinen tuli vieraaksi. "Ihana poika", ohjaaja sanoi. Niin pienet ja yksinkertaiset sanat, mutta olen kuullut vähän toisenlaistakin viestiä viime aikoina toisaalla, niin helliihän se äidin korvia välillä kuulla, ettei oma rakas ole kaikkien muiden silmissä kamala.

Ja aurinko paistoi. Olimme iltaan saakka ulkona. Söimmekin pihassa, hain välillä evästä ja teetä kotoa. Vettä janoisille pihakaveruksille. Luin kirjaa ja kurkin leikkien sujumista, varsinkin sen ajan, kun mukana oli itselleni vieraita koululaisia. 

Ihan illan kaikkia hetkiä en olisi tarvinnut. Kuopuksen kanssa käytiin ostamassa uimakouluun ilmapalloja, ja pyörän vaijerilukkoon katkesi avain sisälle, joten jouduin sitten näyttämään pitkään varkaalta lukkoa askartelutyökaluin hajoittaessa. 

Äitinikin kanssa puhuin pitkään puhelimessa, poikien jo nukahdettua. Syntymäpäivänsä, onnea.

Olen saanut suuriegoisen esikoisen ja varsin kovapäisen kuopuksen. Suutarinlapsilla ei ole kenkiä, eikä tarhantädin hermo kestä aina omia lapsia. Mutta rakkaita he ovat kaikkinensa. Ja nämä päivät heidän kanssa aarteita, vaikka välillä annankin itselleni potkut kotiäidin hommista,  hanskat lentää tiskiin kaaressa.

Hyvää viikonloppua. Leipomuksia ja katuliituja. Retki ystäville ja yhdessä katsomaan rokkaavia dinoja. Monta kuppia teetä hyvissä seuroissa. Varaslähtö vappuruokiin, ehkä perunasalaattia.  Kesäsuunnitelmien listalle kirjaaminen: lukemista laiturilla peiton alla. 

Hyvää vointia.

(Ps. Ylimmän kuvan "pukusuunnitelma" on yhdelle aiemmalle perjantaille. Liikuttava, ja koristaa siksi jääkaapin ovea.)


maanantai 23. huhtikuuta 2012

Palstalle pääsee taas



Olen päässyt jo kahdesti palstalle. Kaupunkipellolle. Sadonkorjuulle. Maa-artisokkaa oli talvehtinut maassa 13 kiloa! Sain apua eilen sokkien nostoon (kiitos) ja tänään hurahti tilkulla kolme tuntia rakennushommissa. Kuopus keksi rakentaa taloa. Kevään ensimmäinen perhonenkin nähty, keltainen. Kesästä tulee siis iloinen. Sataman äänet kuuluvat, mutta linnut tekevät parhaansa, peitotakseen melut laulullansa. Näin kauniita kottaraisia tai sitten ne olivat rastaita. Hieno keltainen nokka ja pilkkukoristeita puvussa.

Olen onnellinen, etten luopunut vielä viljelyalasta. Viereisellä pellollakin on taas heppoja. Ne ovat ihastuttava lisä jokaiseen retkeen. Katson, huokaisen, enkä voi olla ajattelematta, mikä onni, että saan nähdä tällaisen näyn, tuntea saappaiden alla mutaiset pellot, kääntää lapiolla, kuunnella lintuja, kiskoa heinää... Pyörämatkan päässä kotoa, vaikken asu maalla.

Nyt menen jatkamaan soseentekoa. Maa-artisokka ei säily kauaa nostettuna, säilötään keitettynä, pakasteena. Ehkä osa suuresta sopasta voidaan syödä tänään, herkkua. Ja tunnustan, että puolet saaliista on yhä kuorimatta...

Hyvää uutta viikkoa.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Huomenna on päivä uus



Rakastan menneiden (hyvien) muistelua. Tulevaisuuden suunnittelu sensijaan on kovin vierasta. Seuraava vuodenaika, kuukausi - jopa viikko, tuntuu kovin kaukaiselta. Huomisiin minun on sentään tapana suhtautua positiivisesti. Synkimpiin päiviinikin on aina taitanut mahtua vähintäänkin hetki, jolloin mielessä käväisee rauhoittava ajatus: Huomenna on uusi päivä.

