Esikoinen pyöräilee innokkaasti. Oli onni, että otettiin apupyörät pois, ja että oppi samantien ajamaan ilman niitä. Pienellä pyörällä apupyörillä ajo oli jo niin tahmeaa, että pyöräretket kuihtuivat narinaksi ennen kuin oltiin korttelia kierretty. Toisin on nyt. Joskin yhä yksi hauskimmista, on polkea omassa pihassa. Ja taloa ympäri. Enää narisee vain äiti, jos sekään. Aina ei sadatta kertaa päivän aikana huvittaisi lähteä pihaan. Joskus tahtoisi itsekin pyöräilemään, ja silloin edes sitä korttelia kiertämään.
Mutta eilisiltaisesta Tour de Pihasta tuli ihana. Istuin hiekkalaatikonlaidalla kannustamassa. Kuopus teki yksin ja kanssani kakkuja. Ja juoksi pyöräilijän kintereillä niin kuin useat kannattajat Ranskassa. Saatoin jopa kutoa samalla. monta kerrosta. Tuuli, mutta voi kuinka ihanalta se ja kaikki näytti ja tuntui ilta-auringossa. Äänimaailmakin oli rauhoittava. Heinäkuu on hiljainen kaupungissa, välillä ystävämme metro kolisi taustalla.
Voisihan sitä toivoa olevansa monessa muussakin paikassa. Mutta eilen illalla juuri siinä oli parasta. Kello oli "iltapala-aika" hujauksessa, vaikka olimme ulkona monta tuntia. Kelpasi istua meikäläisittäin siistissä olohuoneessa. Koko perhe, etapin voittaja mitali kaulassa. Mustikoita, karjalanpiirakkaa ja puuroa. Itkin, koska tunnelma on haikea. Miehen kesäloma on lopussa. Ja nauroin, koska tämä perhe on ihana. Koska olemme ihanan alussa ja moni hyvä on meille mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti