sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Levot







Tapaninpäivä on tuntunut hyvältä. Koti ei ole vielä liian sekainen joulun järjestelyjen ansiosta. Pojat leikkivät ihanasti junilla. Kaurapuuro on vihdoin meidän kolmen aamiaisherkkua. Yksi saa joskus maidolla ja sokerilla, yleensä mennään kaikki voilla. Kirjoja on ihana selata. Kuusessa saa vielä olla valonsa. Ulkona tuiskuttanut lunta tauotta. Jouluna näin omin silmin, että maalla ei ollut lunta kuin puolet meidän nietoksista.

Palkitsevaa, kun haluavat kulkea kolmatta päivää ompelemissani peliasuissa. Kyllä he ovat ihania - poikani, ompelukseni ihan hassuja. Kuinka nautinkaan, kun saan olla heidän kanssa kotona. Paljon annettavaa minulla ei ehkä ole heille äitinä, ja liian usein toimin huonosti ja kiukkuisesti. Mutta läsnä minä olen ollut paljon ja sitä heille on luvassa myös jatkossa. Sillä se on minusta nyt tärkeintä ja parasta maailmassa.

Tänä jouluna sain nähdä omia vanhempiani. Jutella aamuun saakka heidän kanssansa. Tuntui hyvältä nähdä heidän tupansa. Nyt on helpompi ajatella arkeansa niissä huoneissa. Kaunista. Ja he tiesivät, että pojille riittää yksikin lahja ja me aikuiset emme tarvitse sitäkään. Tosin ilahdumme, jos saamme teetä ja pähkinää rasiassa sekä äidin ompelemia sydämiä vaikka.

Sohvallamme on uusi "ryijytyyny", joka oli yksi sykähdyttävimmistä lahjoistani ikinä. Rutistan sitä sylissä ja toivon hyvää hänelle, joka on pujottanut jokaisen langan ja valinnut jokaisen värin itse. Ja halunnut antaa tyynyn sitten lahjaksi minulle!

Huomenna menen taas (vähän) töihin. Olen muistanut taas jouluna, miten hyvää minulle tekee, kun saan ommella, kirjoittaa, laulaa, valokuvata, maalata, nukkua puhtaissa lakanoissa, katsella siivottua kotia, syödä jonkun toisen tekemiä ruokia, olla kiireettä lähellä rakkaita.

Toivotan ja toivon hyvää alkavaa viikkoa.

torstai 23. joulukuuta 2010

Lähellä










Joulukuu on mennyt nopeasti, niin kuin joulukuilla on tapana. Aikuisista. Pojat ei ehdi saada tarpeeksensa, vaikka aloitettiin tänä vuonnakin jo marraskuussa joululaulujen laulaminen, joulukirjojen lukeminen, joulukoristeiden ja -elokuvien katseleminen... Loppiaisena kauhistuvat, en kai vielä siivoa kaikkea pois. Koko vuodeksi.

Lunta on valtavasti. Minulla on lumipestyt farkut, viimeksi oli yhdeksänvuotiaana. Siitä on todella pitkä aika. Mutta sitä on tosi hauska muistella. Nojaan usein taaksepäin ja tähän hetkeen, tulevaisuus, huominenkin on minulle ihan kaukana.

Ajattelen, että olen jo aika vanha. Sitten menen poikien kanssa 90-vuotiaalle ukille ja olenkin tosi nuori. Bussipysäkillä toinen vanhus kävelee kädet rukousasennossa edes takaisin, ja ehdin miettiä, onko hän kipakka. Sitten hän pysähtyy ja katsoo valoisasti hymyillen poikiani penkillä. Sanoo, "he ovat hyviä ihmisiä. Se näkyy heistä." Ja minulle hän sanoo, että olen niin nuori. Meinaan sanoa, että ei, olen jo ihan vanha, mutta tajuan, ettei iästä siinä tilanteessa kannata keskustella sillä tavalla. Sitä paitsi pipo syvällä otsalla, toppahousut ja huopikkaat jalassa, saatan hyvinkin näyttää rouvasta lapselta. Sanonkin: "Kiitos kauniista sanoista."

Kylmä ja lumi ovat saaneet joulukuun tuntumaan oikealta talvelta. Miten ihmemaa onkaan ulkona. Tuttu maisema näyttää niin toiselta vuodenaikojen vaihdellessa. Ihan vastahan tuli lehdet, oli kuuma, putosi lehdet ja nyt lunta.

