Aikakirjat

Tänään voisin kirjoittaa vauvakirjaan "Kuopuksemme nukkui ensimmäistä kertaa koko yön", jos harrastaisimme tarkkoja päiväyksiä. Muttei ole tullut sellaista tehtyä. Olen minä dokumentoinut, mutta hiukan fiilistellen, en niinkään suorituksiin tuijottamalla. Selkeät rajapyykit ehkä löytyisi poimimalla eri lähteistä, täältä blogista, valokuvakirjoista, päiväkirjoista, kalentereista. En minä muistiini luota. Mutten ole lainkaan varma, kuinka olennaista on tietää, milloin on saanut ensimmäisen hampaansa, saati viidennen, milloin ottanut ensimmäisen juoksuaskeleen. Jos hampaat ylipäänsä ovat tulleet, liikkumaan opittu.

Muistelemisen tueksi on kuitenkin mukava taltioida hyviä hetkiä. Ja jottei totuus vääristyisi, myös kiukkuja ja kyyneleitä. Voi kunpa saisin elää niin vanhaksi, että voisin istuskella päiväkausia vain lukemassa vanhoja arkistoja, katselemassa valokuvia, uneksimassa, kuinka ennen kaikki oli toista.

Palata vuosien päästä siihen aamuun, jolloin kuopus on vuosi ja kahdeksan kuukautta. Olemme päättäneet luopua yöimetyksistä ja katsoa alkavatko heräilytkin loppua. Pari yötä on takana ja sitten on ollut lauantai-ilta. Ystäväperhe kylässä puoleen yöhön saakka. Lapset leikkineet ja syöneet lähinnä sämpylöitä ja popcornia. Kesäloma. Pojat nukahtavat ennen kuin ystäväperhe varmaankaan on ennättänyt kävellä kotiinsa saakka. Ja minua ei nukuta, vaan siivoan olohuoneesta vielä lelut omille paikoillensa.

Aamulla minulla on poikkeuksellisesti rannekello kädessä. Aavistan jo valon asteesta että aamu on seitsemän paremmalla puolella. Tarkistan hengittävätkö kaikki, niin kuin olen tehnyt yli neljä ja puoli vuotta aina havahtuessani unesta. Jatkan peiton alla vielä hetken, olo on mukava.

Kun nousen, olohuoneessa on siistiä. Mies on koneella hyvällä tuulella, tutkimassa ikuisuusprojektia. Kuopus herää hetkisen kuluttua. Saa maitoa. Ja naurattaa, kun kyselen nukkuiko hän hyvin, näkikö mukavia unia.

Eivät yöimetykset minua häirinneet. Mutta en minä niitä tarvitsekaan. Saavat mennä, kun ovat näemmä tehtävänsä hoitaneet. Ikävä minun tulee aikaa(Tässä kohdassa mies kyllä hymähtää), niin kuin kaikkea mennyttä, jolloin on ollut ihanaa. Mutta kun perheen lapsiluku on täynnä ja vauva-ajat takana, pitää keksiä uusia mukavia asioita. En ole huolissani, ettemmekö keksisi sellaisia.

Pieni sankarini. Yöheräämisesi eivät ole olleet rasittavia. Minusta vuosi ja kahdeksan kuukautta on aivan lyhyt aika. (Tätä mies ei kyllä allekirjoita, muttei tämä olekaan hänen bloginsa.) Olen nauttinut kuutamoista, auringonnousuista, sateenropinoista, tuulista - joita olemme kuulleet yön tunteina. Olen iloinnut ylimääräisistä hetkistä, jolloin olen saanut ihastella sinua ja esikoista, kiittää ihanimmista lahjoista. Mitkään tilaisuudet nauttia ihanasta elämänvaiheesta eivät ole menneet hukkaan, eivät yötkään. "Hyvää yötä ja huomenta, ehdin myöhemmin nukkua", olen tiennyt aina.

Olemme säästyneet todelliselta yövalvomiselta. Ei koliikkia tai pitkiä sairasjaksoja. Esikoisen itkukohtaukset ovat oma lukunsa, mutta nyt tietäisimme jo paremmin, kuinka niihinkin suhtautua, eli r a u h a. Vierellä nukkuvan oman pienen lapsen imettäminen on pieni vaiva, jos vaiva lainkaan. Jos jotakuta kuitenkin helpottaa(muitakin kuin miestäni), voin todeta, että ehkä joskus olen huokaissut raskaasti, jos makuuhuoneesta on kuulunut itkua, kun itse olen ollut vielä toisaalla. Mutta niitä poikkeuksia en tahdo nyt muistella. Nyt kun kuopus on nukkunut ensimmäisen kokonaan oman unensa.

Tänään kirjoitan sinulle kuopukseni tässä ja nyt: Onnea rakas pieni kulta. Rauhallisia öitä ja erityisesti paljon hyväntuulisia, toiveikkaita aamuja! Nyt ja aina.