Sellainen puhdas alku, täynnä mahdollisuuksia.  Ei tyhjän päälle ilmaantuva, vaan tukevasti kiinni kaikessa eletyssä ja koetussa.  Huomisella on täydet mahdollisuudet olla hyvällä tavalla ihan erilainen, kuin tämä tämänhetkinen.

Se on raskastakin. Kun kolmenasatanakuutenakymmenenä päivänä vuodessa mielessä häivähtää, että ehkä huomenna olenkin reippaampi, taitavampi, kauniimpi, viisaampi, jaksavampi, aikaansaavampi. Olen yhä minä, mutta muutun ehkä ihan toiseksi - paremmaksi.

Niin kauan, kuin en osaa iloita tästä mitä olen, mitä minulla on, en voi nauttia niin täydesti, kuin voisin, jos osaisin olla armollisempi itselleni ja tyytyä siihen, mitä olen jo saanut, aikaiseksi ja lahjaksi. 

Tänään taas mietin, miten on mahdollista, etten saa siivotuksi. Minulla on aikaa aivan liikaa vuorokausissani, kiireitä en voi syyttää, jollen sitten laske joutenoloa askareeksi. Ehtisin varsin hyvin yhtä ja toista, jos vain laittaisin toimeksi.

Mutten saa laitetuksi.

Keitän vielä yhden kupin teetä. Nappaan vielä kerran kuopuksen syliin. Köllötämme taas hetken vieretyksin jutustelemassa. Selaamme tovin ensin kirjoja. Istutamme nukkektalon eteen herneenversoja, sillä sinne tarvitaan kuulemma ruohoa... Ja sitten huomaan taas ajattelevani, että voisinhan minä huomennakin imuroida. EI, kuka pelastaisi minut tältä laiskuudelta. Se menee niin, että miksi siirtää huomiselle, se minkä voit tehdä tänään. Mieleni kääntää kerta toisensa jälkeen salakavalasti viisauden niin päin, että miksi tehdä tänään se, minkä voi siirtää huomiselle. Voi mies parkaa mitä menikään lupaamaan, kun lähti puolisoksi tällaiselle.

Luin hiljattain jonkun neuvon, että tahdonvoimaa voi kehittää. Että päivisin pitää tehdä usemapia epämukavia asioita. Tiskaus ei ole pahimmasta päästä, mutta tiedän, että onnistuisin luistamaan siitäkin, jollen hitusen verran pakota. Kuopus tahtoo roikkua renkaissa, siispä raivaan ja siivoan eteisen, missä on koukut katossa. Nyt kiikkuminen ei ole niin vaarallista, kun sille on tila. Keittiön tasolla on murusia ja muuta sotkua, järjestelen sitä sitten ja laitan poijille ruokia. Mutta kyllä minä eilen, silloin kun tämä päviä oli huominen, suunnittelin paljon suurempia.

Mitä minä sitten ajattelen tulevasta niinä viitenä, tai karkausvuoden kuutena päivänä, jolloin en odota huomisen tuovan muutosta? Niinä tilanne on hyvä. Ne ovat ehkä niitä päiviä, jolloin saan vaikka joukon tekemättömiä hommia tehdyksi. Tai sitten olen tyytyväinen ja onnellinen osaani, kutsun laiskuutta hetkessä elämisen taidoksi, hyväksyn tapani olla ja elää osaksi persoonaani.

En tiedä oliko tämä päivä kumpi. Ainakaan en sanoisi tätä huonoksi. Kömmin peiton alle yöunille monta kiitosta mielessäni.


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Annan sen paistaa


Näkyi paistettakin, vaikka yön satoi ja pitkin päivääkin. Välillä sitä luntakin. Merituuli oli hyinen, mutta kun käänsi kasvot aurinkoon, tunsi lämmönkin. 

Pyöräiltiin toistakymmentä kilometriä. Nyt kun kuopuksellakin on kunnon pyörä alla, nautimme vapaudesta. Vielä kun usea autoilijakin hyppäisi satulaan ratin takaata. Melu nyppii välillä, kun reitit kulkee autoteiden varsilla. Joudumme huutelemaan toisillemme asioitamme, emmekä siltikään kuule kunnolla.

Esikoisen eskarilla oli iltapäivällä vanhemmille avajaiskahvit tarjolla. Sitä ennen käytiin passikuvissa. Pojat näyttävät hassun totisilta virallisissa poseerauksissa. Kampa olisi ollut hyvä olla mukana, mutta aina ei muista, oli muuta ajatuksissa.

