maanantai 27. elokuuta 2012

Kyotosta Shinmeniin
















Miten teekupin saa kestämään mahdollisimman pitkään. Jos on luvannut itselleen, että yhden vain juo ja sitten ryhtyy jotakin muuta tekemään. Voiko vedättää sen verran, että kaataa samoille lehdille toiset vedet. Jos vedättää vain itseään.

Minusta on kiva kuunnella musiikkia ja istua koneella kirjoittamassa, kun koti on hetken tyhjä. Japania verkkokalvoilla ja maksan visalaskuja ilolla. Vaikka maksan mennyttä, en olisi parempaa vastinetta rahalle voinut saada.


Oli sellainen päivä, kun kävimme katsastamassa päiväkodin markkinat. Minä sinne tahdoin, mutta pojat eivät pois. Meillä oli iltapäiväksi seikkailu ja siihen väliin löydettiin jokivarresta hieno paikka. Kivien ylitys oli esikoisesta huippua, minusta melko hirvittävää katsella. Kuopusta en laskenut yksinään, mutta tsempattiin kahdestaan. Minusta vesi virtasi kovaa. Ja lapset loikkivat myös. Kuopuksen lippis putosi laineille ja vilkutin vain, että katosi iäksi. Mutta takavasemmalta joku ripeä herrasmies kääri lahkeensa ja lähti kahlaamaan lakkia kiinni. Kiitos kiitos ja anteeksi anteeksi.

Ystävän äiti oli kutsunut meidät kotiinsa. Aikamatka. Olin istunut tiiliseinätapettisessa huoneessa viimeksi ehkä seitsemäntoistavuotiaana. Ja vuotta aiemmin tavannut Y:n äidin ensimmäistä kertaa saunassa. Muistimme molemmat tuon kerran vielä. Meitä aina naurattaa, kuinka kauan istuimme löylyissä juttelemassa, ja kumpikaan ei malttanut lopettaa juttua vaikka oli jo aivan liian uuvuksissa kuumuudesta.

Olin jännittänyt, kuinka selviydymme vierailusta kunnialla, osaavatko pojat olla ihan vieraassa kodissa. Osaanko minäkään. Mutta huoli oli turha. Äiti oli sydämellien ja juuri sellainen, kuin muistelen. Vaikka aikaa on vierinyt hirvittävän monta vuotta. Ja silloin minä olin teini ja asuin kotona, niin kuin hänen poikansa. Nyt hän kertoi minun lapsille, että voi olla heidän Japanin mumminsa. Ajatus oli minusta kaunis ja ihana.

Olin sanonut, ettei tarvitse laittaa meille ruokaa tai muutenkaan nähdä liikaa vaivaa. Söimme etukäteen mutta sitten klassisesti pojille iski melko pian nälkä kuitenkin. Ehkä he muisivat tuliaispatongin. Lihattomuutemme aiheutti äidille pienoisen paniikin, mutta hän keksi sitten pilkkoa tomaatteja ja paistaa kananmunaa kumminkin. Ja jälkiruuaksi jäätelöä. Juuri niinhän oli tosi hyvä.

Japaninmummilla oli kaksi kissaa. Kissat olivat nousseet matkalla päivittäiseksi puheen ja leikin aiheeksi. Joten pojat olivat onnessaan seuratessaan kissojen touhuja. Ja me juttelimme paljon; lapsista, miehistä, ydinvoimasta, päivähoidosta, nuoruudesta, ruuasta, oi en edes muista mistä kaikesta. Kävimme autolla katsomassa Jasukoa. Autiota ja hiljaista, ihan toista kuin silloin, kun tapasin hänsä ystävän äitinä ensimmäisillä kerroilla.

Saimme autokyydin yöllä kotiin. Tälläisiä päiviä en vaihtaisi minkäänlaisiin olkoonkin vaikka kuinka tärkeisiin nähtävyyksiin, museoihin, näyttelyihin tai kohteisiin. Saimme tästä valtavasti, olen varma niin.

Vastavierailullekin saimme ystävän äidin omaan pieneen japaninkotiin.
Reissussa oli ihanaa, toistelen loputtomiin.


lauantai 25. elokuuta 2012

Turisti














Oli olo, että täytyy käydä katsomassa myös tärkeimpiä turistikohteita, kun kerran ollaan kulmilla. Kultainen temppeli ja Ryoanjin kivipuutarha vaikka. Ovat vielä suunnilleen samalla nurkalla kaupunkia.

Poikien kanssa "tavallisen" turistikohteen katsastaminenkin oli erilaista. Sillä he olivat aidosti innostuneita omalla tavallansa. Eivätkä leikit katkenneet lippuluukuille, vaan levittäytyivät porttien sisäpuolille. Poseerauskuvien ottaminen oli vitsikästä, minulla on tallessa monia hassuja irsistyksiä. Ja sitten näitä. Tuo esikoisen kädenliike on onneksi myös mukana. Hän oli niin apulaismatkanjohtaja. Ja välillä homma paremmassa hallussa, kuin minulla, kuten jo tullut mainittua.