Myyjäistuotteemme ovat huvenneet ikkunalaudalta. Kiitän "asiakkaitamme" sydämeni pohjasta. Kun joskus istun eurooppalaisen kaupungin keskustassa, ajattelen teitä ja kuinka olitte mahdollistamassa perheemme yhden unelman toteutumista. Olen paketoinut siis postipaketteja, en niinkään lahjoja. Jälkimmäisiä ei kauheasti kenellekään siis tänä(kään) vuonna annella. Enemmän kuitenkin varmaan, kuin Afrikkalaiseen kylään hankitaan vuodessa tavaroita. Kaikki on niin suhteellista. Pojille olen ostanut nahkarukkaset ja mies 20-luvun elokuvia. Matsiasut on tekeillä, saa nähdä ehdinkö ne loppuun saakka ommella. Joulukalenterista piti tänä vuonna tulla junaradanpalasia, mutta esikoinen sanoi muutaman aamun jälkeen, että tuleeko sieltä aina samoja. Yllätyksellisyys toteutui siis paremmin, kun tulikin esimerkiksi pipareita ja pähkinöitä vaihdellen ja rataosastoa sitten huomenna enemmän kerralla.

Aatto on yhden yön kuluttua. Olin toivonut, että ehditään käydä ukin luona, vaihtaa sänkyihin lakanat, leipoa piparkakkuja. Nyt pojat nukkuvat kylvenneinä puhtaissa. Ja tiedän, että kuusi ukin luona on poikien koristelema. Meidän uuni on hajalla, mutta piparkakutkin saatiin leivottua juurikin siellä ukin luona. "Äiti sinähän ehdit kaiken, mitä oli suunnitelmissa", esikoinen toteaa iloisena. Niinpä, hän ei huomaa, että lista oli kovin suppea ja lyhyt tänä vuonna.

Alkuviikon jompi kumpi ilta oltiin vähän siivottu ja kuusi oli saanut valonsa. Istuttiin poikien kanssa sohvalla ja katsottiin Viirun ja Pesosen joulupuuhia. Sitä ennen kuunneltiin joululauluja ja puuhailtiin mukavia. Tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Kysyin mieheltä, voisiko tämä olla sitä joulua.

Joulu on viimeistään huomenna. Ja toivon sinulle hyvää sellaista: voimia, rauhaa, valoa ja iloa. Olitpa sitten millä mielin tahansa.

Kiitos, kun käyt lukemassa. Sinun vuoksesi myös blogi eikä vain päiväkirjoja.

PS: Joulukorttiemme, kolmanneksi alimmassa kuvassa, maalaus tuli näistä (klik) muistoista. Minä niin tiesin jo blogia aloittaessani, että taltioituneista hetkistä tulee tärkeitä aarteitani. Pojat ovat kasvaneet isommiksi, mutta yhä ovat rakkaimpiani. Tänäkin jouluna onneni, että minulla on mies ja nämä kaksi.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Joolan joulumyyjäiset

Tervehdys. Olimme eilen myyjäisissä. Mitään merkittäviä hittejä tuotteemme eivät olleet, mikä oli sikäli sääli, että pojat vähän pettyivät, kun eivät saaneetkaan ojennella paketteja kovin monille asiakkaille. Tonttumuruni. Varsinkin esikoinen oli odottanut tapahtumaa kovasti.
Meille siis jäi kankaisia "kasviksia", sienipelejä ja joulukalentereita. Jos joku on kiinnostunut ostamaan, laitamme milelellämme postina tulemaan.
Olkoon "säännöt" vaikka sellaiset, että kiinostuneet voivat laittaa sähköpostia ja käsittelen tilaukset saapumisjärjestyksessä. Postitukset voin hoitaa ensi viikon kuluessa, kun olen saanut maksut tililleni. Postikulut lisätään tuotteiden hintoihin. Pitääkin käydä postissa kysymässä minkä suuruisia mahtaisivat olla...
Alla myyjäistuotteemme:

Kankaiset syötävät 2e/kpl, 3kpl/5e
Painettu Tiimarin kangasväreillä omilla sabluunoilla. Toisena puoliskona on värillistä kangasta ja täytteenä vanua Ikean halpistyynyistä. Pestäviä ja poikieni kokkailuissa kaksi vuotta testaamat vastaavat ainakin kestäviä. Koristeiksi tai leikkeihin. Valittavina:

Kantarelleja(sienet MYYTY), tomaatteja, kurkkuja (LOPPU) ja omenoita (LOPPU)...

Sekä porkkanoita (LOPPU), punajuuria, mustikoita, mansikoita (LOPPU), perunoita (LOPPU) ja herneitä.

Sitten olisi Sienipelejä, 7e/peli. Kukin peli on pakattu vanhasta mökkilakanasta ommeltuun pussukkaan ja sisältää 10 vesiväreillä maalattua sientä sekä yhden pienen hiiren ja peliohjeet. Sienet on maalattu miehen vanhojen opiskelumonisteiden kääntöpuolelle ja laminoitu. Peli on yleensä ainakin alle kouluikäisten mieleen. Yksi pelaaja kääntää selkänsä sienille, muut piilottavat hiiren jonkin sienen alle, kääntynyt kääntyy takaisin sieniin päin ja ryhtyy keräämään yksitellen, kunnes poimii sienen, jonka alta löytyy HIIRI! Monet muutkin sovellukset ovat sallittuja ja suositeltavia. Kärpässientä ei saa syödä, eikä korvasientäkään raakana.



