maanantai 24. syyskuuta 2012

Ihan vikat päivät




























lauantai 8. syyskuuta 2012

Leikkipuisto

Pojilla oli paljon seuraa toisistaan. Ja ehkä minustakin. Mutta jossakin vaiheessa reissua aistin, että he kaipaisivat jo muitakin. Ja olihan esikoinen toki jo kutsunut meille yöteelle sen sateessa samoihin liikennevaloihin osuneen suomalaisen opiskelijankin.

Mutta siis viikonloppuna paikalliseen puistoon, jonka olin bongannut junanikkunasta. Siellä oli joku höyryjunamuseo ja merimaailmakin, mutta minun pojilleni riitti kaikki ilmainenkin. Kiitos jalkapalloinnostuksensa esikoinen rohkaistui ylittämään kielimuurin ja jo vain pian pelasikin yhden japanilaispojan kanssa. Ja kohta toisenkin. Olin niin iloinen ja ihmeissäni. En minä vain varmastikaan olisi uskaltanut, enkä usein uskallakaan. Kirjoitin kirjettä leikkipuronvarjossa ja kuulin naurua ja riehua. Kuopuskin oli välillä mukana ja kovastikin hiukan myöhemmin, kun pienen kiipeilytelineen luona löydettiin hänen ikäisensä leikkitoveri. Siinä vierähti kevyesti jälleen yksi uusi tunti. Hippa esimerkiksi on aika kansainvälinen leikki.

Pojat olivat pettyneitä, etten pyytänyt lapsia meille kylään. Mutta minähän sanoin, etten ole yhtä rohkea. Yritin selittää kai jotain hetkestä nauttimisesta. Ja että ties vaikka hämmentyvät vanhempansa, jos sellainen ei ihan ole tapana, että puistossa kohdatut ulkomaalaiset kutsuvat kotiinsa - jota ei tavallaan edes ole olemassa, mehän olimme vain hetken maisemissa.

Hauskoja muistoja, ei se arkuus, mutta muu, lasten leikit. Illalla käytiin kypylässä ja sama tahti jatkui. Pojat tahtoivat minun kyselevän kylpyyn tulleiden muiden lasten nimiä. (Olen varmaan jo kirjoittanutkin tästä.) Vaihtelivat keskenään ammeita ja nauroivat ja olivat kuin porukka. Minä olin lempialtaassani yläkerrassa ja he kävivät viereisessä kylmävesialtaassa ja kanssani samassa altaassa vuorotellen, kunnes hipsivät edeltä alakertaan. Kun hetken päästä laskeuduin katsomaan, oliko kaikki kunnossa, kuopus huikkasi minulle portaikkoon, että mene vain äiti takaisin ylös. Me halutaan olla täällä rauhassa meidän kaverin kanssa. 

"Tiedän olevan, hyvää ja kaunista."

Suomalainen leipomokin käytiin katsastamassa. Kiitos - niminen. Ruisleipää, karjalanpiirakoita, muumipipareita... Arvioin kartasta ihan poskelleen, että se olisi kulmilla. Käveltiin ihan hullun pitkä matka ja etsittäisiin paikkaa yhäkin, jollei oltaisi osuttu kysymään neuvoa joltakin rouvalta, joka tiesi paikan ja opasti meidät ovelle saakka.

Paljon ja monenlaista, Kyotossa. 

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Silmänruokaa

 
Vielä yhdet markkinat mahtuivat kolmeviikkoiseen reissuumme. Sokeripotut olivat liian makeita, naksut hyviä, onneksi olimme rohkeita ja uskalsimme maistella. Tomaatit olivat halpoja, mutta osin soseena, kun illalla olimme kotona. Kassi tuoksui tomaattimehulta. Kuopus sai naamarin omilla rahoilla ja loppupäivät kultakasvo kulki aina mukana. Pojat saivat jäätelöllätäytetyt kalanmuotoiset kakkuset, sellaisia lounaita meillä listoilla. Kimonoita ja niiden osia olisi saanut halvalla, useita jopa kymmenellä eurolla. Mutta me emme olleet ostosmatkalla vaan nautiskelemassa. Temppelinporttiin kyhättiin suurta olkirinkulaa, josta läpi kävelemällä voi sovittaa pahoja tekoja ja ajatuksia. Pienen rinkulan sai pyöritellä kotiin koristeeksi/muistutukseksi. Esikoinen, harakkapoikani, etsi sitkeästi pöydistä korurasioita. Kiiltävä, mielellään kultainen, sen olisi pitänyt olla.

Kaikenkaikkiaan markkinat olivat minusta mahtava diili. Sai kuljeksia ulkona kesän lämmössä ja tavaraa oli laidasta laitaan, antiikit ja kirpputoritkin edustettuna, joten jopa kattavampi valikoima, kuin tavarataloissa. Ja kuten kerrottua, kaikkialle muualle pojat kuljeksivat reippaina, mutta jos haistoivat, että luvassa on ostelua, löivät pakit päälle ja alkoi ulina. Markkinoilla suostuivat kuitenkin kuljeksimaan ja pienet naposteltavat ja omat ostokset pitivät heidät iloisina. Nämäkin markkinat olivat temppelialueella, joten tuli yksi uusi sellainenkin katsastettua.

Voi koska olisi seuraava kerta.