Pojat sai ulkoilla päiväkodin pihassa iltasella. Se on suurta hupia, kun eskari kestää aina vain neljä tuntia, ja kuopus on vain pari kertaa viikossa kerhossa. Leikkiä kokopäivälasta. Minusta oli ihana jutella aikuisten kanssa. Sanoa kysyttäessä ääneen sekin, että ehkä syksyllä on taas töiden aika. Muistaa, kuinka ihana tunne oli syksyllä päättää, että olenkin vielä kotona. Kuinka päätös on ollut oikea. Tuntea haikeus, joka hiipii mieleen, kun elokuu lähestyy ja uusi kausi on jälleen alkamassa.

Jatkoimme pyörillä vielä rantaan saakka ja oltiin kotona vasta, kun ilta-aurinko paistoi jo olkkarin ikkunasta.
Teimme nopeaa ruokaa ja muistin yhtäkkiä, että pakastimessa on jäätelöä, jonka yövieras toi tuliaisena. Ihanaa, kun on unohtanut jotain sellaista.

Napsin kuvia sekaisessa olohuoneessa, koska valo on ihana ja poikani. Ja arkenikin, vähintäänkin muistamisen arvoista. Tavallinen tiistai voi olla tällainen ja se tuntuu lohdulliselta monella tavalla. Joskus apeus ja ärtyneisyys ovat leimata kokonaisen ajanjakson, silloin on hyvä tehdä näkyväksi, että on paljon muutakin.

Voin sanoa onni, ilo, rakkaus ja kiitoskin.





maanantai 16. huhtikuuta 2012

Jäät lähtee

Huhtikuun alku pikkukuvin. Herneenversoja ruukuissa ikkunalaudalla. Napsitaan ohikulkiessa.
Minulla ei ole kunnon kenkiä kevääseen, olen lampsinut kuivillakin kaduilla luottokumppareissa.
Earth hour ja ystäviä kylässä, kynttilät parvekkeella viinipulloissa.
Poikien Annantalon taideneuvolassa askartelema Kota.
Virpomaoksia, vieläkin vaasissa, pitäisiköhän korjata jo pois, huomenna.
Vanha voikukkamuki ja ystävän tuomaa vihreää teetä kannussa.
Kuopuksen "pukemiskalenteri", josta aluksi oli kovasti apua. Saa piirtää puuhun lehden aina kun on valmiina. (Sittemmin teho on laantunut ja olen kuullut itseni huutavan naama punaisena, että hän on ärsyttävä ja pilaa lähtömme kiukuttelulla. Kirjoitin, vaikka tällaisia en haluaisi muistella.)
Kulhossa uimakoululaisille viskeltyjä muovisia pääsiäivmunia. Väriloistoa tovi altaassa.
Poikien istuttamat pääsiäisvehnät ja askartelemansa mustat kissat, höyhenturkeissa.
Uudella ohjeella leivottua ihanaa leipää ja yövieraille pedattuja lakanoita.
Pieni poika leikkimässä pikkukeittiöllä ja oma pienimmäiseni oppinut ajamaan ilman apupyöriä myös 16tuumaisella.
Keltaisen kerhopäivän eväät, jollaisia itsekin voisin vaikka juuri nytkin napsia.

"Meidänkin" merenrannasta on jäät jo melkein lähteneet. Tuuli oli puhaltanut jäljellä olevat viikolla hiekkarantaa vasten ja sunnuntaina itäisimpään reunaan. Kiikarit löytyivät parahiksi kevätmuuttoihin. Vaikka sorsia, lokkeja ja ohikulkijoita meillä niillä lähinnä bongaavat, ei mitään kovin kummoisia harvinaisuuksia.

Otsikko sopisi siihenkin, että minulla ja pojilla on matkasuunnitelma. Mies jää töihin, kevään lopulla, kesän alettua. Sinä jäät, nää muut lähtee. Mutta se on vasta suunnitelma ja monta mutkaa kurkattavana ennenkuin ehkä tulee totta. Tolkuton ikävä tulee jo pelkästä ajatuksesta. Mutta toisaalta, päivät täyttynevät jostakin unelmoidusta, josta olen palan maistanut jo hänen kanssansa ja nyt olisi lapset vuorossa. Pakkaan mukaan jonkun kotipaitansa ja soitamme ja lähetämme kortteja. Itken, jos itku tulee ja nauran takuulla. Rakkautta. Ja se, että on joku jota kaipaa kovin, se on ihan parhautta.

Onneksi nyt kömmin viereensä, kuuntelemaan veden ropsetta. Mielenkiintoiseksi sääksi luonnehti säätieteilijä huomiseksi ennustettua tuulta ja lumisadetta. Jos voisin, pysyisin vain kotona, mutta olen rohkea ja keksin myös jotain muuta. En ole niin apea enää, kuin perjantaina, rakastan myös nousuja pohjalta.

Hyvää uutta viikkoa.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

ihQ



Voisin kirjoittaa siitä, miltä minusta tuntuu, mutten jaksa. Olen aivan liian ärtyisä ja apea. Mutta onneksi mielessä liikkuu myös paljon muuta. Kuinka ihanaa oli, että ystävät olivat kylässä. Kuinka suloisia pienet lapset voivat olla. Ja teinitkin, silloin, kun ne istuvat vaikka kahvilla tai kotisohvilla ja ovat irti ulkomaailman paineista ja kuorista. Olen kiitollinen paljosta. Ikävöin ihmisiä, jotka asuvat kaukana.

Voisin jakaa muistilistan, jonka löysin ostoskoristani eilen kaupassa. Ostin luomujugurttia, luomumaitoa, reilua luomukaakaota, luomukiivejä, gluteenittomia täysjyväkaurajauhoja ja täysjyväruispaloja leipurilta, joka on aina torstaisin paikalla. Niin, ja levyn luomusuklaata. Tänään on tarkoitus leipoa vauvaperheeseen tuliaisia. Jägermeister-lapussa puolestaan luki: muusipottuja, nakkeja, maidot, pullavaa, Dallaspitko?, kinkkua.

Senkin jaan, että eilen näin, että Kalasataman sillan maisemista on jäät lähteneet. Ja haalariasuisia liikkuu paljon, vappujuhlatko jo alkaneet. Minä olen iloinen, että minullakin oli haalarivappuni liilassa asussa, vaikka taisinkin saada kylliksi moista kerrasta, parista.

IhQa ei käytä kuulemma enää kukaan. Paitsi teinien äidit, jotka aina liaan hitaasti ehtivät junaan. Minä olen niin asemalla nyt. Voisin hautautua peittojen alle ja todeta hiljaa kysyjille, että äiti on tosi väsynyt.

Sen sijaan aion laittaa musiikkia soimaan. Ja istua sohvaan pyykkejä lajittelemaan. Jos hyvin käy, innostun ompelemaan. Ja ennen iltapäivän kyläreissua kakkukin on toivottavasti valmiina.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi: HYVÄÄ viikonloppua.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Pääsiäisloma






Aikalisät ovat ajoittain tarpeellisia. Ja lisäajat. Erityisesti lomat. Huomenna on neljäs perättäinen aamu, kun kello ei ole soimassa. Se tuntuu ihanalta.

Perjantaina soitin terveysnauvontaan, kun en saanut hengitettyä kunnolla. Sanoivat, että hengenahdistuksen kanssa ei saa nukuttua kunnolla, ja makuuasento tuntuu erityisen pahalta. Siispä en lähtenyt päivystykseen, sillä oloni tuntui päinvastaiselta. Olisin voinut maata loputtomasti peiton alla. Masentuneena ei jaksa ja kun ei jaksa, voi masentua. Mietin, kumpi olisi ollut ekana. Ja ettei kumpikaan ehkä sittenkään ole niin paha, etten voisi taas toeta.

Opinko koskaan, että joskus on huilin paikka. Annettava taikka otettava lupa ryvettyä ja itkeä. Olla saamaton ja jouten. Nukkua ja kerätä voimia. Toisten ei tarvitse koskaan ja joidenkin kerran päivässä tai viikossa.

Perjantaista tuli hyvä, parempi kuin aamulla huonoimpina toveina uskalsin toivoa. Ystäviä yökylään ja aamuviiteen maailmanparannusta. Kun valot oli jo sammutettu, kun oli jo nukkumaan ihan tosissaan meinattu. Kaupungissa katuvalot toimivat lamppuna yössä valvoville jutteleville ystävyksille. Kunpa kaupunkini näyttäisi hyvät kasvonsa myös uusille tulokkaille, sillä tämäkin voi olla paikkana monelle kauniille, lukuisille mahdollisuuksille.