Joulukalenterit maksavat 20e/kpl. Ne ovat jokainen todellakin erilaisia ja tunnustan, että en ole maailman siistein ompelija, vaan kovin suurpiirteinen surauttelija. Ja joulukuu on toki jo vauhdissa, mutta kertakäyttöisiä nämä eivät ole, vaan toivottavasti osa jonkun lukuisia tulevia jouluja. Taskut eivät ole järin suuria, mutta niihin mahtuu pähkinä tai namuja tai kirjelappuja, joissa voi olla vaikka suuremman yllätykset piilopaikka, rakkaudentunnustus, pätkiä matkapäiväkirjoista, elämänviisauksia, päivän siivouspuuha, venytysliike tai runoja...

Kalenteri 1 ( annettu lahjaksi:) )on ommeltu vanhasta puuvillaverhosta, taskut marimekon kankaasta. Erikoisuutena kaksi jouluaattoa, sillä yön pimeinä tunteina voi sattua sellaista, että maalaa kaksi samaa lukua ja sitten joutuu ompelemaan yhden taskun lisää, jotta kaksikolmonenkin on mukana.

Kalenteri numero kaksi(MYYTY)on ommeltu Ikean pellavalle ja siinä taas on erikoisuutena yksi lisätasku. Vaikka me esikoisen kanssa kaikki tarkkaan laskettiin, niin yhteen oli livahtanut 25 taskua sittenkin. Taskut taas Marikankaista.

Kalenteri nro 3 (MYYTY) on hieman toista värimaailmaa. Ikean puuvillaverhoa pohjana ja taskut Marimekon Räsymattoa? Kuvan taulu on postikorttikokoa, eikä mukana missään kaupassa:).

Kalenteri nro 4 (MYYTY)on samoista kankaista kuin kolmonen, mutta josko joku tykkääkin suoraviivaisemmasta taskujenasettelusta...

Kalenteri 5 (MYYTY)on Ikean puuvillaverhoa ja Ikean lintukangasta. Numerot on tehty ohkaisella tussilla, kun muissa on kangasvärillä maalattuja lukuja. Meidän isoäidinneliöissä on sama värimaailma.

Kuudes kalenteri (MYYTY)on ohkaiseen puuvillaverhon pätkään tehty. Varmaan Ikeasta tuokin verho joskus. Taskut Marimekkoja ja niissä numerot, paitsi 20, joka oli kaunis tasku silkkana valkoisena. Kuvan taulu on A4, josko auttaa hahmottamaan kalenterien kokoa. Piirros ei kuitenkaan etsi uutta kotia.

Sellaisia.
Muuten, meille kuuluu ihan hyvää. Tänään on vapaapäivä ja ne on ihan parhaita. Meistä kaikista. Harmittaa, etten tänä vuonna tsempannut blogijoulukalenteria. Kolme aikaisempaa joulukuuta on tallessa. Ajatella, tasan kaksi vuotta sitten meillä oli vaikkapa tällaista. Kuopus näyttää niin pieneltä 2008 jouluna. Ja olikin tietenkin ja kasvanut on toki esikoinenkin.

Voikaa hyvin. Ja laittakaa sähköpostia, jos tahdotte meiltä myyjäistuotteita. hemmaharakka@gmail.com

tiistai 23. marraskuuta 2010

Seuraavalla metrolla

Saatan tykätä tästä uudesta elämästä, mutta en vielä tiedä. Kaikki taitteet ei aina ehkä ole tuntuneet, mutta tämä tuntuu siltä. Että paluuta entiseen ei ole, että nyt taas muuttuu. Enkä ole vahva, kun katoaa totuttu turvallinen vanha. Muutoksissa itken paljon ja menetän voimia.

Ikkunan takana on lunta ja se on kaunista. Tiskiallas on täynnä astioita ja pojat on tarhassa. Mies töissä, josta ei niin pidä. Painoin kankaalle sieniä, tomaatteja, porkkanoita, myyjäiset on joulukuussa. Kuuntelen suomenkielisiä kappaleita ja peilaan sanoja siihen, mitä olen elänyt, mitä elän, mitä en ehkä koskaan, toivottavasti.

Kohta tapaamaan valmentajaa, joka neuvoo kuinka heilutan rautakuulaa, joka haisee hassulta. Tuntuu turhalta, turhimmalta tässä kaikessa uudessa. Pitääkö sellainen taito hallita.

Työni on kivempaa, kuin pelkäsin. Pienet lapset on niin suuria. Katsovat silmillään suoraan pitkälle ja kertovat juttujaan. Toiset vasta ynisten, alahuuli nykien. Joku on iloinen, tottunut siihen kummaan huoneeseen, johon tullaan siksi aikaa kun vanhemmat menee jumppaamaan. Palapelin kokoaminen ja pienillä kuvioilla leikkiminen on päiväni yksi tähtihetki. On niin hauskaa puhaltaa apinan kakkukynttilät ja iloita, että minä tajuan juuri yhtä hyvin kuin se pienikin, että totta voi olla leikkikin. Äidit ja isit ei tiedä, mitä menettävät, sillä välin, kun saavat oman hetkensä. Vaikka koitan kertoa, edes jotain jokaisesta. Välillä katson ja mietin, miksen elänyt tällaista, kun omani olivat pikkuisia. Sitten syleilen muistojani ja rakastan sitä, että olin niin paljon omieni kanssa. Sillä se aika meni taivas sentään niin hujauksessa! Eikä mikään ollut tai ole omempaa, kuin hetket murujeni kanssa.