Enkä tätäkään saa ehkä enää koskaan. Pienten lasten kanssa maailmaa vain on erilaista katsella. Ei sillä, etteikö olisi ihana kuulla, myös aikuisten osaavan haltioitua ja ihastua, vaikkapa jostakin paikasta, myös isona. Nähdä kiinnostavaa ja kaunista.

perjantai 17. elokuuta 2012

Illat


Meitä ei pelottanut edes pienillä pimeillä kujilla. Ne olivat kotikulmia, turvallinen tunnelma. Melkein aina meni tosi myöhään. Vähintäänkin yli yhdeksään. Kirjoitinko jo, kuinka kerran poika puhalsi parvekkeella saippuakuplia, kun saavuimme kohti asuntoa. Silloin oli jo ihan yö, luulin kaikkien tienoolla olevan jo nukkumassa. Sitten kadulla leijailee kuplia. Olisi voinut olla joku tenttiin lukeva opiskelija puhaltelemassa savuketta. Mutta olikin uneton lapsi saippuapallojen kanssa valvomassa. Eikö sellainen ole ihan satua.

Kämpillä keitimme nuudelia. Monena iltana, joka, jos kysyisin pojilta. Ja tee maistui hyvältä aina ja tuntui oikealta ja parhaalta olla juuri silloin, juuri siinä maailman kolkassa.

Kattovalossa oli hirveän kirkas valo, mutta sellainen sen kuului olla, totuimme ja sekin oli pian kotoista. Pojat tahtoivat usein nukahtaakin sen loisteessa. Kömpivät valkoisiin lakanoihinsa ja ilmastointi hurisi taustalla. Siivosin vähät tavaramme paikoilleen ja juttelin kullalle koneelta. Kaikki tärkeimpäni tuntui olevan siinä lähellä, pienissä neliöissä koolla .

Kunpa olisi jokakesäinen kiintiö käydä Kyotossa. Eilen illalla ennen unta sanoin pojille, ettei syksyn tai talven tulo tänä vuonna pelota. Vaikka harmittaa, etten ole tarpeeksi käynyt järvessä uimassa, tai saanut nukkua teltassa. Sain Japanista valtavasti voimia.

Jopa pimeät kujat olivat valoisia.

***




keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tottori
























Mies on kuumailmapallolennolla. Pojat leikkii kavereiden kanssa. Mietin, että meillä asuu kaksi työssäkäyvää, koululainen ja päiväkotilainen. Mutta ensisijaisesti olemme kohta toivottavasti taas muutakin.

En ollut ehtinyt ajatella, koska minusta ensimmäisen kerran tuntuu, että Japanista on kauan. Tänään ehkä.

Voin aloittaa uuden harrastuksen, vaikka viikottaisen, japanikuvien katselemisen. Löydän monta, joita en muistanut ottaneeni, säilyneen.

Se, että olen puupenkkisellä (oikeasti se oli muovia) pikajunalla matkannut poikien kanssa dyyneille Japanissa, tuntuu jo tosi epätodelliselta. Reissu ei ollut ihan täydellinen. Tottoriin on Kyotosta aika pitkä matka. Sellaiseen matkailuun, että aamusella miettii, että josko tänään lähdettäisiin vaikka. Ollaan perillä iltapäivällä ja itse hiekkavuorille matkataan vielä tovi asemalta paikallisbussilla.

Eikä kysäistä keneltäkään, milloinka lähtee viimeinen juna takaisin. Kuullaan se sitten kun illan jo pimettyä tullaan jälleen asemalle. Että hetki sitten. Tai päästäänhän me kotiin nippa nappa saman vuorokauden sisällä kuitenkin, mutta odotellen ja vaihdellen. Itken pojille huonoa organisointiani, mutta he ovat jälleen tässäkin parhaita mahdollisia matkaseuralaisia. Ei se mitään äiti, ei ole mitään hätää äiti. Ostan päivän kolmannet jäätelöt heille mokani kunniaksi ja seikkailusta jää hyviä(kin) muistoja.

Minulla oli yhdeksäsluokkalaisena tottorilainen kirjekaveri. Yliopistoprohvessoori, joka äimistyi englannintaidoistani Kyotolaisella kirjaosastolla. (Lyhyt seiskalla alkanut b-kieli, kahden vuoden opintoni.) Tahtoi kirjoitella. Lähetti minulle japaninkielen opiskelumateriaalia. Tietoa japanilaisesta kulttuurista. Ja Tottorista, jossa sijaitsee "japanin Sahara". 

Mies oli silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa yli kuudenkymmenen. Mietin, ettei ehkä opeta yliopistolla enää mitään. Mutta huikkasin tuulen silti, että nyt minä olen täällä sinun Tottorissa!

Vaikken ollut ajatellut, että tämä olisi jokin suoritettava rasti, tuntuu hyvältä silti. Sellaisia seikkoja, jotka saavat minut usein parkumaan myös ilosta. Olen saanut elämääni hyvää saavista kaatamalla. Vaikken aina ole muistanutkaan katsoa aikatauluja.

Kesäisen matkankin Japanissa. Ja kuumailmapallomatkalaisen, koululaisen ja päiväkotilaisen.