Pääsiäinen on tuntunut hyvältä. Päästä varpaisiin, syvältä. Huomenna meillä on toivottavasti taas ystäviä yötä. Meitä hemmotellaan, sitten tehdään taas työtä.

Mutteivät hyvät kokonaan katoa, silloinkaan, kun tuntuu ankeimmalta. Asioilla on tapana järjestyä, uuden vihreän versota. Hyvää uutta viikkoa!

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Takatalvea pakoon









Lumi on tärkeä ja siinä että sitä sataa ajallaan järkeä. Mutta nyt minä tahtoisin jo kevättä. Tänään olisin halunnut pysyä vain sisällä, kun kerran lumi ei sulanutkaan vielä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut istua nuotiolla soijanakkeja paistamassa, kävellä merenrannassa tai käväistä kahvilassa kaupungilla - mutta seuralaiseni, poikani, eivät kaivanneet mitään noista. Sen sijaan he pyörittelivät lumipalloja kotimatkalla ja kiukuteltiin turhuuksista. Pihalla viihtyivätkin yhtäkkiä tuntikausia ulkona pelaamassa naapurinpoikien kanssa sählyä. Vesilammikossa, lumisateessa. Välillä kiipeilivät kinoksissa, leikkivät Star Warssia. Onneksi siellä ei kaivattu minua.

Sisällä kaivattaisiin, mutta minä en ole se kotiäiti, joka jaksaisi nyt puunata ja järjestellä tätä kotia. Minun pitäisi olla ja niinpä aloitin nukketalosta ja leikkikeittiöstä. Ne ovatkin nyt siistejä, yritän ottaa mallia niistä.

Joskus neuvolantäti kannusti minua suhtautumaan kotonaoloon välillä työasenteella, jos siten saan paremmin aikaan haluamaani tulosta. Tänään kunnostauduin lähinnä teetaukojen pitäjänä. Ja mäkättäjänä. Vaikka aina päiviin mahtuu hirveä määrä muunkinlaisia hetkiä. Tein ruokaa, ripustin pyykkiä. Pidin sylissä, juttelin, kuuntelin, suukotin, sanoin, että olette ihania, rakkaita ja tärkeitä.

Silti huijaisin, jos hehkuttaisin, ettei töihinmeno koskaan houkuta. Välillä nämä nurkat ja tämä saamattomuuteni ovat yhdistelmä johon kaipaisin kovasti muutosta. Itsensä kanssa ei jaksa aina olla.

Ja hetki kun olen sen kirjoittanut, ajattelen, etten tarkoita. Niin ei vain voi olla. Sillä syvällä ajattelen silti, että tämä on parasta. Haluaisin vain toisinaan olla toinen, se reipas, rauhallinen, kaunis, terve, järjestelmällinen ja jaksavainen.

Tuota kuvien ihanaa "Neulo, virkkaa, kirjo ekolangasta!" -kirjaa - ja poikiani pöydän ääressä - olen kuvannut jo joskus helmikuussa. En osaa virkata, enkä varmasti saa tehtyä kirjasta yhtäkään neulomusta, mutta se on silti kertakaikkisen mahtava. Haaveilen, että olen jossakin pitkähelmaisessa hameessa matkalla. Muistelen, kuinka minäkin tein kuopukselle neulotut farkkuhaalarit, jotka eivät olleet yhtään noin hienot, kuin Vatasella, mutta niihinkin saatoin pukea kultani ihan pienenä vauvana ja vielä parivuotiaana. Luonto on niin kaunis ja suuri, oikeasti ja kirjojen sivuilla. Miten hienoja paikkoja tällä pallolla. Lammas on sympaattinen eläin ja langoissakin valtavasti eroja. Kaikki sekään, mitä äkisältään voisi kuvitella, ei ole aina eettistä ja ekologista.

Ja nyt meidän omenoiden alla on pikkumatto, jonka neuloin äidin vanhempien vanhan vuokramökin haperoituneesta lakanasta leikatuista soiroista.

Valoisia ajatuksia tiistaipäivään.
Aina ei kaikelle voi mitään. Säälle ja jäälle ja sille, että joskus uupumus meinaa jäädä päälle.

Mutta ehkä huomenna voisin jollekin jotakin.
Hymyä ja valoa ja voimaa toivon sinullekin.