Itkettää ja se tuntuu kerrankin hyvältä. Ainakaan ei jätä kylmäksi tämä elämä. Kun puhelin soi illalla ja joku sumpli itselleen parempaa työvuoroa, pienempi juoksi kitisemään ja raivoamaan veljelle menettämästään pallosta. Ja minä olin niin onnellinen, että olen äiti, olkoonkin sitten parkuville lapsille. Vapaudessa ja aluissa on omat puolensa, mutta kaikella on aikansa.

Aamulla on pimeä ja kylmä, mutta koitan sanoa, että lunta on satanut paljon ja voidaan mennä stigalla. He vetävät peittoa korvillensta ja minun tekee mieli antautua. Käpertyä viereen ja menkööt muut menojansa. Nauttikaa kotiäidit mahdollisuudesta lojua yökkärillä sisällä vaikka iltaan saakka, ajattelen. Niin mekin tehtiin, kun meillä oli sellaista. Postinjakajat näkee kaikenlaista, kun äidit hyppää ovelle miltei toinen rinta paljaana. Mutta nyt meillä on päiväkoti ja työt ja se on jo paljon, että ajattelen, että mennään vasta seuraavalla metrolla.

Blogi on ollut tärkeä, mutta nyt tuntuu, että se ottaa enemmän kuin antaa. En ehdi kaikkea. Kiitos kaikille, jotka yhä käyvät lukemassa tai ajattelevat mitä meille mahtaa kuulua. Elossa, todella, mutta aikansa ottaa, ennen kuin taas on tasaista. Jos sellaista tulee tavoitella.

Aina ajattelen, että olen tosi tavallinen. Mutta nyt on käynyt mielessä, että mikähän se on se sellainen. Näinkö se olisi elänyt ja päättänyt se keskiverto ihminen.

Maisema on luminen. Lähetän sinulle voimia ja lämpöisen kauniin ajatuksen.
Ja kullalle töihin sen suukon ja halauksen ja pojille huudan, että päivissäni on parasta, se hetki, kun saan hakea heidät päiväkodilta. ÄITI RAKASTAA TEITÄ KOLMEA ENITEN MAAILMASSA! AINA.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Päiväkoti on alkanut





Olemme ihan kunnossa, mutta uutta ja erilaista tämä on. Olen ollut poikien mukana nyt kolme päivää ja vielä kaksi yhteistä päivää edessä ja ensi maanantaina ovat sitten omillansa. Meidät on otettu hyvin vastaan ja onnekseni kukaan ei ole kummeksinut, miksi roikun kulmilla tai vallan heittänyt pois maisemista. Itse olen ottanut etäisyyttä välillä. Käynyt lämmittämässä omia eväitä ja tänään vallan puolituntisella kävelyllä. Päiväunille olen itse peitellyt omani, antanut suukkot rakkaimmilleni. Käpertynyt kuopuksen viereen pienelle punaiselle sängylle ja katsellut nenätysten silmiin. Supattanut ja vaihtanut hymyjä. Odottanut, että kuopukseni saa punavalkoruudullisen peittonsa alla unen päästä kiinni. Lähettänyt lentosuukon ja peukkutervehdyksen esikoiselle yläsänkyyn lepohuoneen hämärään, ennen kuin olen hiipinyt käytävään. Odottamaan, että heräävät. Täyttänyt lomakkeita, käynyt keskusteluja henkilökunnan kanssa, käännellyt ommeltuja joulukalenterintaskuja. Todennut taas monessa kohdassa, että pidän päiväkodeista. Talo täynnä lapsia, mahdollisuuksia.

Pää on tokkurassa ja mieli hieman vaitonainen. Mutta kyllä tämä tästä asettuu, hengitellen. Kiitokset kaikille, jotka olette pitäneet meitä ajatuksissa. Kunpa pysyisimme terveinä ja kutakuinkin kasassa. Ja te siellä kanssa.

lauantai 6. marraskuuta 2010




Perjantaina oli kuopuksen viimeinen kerhopäivä. Keskiviikkona kertoi leikkineensä miltei koko ajan kotileikissä, että vielä ehtisi. Perjantaina olivat nukketeatterissa, joten leikkiaikaa jäi vain kymmenen minuuttia. Vielä viimeiset autoleikit ja etanapeli kuulemma. Tottakai olin haikeana hakiessa. Mutten jaksanut alkaa siinä aulassa itkemään, kun ne toiset äidit on vieraita, ja aina ei jaksa selitellä tunteita. Ja itkun alkaessa on vaikea puhua. Kolme syksyä ja kaksi kevättä ennätettiin kerholle kulkea. Miltei aina kiireellä mentiin ja tultiin sitten ihan rauhassa. Kyllä siinä ehtii montaa asiaa tapahtua. Vuosien varrella.

