lauantai 27. syyskuuta 2014

Samoin

Tänä sykysnä olen tuntenut itseni hyödyttömäksi, taitamattomaksi ja ennen kaikkea riittämättömäksi. Väsyttävän monta kertaa.
Olen väsyttänyt itseäni miettimällä miksi, ja kuinka mietteistä irti.
Halunnut toistella, että tämä menee ohi. Piristyn, ryhdistyn, keksin konstin.

Torstaina sain ottaa osaa inspiroivaan seminaariin.
Leijuin - metrolla - kotiin. Vihdoin, innostuin!
Jopa koodaaminen kuulosti mahtavalta, kun Linda Liukas puhui siitä lavalla. Oikeastaan oli kuin olisin kuullut koodaamisesta ensimmäistä kertaa. Tietokoneet heilahtivat ihan uudelle paikalle maailmankatsomuksessani.
Oli ehkä aikakin. Välillä mietin, että joutaisin poistua Linkolalaiseen erakkomajaan metsän reunaan. Vanhanaikainen, kehityksen pyörästä pudonnut.
Kuinka kehtaan vielä opettaa, kasvattaa, kun elän itse edellistä vuosituhatta ja pitäisi valmistaa tulevaan. Minullako jotain annettavaa.
Mutta nyt haluan ajatella, että olkoon vaan vuoristorata tämä tekniikan kehitys. Minä hyppään kyytiin matkustajaksi. Tai olen edes jonossa, ajatellen, että tuonne minä haluan, odotan omaa vuoroa.
Ehkä päädyn jarrumieheksi, sehän on lintsillä kunniapesti.
Ainakin haluan omaksua Liukkaan lastenkirjan sankarittarelta asenteen, jolla hän huutaa "EI PELOTA!"

Vaikka välillä pelottaakin. Tietotekniikka ja moni muukin.

Kaikkein vähiten haluaisin tuntea itseni turhaksi kotona. Siksi tärkeitä minulle ovat mieheni ja lapseni. Mutta en minä järjettömän tärkeäksi ole täällä itseäni kokenut. Mies on arkemme sankari. Kun minä istun illalla keittiön sohvalla juomassa teetä ja tuijottamassa tyhjää, hän ripustaa pyykit kuivumaan, etsii lasten huomiset treenivaatteet, sukat, reput, karjalanpiirakat, kännykänlaturit.
Minun osani?
No, olenhan minä koko ajan äiti.

Ja helpottunut silloin, kun kuopus kipittää luokseni, ja hyppää millon mistäkin halaamaan ja rutistamaan ja kertomaan, että olen rakas. Ja esimerkiksi eilen, kun peittelin ja suukotin esikoisen, sanoin: "Rakastan sua."
"Samoin", hän sanoi minulle. SAMOIN. Kiitos kullat.

Näillä voimin kohti lokakuuta. Joo joo, on värikkäät lehdet ja villasukat ja keitot ja peitot mustakin ihan ihania.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Vähän eri Suokki


Syksyllä värit on ehkä vahvempia, minä en. Siksi maisemanvaihdos tekee hyvää, tarvitsen.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kuka mainostaisi luontoa

Olen kyllästynyt katsomaan metron rullaportaissa mainoksia, joissa nuoret naiset pyllistelevät milloin missäkin alusvaatteissa. Joku haluaa kertoa minulle, minne minun tulisi lentää, mitä rahkaa ja maitoa milloinkin popsia. Taas joku uusi elokuva ensi-illassa, vaikka minulla on kaikki vanhatkin hitit katsomatta. Burgereita, vieläpä tarjouksessa. Mitä uutta?

Olisi virkistävää, jos mainoskehyksissä olisi luontokuvia. Kokeiltaisiin edes.

Ei olisi mitään haittaa siitäkään, jos luontokuvat vaikuttaisivat alitajuntaan mainosten tavoin. Jollekin saattaisi hairahtaa päähän sellainen kummallinen mieliteko, että mitäpä jos lähtisin ulos. Metsään, rantaan, tunturille, järvelle, poluille, pitkospuille.

Ylipäänsä, saattaisi pälkähtää mieleen jotakin. Muisto, tuntemus, ajatus, kenties jopa oivallus. 
Luonnon ainutlaatuisuus, suuruus.

***
Minulla on ikävä mökille.
Laitan listalle, että muistan hankkiutua edes saunaan.
Kuvittelen loput.
Ja teen retken jonnekin, missä unohdan hetkeksi kaupungin, ihmiset, itsenikin.

Hyvää viikkoa sinullekin.

Kyllä se (taas) tästä