Kuopuksen kanssa oltiin rannassa. Se oli hyvä valinta, vaikka käytiin me kaupoillakin ensin pyörähtämässä, etsimässä haalaria. Pieneni maalasi venettä vedellä. Tehtiin hiekasta kakku. Syötiin eväitä ja ihailtiin säätä ja näkymiä. Kerroin monta kertaa ääneen, kuinka kivaa oli olla siinä hänen kanssa.

Tostaina oltiin käyty Jonnalla ja kun näin purjeveneen, ajattelin hauskoja ajatuksia, joita ehdimme ihanien lastensa kanssa kuvitella. Kuinka kotitonttunsa ehkä on matkoilla, kenties purjehtimassa. Joidenkin lasten kanssa on helppo löytää leikin tai satuilun flow ja se tuntuu aikuisestakin hienolta. Katsoa heidän olohuoneen ikkunastaan avautuvaa näkymää ja miettiä, josko olisimmekin linnassa ja katsoisimme linnan puistoa. Katu alhaalla olisi vallihauta ja autot ohi lipuvia lauttoja. (Kiitos vielä kaikesta.)

Illalla ompelin taas yhden joulukalenterin ja siirsin synttärisiivoukset tälle päivälle. Eli jahka tämä on kirjoitettu, luvassa on järjestelyä, imurointia ja herkkujen laittoa tarjolle. Esikoinen huutelee sängyn pohjalta. Venäytti niskansa, kun teki hienoja voltteja meidän patjalla. Kuopus leikkii patterijunalla sohvaan rakennetussa majassa.

Sen vielä kerron, että illalla mietin uupuneena sellaista, että kuinka erilaisia voivatkaan saman puun hedelmät olla.

Hyvää viikonloppua!

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Ihania muistoja






Uusi arki jännittää minua todella. Työpaikan kanssa on säätöjä ja poikien alku päiväkodissa... Välillä tuntuu, kuin sydän sykkisi aivan väärää rytmiä ja muistelen tuntuiko silloin tältä, kun elämässä viimeksi oli oikeaa stressiä. Blogia en ole kyennyt päivittämään, kun en joko löydä aikaa tai sitten en osaa valita mistä aloittaa, mitä sanoja naputella. Mutta on ollut ihania päiviä, monia.

Viime torstaina kävimme vaihteeksi ilman pyöriä päiväkodilla ja leikkipuistossa. Kotiin lähdön hetkellä kuopus sanoi, ettei jaksa kävellä kotiin.
-Ei se mitään, voidaan me istua tuohon portaalle odottamaan, että meille kasvaa variksen siivet, ja sitten lennetään - sanoin.
Sitten puhelimme kaikkea muuta ja puimme ja teimme lähtöä. Pihalla vielä juttelimme puiston ohjaajien kanssa ja sitten olimme esikoisen kanssa jo portilla.
-Tule jo, huhuilien portaalla keskittyneen näköisenä istuvaa kuopusta.
-Äiti, meidänhän piti odottaa, että kasvaa niitä siipiä.
Sellaisia lumoavia hetkiä. Liikutuksen määrä tulvahtaa huippulukemiin ja suusta tulee kauniita sanoja omasta pienestä murusta. Voi sinua rakas pieni kulta.

Perjantaina en jaksanut siivota, vaikka tiesin, että mukava olisi ystävien vuoksi tsempata. Mielummin ompelin joulukalentereita ja löhösin sohvalla katsomassa, kuinka kuopus leikki ja esikoinen piirteli sieniä. Marraskuun läheneminen veti jo veteläksi, saati nyt, kun keellot siirrettiin ja illat, jo iltapäivät kävivät totaalisen pimeiksi. Tekisi mieli verkkaistaa kaikkea. Ja verkkareistaa. Sain hymyilyttäviä viestejä meille tulevilta, jotka riisuivat vähäisistäkin paineista. Voin suoda jollekulle ilon olla tuntematta huonoa omaatuntoa sotkuisesta kodista, näyttämällä, että meilläkin on sellaista. Päätimme kohottaa maljat miehillemme, jotka eivät ole nipottavaa tai syyllistävää sorttia.

Lauantaina kyllä järjestelin vähän kuitenkin ja totta kai siivotusta kodista nautinkin. Mutta suihkussa nauratti ihan toiset jutut. Tuli yhtäkkiä elävästi mieleen, kuinka ensimmäisessä omassa yksiössäni kävin joskus suihkussa kyykkysilläni ammeen pohjalla, kun pyykkinarut täynnä pyykkejä roikkuivat siinä yläpuolella. Koko sen hetkinen elämä tuntui nyt näin etäältä tarkkailtuna jännittävältä seikkailulta, vaikka silloin koin olevani suomen tavallisin ja kenties tylsin tyttö, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Lauantaista sunnuntaihin meillä oli sitten yövieraita. Kokonainen nelihenkinen perhe, jotka ennen asuivat täällä kulmilla ja nyt maaseudulla. Jännitin, kuinka kukaan saa unta. Ja tahtovatko lapset kesken yötä kotia, mutta homma soljui ja nautin todella. Mukavien ihmisten seurassa on hyvä olla.

Sunnuntaina sitten virittäydyin ihan toisenlaisiin muistelmiin. Samanlailla sulkeuduin hiljalleen omiin ajatuksiin, kuin tasan kolme vuotta aiemmin. Minä muistelin, kuinka kuopuksen synnytys käynnistyi ja kuinka saimme hänet syliimme ensimmäisen kerran. Siitä on todellakin kolme vuotta... Minä rakastan sitä, kuinka saan muistella tuota tärkeää tapahtumaa juuri niin monesta kohdasta ja niin paljon kuin haluan. Kietoutua siihen jännitykseen, hämmennykseen ja ihmetykseen. Ja aivan kuin muistaisin, miltä lämmin märkä vastasyntynyt tuntuu käsissäni.

Maanantaina juhlimme sitten Synttärisankaria. Ja vielä monta kertaa pitkin marraskuuta. Ihaninta on aina sytyttää kynttilät ja laulaa, nähdä kuinka lapsi on keskiössä ja vaikka ujostuttaa, nauttii huomiosta. Ja ottaa syliin tietenkin ja kuiskia.
-Ajatella, nyt sinä olet kolmevuotias. Tuntuuko se sinusta kivalta? Muistatko miten et meinannut malttaa odottaa, ja nyt se on sitten totta?

Esikoinen on kolmea kuukautta vajaa kolme vuotta vanhempi kuopusta. Hän on ollut samassa kerhossa, samojen ohjaajien kanssa kaksi ja puoli vuotta. Se on pienen pojan elämässä pitkä aika. Ja äidin. Tänään oli viimeinen tavallinen kerhopäivä ja perjantaina käy vielä tutun joukon kanssa nukketeatterissa. Tahtoi tarjota keksejä ja se nyt minusta oli vähintä, mitä voin antaa toteuttaa tässä muutoskohdassa. Mietin ääneen, tuleekohan meidän ikävä kerhoa? Esikoinen kuittasi sen naurahduksella, että varmaan me kävellään sinne jonakin aamuna vahingossa, vanhasta tottumuksesta. Paljon mahdollista. Välillä tuntuu, että poikani tuntevat minut paremmin, kuin minä itse itseni. Tai ainakaan uskon, myönnän todeksi. Annettiin kerhoon lahjaksi myös esikoisen tekemä sienipeli. Hänen piirtämänsä jutut ovat minusta niin paljon ihanampia, kuin mitkään omani. Lasten luova ote on ihailtavan rento, rikas ja persoonallinen.

Tänään oltiin kuopuksen kanssa merenrannassa. Hän on toivonut sinne jo monena päivänä. Kun haastattelussa kysyin häneltä mikä on kivointa maailmassa, hän vastasi samantien "Merenranta". Mietin lukuisia retkiämme rannassa, tämän kolmevuotisemme aikana. Meillä oli tapana lähteä siihen suuntaan aina esikoisen ollessa kerhossa. Paitsi ei tänä syksynä, kun käytiin pitämässä lauluhetkiä ja perjantaisin kävin jumppaamassa, kun oli tullut jäsenyys liikuntakeskukseen hankittua. Jos voisin, palaisin elokuuhun ja seikkailisin kuopuksen kanssa keskiviikot ja perjantait palstalla, metsässä ja merenrannassa - niin kuin meillä ennen hairahduksia oli tapana. Syyllisyys sivalsi niin kirkkaana, etten muista milloin olisin niin selkesäti tuntenut sen pistoja.

Mutta toisaalta. On meillä monesta merihetkestä kuitenkin muistoja. Ja tämän läksyni olen nyt lukenut huolella ja tiedän, minne koitamme päästä usein, vaikka arjessa on kohta aivan uusia muuttujia. Ihan helppoa, jos kerran oli tänäänkin, vaikkei sää edes ollut mitään kai parhaimpia. Tuuli hurjasti ja välillä ripsi pisaroita. Keksimme ottaa kuvia itselaukaisijalla ja meillä oli niin hauskaa siellä juostessa hiekalla. Kunnes kuopus läiskähti rähmälleen ranta-aaltoon, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä, olinhan ihan vierellä nostamassa pystyyn, kuten kuvasta voimme havaita:).

Että esimerkiksi vaikka tällaisia haluaisin talteen menneeltä viikolta. Ihanilla muistoilla olkoon aina paikka ja tilaa mielen sopukoissa. Jooko, sillä ne ovat tärkeitä, valo ja voima.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Lehdet kääntyy kohta








Laitan housunlahkeenkumilenkkiä jomman kumman kengän alle ja muistan, kuinka paljon lapsena katselin lapsiaan pukevia äitejä. Ihaillen ja kaihoten. Että tuota minäkin joskus haluan tehdä. Se näytti minusta ihanalta, lapsen pukeminen ja riisuminen. Kuin lahjan paketoimista ja avaamista. Ja se tehtiin aina sellaisella tottuneella varmuudella. Minä puin nukkeja ja leikin ja juttelin niiden kanssa.

Ja sitten olin elämänvaiheessa, jossa sain tehdä sitä omani kanssa. Omieni. Nyt. Eikä se aina ollut niin sulavaa ja taianhohtoista. Mutta nyt olen usein taas hereillä siinä kaikessa. Vielä saan paketoida minun omia. Pienen hetken, kohta he ovat isoja. Eikä enää ole renksullisia housuja. Nautin nyt, kun on tämän aika minulla. Tästä minä haaveilin lapsena ja nyt se on ihanasti totta.

Meillä eletään muutoksen aikoja. Poikien tulevassa päiväkodissa on jo käyty ihan ensimmäistä kertaa tutustumassa. Ja minulla on työpaikka. Kumpikaan ei mitään unelmia, mutta toivon, että ne palvelevat hyvin meidän tämänhetkisiä tarpeita. Pojat otettiin hyvin vastaan ja he puhuvat tulevasta hoitopaikastaan iloisina. Ja omista työpäivistäni tulee parituntisia, voisinko valittaa, saan olla paljon myös omieni kanssa.

Mutta vahvasti tuntuu, että yksi juttu on takana. Blogini otsikkopalkissa sanotaan "Ihanilla elämänvaiheilla on tapana mennä nopeasti, kunpa jotain saisi talteen. " Täällä niitä on, paloja viimeiseltä kolmelta vuodelta. Toivon, että ihanat ajat eivät suinkaan ole lopuillansa, mutta myönnän, että tulevaisuus on toisenlaista. Ei enää ihan pieniä lapsia talossa. Ja päiväkoti ja työkuvioita. Luulen, että bloginikin olisi aika jatkua jossakin muussa osoitteessa, niin vahvasti tunnen olevamme muutoskohdassa. Mutta tästä en ole vielä varma. Niin kuin en monestakaan muusta tulevasta.

Kuvat ovat minun ja poikien perjantaiselta metsäretkeltä. Vai oliko se jo torstaina. Lenkkipolun varrella on monia ihania paikkoja, joihin olen suunnitellut meneväni poikien kanssa. Ja pojat olivat yhtä innostuneita, kun pikku pyörätie alkoi kaarrella puiden seassa. Yli pikku siltojen.

Muistaessani tässä yhtä norjalaista lastenelokuvaa teille suosittelen. "Puukamu". Lainasin vahingossa lähikirjastosta ja olemme katsoneet jo monta kertaa poikien kanssa. Lempikohtiani ovat kuvat, joissa poika kulkee keppi-ystävänsä kanssa kauniissa luonnossa. Ah. Ja leikkejä ruokkivat elokuvat ovat ihan parhaita, sellaisia jos jotakin annan poikien mielellään katsoa.

Nyt omieni pariin. Katsomaan dancea, syömään eiliseltä jääneitä susheja. Viikonloppu on ollut hyvä ja minulla olisi siitä paljon ajatuksia jaettavana ja tallennettavana, mutta nyt antaa olla. Läheiset ja tärkeät ajatuksissa.

Hyvää alkavaa viikkoa!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Henkäys





Pellolla tuuli ja minä kitkin maasta kuihtuneita. Puhelin helähti, aina yhtä iloisesti. Ja tuli viesti. Ei kerrottu työpaikasta. Ystäväni vauvalla on jälleen vaikeata. Kuinka pieniä ovat omat pulmani. Seisahduin pitkäksi hetkeksi. Tunsin tuulen yhtäkkiä tosi kylmäksi ja poljin pian kotiin. Halusin vahvaksi, varmaksi, ja lämpöiseksi. Tueksi.

Kuinka hauras on ihminen. Ja kuinka vahvakin sellainen. Kuinka heikkoksi voi mennä heikoinkin ja selvitä siitä kuitenkin.

Ystäväni istun vierellänne jo nyt, vaikka olen vielä kaukana. Hengittelen teidän kanssa. Kaikkea sitä saa, kun toivoo lapsena saavansa isona lapsia. Äitiys on suuri voima. Mennään varageneraattorilla, kun oikea virta on katkolla.

Kiitos auringon valosta. Muistetaan, että jokainen pienikin henkäys on kaunis ja usein arvokkainta maailmassa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

***



Eilen kuopus tuli sohvalla syliini köllöttämään. Sanoin, että näin sinä tulit vauvanakin. Hän kosketti pienellä kädellään kasvojani ja kerroin, että niin sinä tein jo ihan pienenäkin. Ja sitten minua jo itkettikin.

Joskus on jo kova ikävä sitä aikaa, kun pojat olivat vauvoja. Aivan pienissä on jotain salaista ainutlaatuisuutta.

Elämäni on ollut nousujohteista näihin päiviin saakka. Eilen sain itseni kiinni miettimästä, että mitä jos se huippu menikin jo tässä. Jos loppuelämä onkin silkkaa alamäkeä.

Huipulla olikin kauneinta maailmassa. Olen kiitollinen, että sain sen kokea.

Ja toivon, että tämä on sellainen vuori tai tunturi, että kun luulee jo olevansa huipulla, huomaakin, että uusi nousu on vasta alkamassa. Todellinen laki vielä usvan tai mutkan peitossa.

Tai sitten on ajateltava niin kuin pyöräilevä esikoinen, että alamäethän ne juuri onkin koko homman suola.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Jatkoaikaa haussa




Ystäväni kirjoitti, että hänen lapsensa päiväkoti on ihana. Yksi opettajista tekee usein nuotion pihalle ja sitten lapset istuvat tukeilla ringissä ja paistetaan yhdessä tikkupullia. Opettaja pelaa palloa poikien kanssa vaikka sateessa, koska he rakastavat sellaista. Kotiin tullaan usein jokin kasvomaalaus kasvoilla. Ja kun opettaja lukee Punahilkaa, hänellä on päässään punainen hilkka.

Tuollainen aikuinen minäkin haluan lapsille olla. Töissä, mutta myös täällä kotona.

Työnhaku on taas ajankohtaista. Luulin, että hetkssähän minä hakemuksen, mutta miten se sitten aina onkin niin vaikeata. En ennättänyt sitten paljon viime yönä nukkua. Olen kai odotellut, että jotakin oivaa tipahtaisi taivaasta tai mitä lie, kun olen antanut päivien vain kulua. Päivähoitopaikkojenkin perään aloin vasta viime viikolla soitella, vaikka olisihan sitä pitänyt jo aiemmin ihmetellä, miksei mitään ala kuulua, vaikka hakemukset jätettiin jo heinäkuussa.

Koko viime syksyn olin haikeana, että kohta minun pitää olla päivät poissa omieni luota, kun kaavailimme miehelle hoitovapaavuoroa tammikuulta. Itkin varmaankin kerran päivässä jostakin syystä. Haikeudesta ja onnesta, siitä että juuri silloin sain olla ihanimpieni kanssa vielä. Sitten tuli viiden kuukauden työkausi ja kyllähän siitäkin hengissä selvisi. Tiesin, että kesällä saan jäädä vielä kotiin hetkeksi, se auttoi varmasti.

Nyt työhönlähtö on todellisempaa kuin ikinä, kuopus täyttää ne maagiset kolme vuotta, silti ei ole tuntunut yhtään siltä, että kohta tapahtuu jotakin lopullista. Enkö ehkä uskalla niin ajatella. Vai voisiko se olla totta. Olisiko jokin osa-aikatyö minulle tuolla olemassa. Sellainen, joka ei söisikään ihan kaikkea kotiäitiarjesta. Vielä voisinkin olla paljonkin poikieni kanssa. Yökkäreillä sämpylöitä laipomassa, lukemassa kirjoja ja lähtemässä koska vain kohti seikkailuja. Näkemässä kuinka kehittyvät, leikkivät, elävät.

En niinkään epäile, etteivätkö poikani sopeutuisi päiväkotiin ihan ookoosti vaikka pitkiksi päiviksi. Mutta minkälainen menetys se minulle olisi. Kuinka sitten voisin vakuutella, että he ovat minulle tärkeinpiä maailmassa ja viihdyn todella hyvin heidän seurassa, juuri koska ovat ihania aivan sellaisina olentoina, joina saan heidät tuntea. Minä en halua töihin täysipäiväisesti, vaikka työni on tärkeää ja ihanaa. Olen saanut maistaa esikoisen syntymän jälkeen jotakin niin makeaa, ettei tästä ole paluuta entiseen vielä pitkään aikaan.

Tulee vaihe, jolloin asuntolainaa voi lyhentää suuremmilla summilla. Ja kenties jotain voi pitää säästötilillä pahanpäivän varalla. Sitten kun pojat ovat isompia, eikä koti ole heille enää mieluisin ajanviettopaikka. Äitiä ja isiä enemmän arkipäviin kuuluu koulua, kavereita ja harrastuksia. Mutta nyt mietitään mielummin, kuinka vähällä tultaisiin toimeen, kuin mihin kaikkeen voisi riittää jos.

Tänään suunnittelimme jo tikkupullajuttua, muistelimme kesällä paistettuja. Ja kävimme pelaamassa palloa. Luin paljon satukirjoja ja pidin molempia murujani kainalossa. Taivas kuinka haluan tehdä tätä vielä paljon lasteni kanssa. Osa-aikainen työ löydythän. Pidäthän meille peukkuja.