lauantai 28. elokuuta 2010

Hyvä näin




Tänään mietin, olinko nuorempana optimistisempi ja valoisampi, kuin nykyisin. Vai olenko aina ollut milloin mitäkin. Ei edes välttämättä niin, että yhdessä hetkessä yhtä ja toisessa toista, vaan niin että samassa hetkessä on joskus läsnä sekä onni että apatia.

Kävimme palstalla kuopuksen kanssa. Käveltiin pitkästä aikaa pitkää matkaa, kesä on mennyt pyöräillen. Matkalla muistin, että jos aikuinen sanoo "jatketaan matkaa" ja lapsi "ei vielä", silloin ei kannata jatkaa kovin kauas uskoen, että kyllä se lapsi siitä tajuaa, mitä aikuinen haluaa. Ihan metri vaan, jottei tarvitse nöyryyttää itseään kovin montaa askelta takaisin päin hakemaan, jos lapsi ei tule itsekseen kuitenkaan.

Töitäkin menin pellolle tekemään, mutta vähintään yhtä tärkeää oli saada hetki istua kuopus sylissä tuolissa, antaa hänen siinä nukkua peittonsa alla. Oma pieni kultani. Viime kesänä hän oli yksi, kohta täyttää jo kolme. Minun aarre. Hänen nukkuessa näin myyrän tai hiiren ja jäniksen. Ja paljon ohi valssaavia pilviä. Kun pari keski-ikäistä palstaviljelijää juo oluensa talkoopäivän päälle, he kuuntelevat radiosta maltillisesti iskelmämusiikkia. Näin oli ilo huomata. Ja olla siinä vain rauhassa.

Terveisiä tuulten suhinasta.

torstai 26. elokuuta 2010

Heräillään rauhassa









Toissa iltana olohuoneen patjalla itkun ja väsyn keskellä oivalsin yhden vaivani. Syksy ei inspiroi minua vielä yhtään, vaikka joka tuutti toitottaa, kuinka sen alkaminen on ihanaa.

En siis liity syksyn lapsiin, vielä, väkisin. En ole koskaan ollut hyvä lähtemisissä. Ja jos on mahdollista, en edes ajattele vikoja kertoja juuri sellaisina. En halua huomata tarkasti, milloin kesä loppuu ja syksy alkaa. Olen rauhassa haikeana ihanan lämpimän valoisan kesän vaihtumisesta. Heräilen sitten vähitellen näkemään myös syksyn hyviä puolia.

Heräilen, rauhassa. Siihen täytyy olla lupa, se kai on juuri sitä armollisuutta.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Pettynyt äitikin tokeni






Ei auttanut, vaikka jumppasin. Vaikka nukuin torkutkin. Ja siivosin vaatekaapin. Ja itkin.
Olin silti ihan älyttömän huonolla tuulella, kärttyinen ja pettynyt. Esimerkiksi tseeni äitinä. Kuopuksen itkuraivarit oikein lisäsivät kierroksia myllyssä. Tuollainen se on, koska minä olen tällainen.

Mikä kiukkupussi itkupilli lähtikään poikiensa kanssa iltapyöräilylle palstalle. Namipäivän namit kioskista mukaan. Vielä kerkisi uhkailemaan, etteivät saa herkkujansa ollenkaan, jos eivät osaa päättää edes ostopaikkaa sovussa.

Mutta sinne jonnekin hukkuivat kiukut ja pettymykset. Kaunis taivas ja poikien katseleminen veivät voiton. Onneksi. Ennätin jo olla olohuoneessa patjalla tänään muka melko rikki.

Varistamme ei näkynyt, mutta juttelimme hänen kanssaan pitkään silti. Minun tehtävänäni on aina olla tuon linnun ääni. Tänään hän pelasi shakkia lähikoivussa ystävänsä Sulevin kanssa. Esikoinen neuvoi häntä ja oli minusta tosi liikuttava. Välillä on tosi hauskaa huomata, että hän osaa vielä heittäytyä leikkiin, vaikka tavallaan on jo iso ja järkevä monessa asiassa. Oli jopa vähän ylpeä, kun Varis oppi häneltä peliä niin hyvin, että Sulevi lähti keittämään teetä.

Mekin juotiin ja syötiin herkkujamme. Ihailtiin taivasta ja pelattiin lopuksi lyhyt jalkapalloturnauksemme. Kotiin ajettiin kovaa, kilpaa yön tulon kanssa.

Olen paremmalla tuulella. Kaakaota vielä ja sitten parvekkeella unia.
Hyvää alkavaa viikkoa!

perjantai 20. elokuuta 2010

Puu sai nimen





Leikkipuisto Omenamäki on taas auki. Ja minä en ole töissä ja voin viettää siellä päiviä poikien kanssa. Miten tämäkin tuntuu minusta epätodelliselta, hyvällä tavalla. Välillä elelen usvaisesti elokuvassa. Istun siellä muiden äitien kanssa juttelemassa, otan nyyttäripöydästä ruokaa itselle ja lapsille, juon teetä pienen tammen juurella, pojat leikkivät pihalla ja talossa toisten kanssa, kotiin polkaistaan hetkessä kun on puiston sulkemisen aika. Sitten luetaan kirja parvekkeella ja molemmat nukahtavat ja minä kirjoitan tätä tässä koneella.

Toista se on elämä sitten, kun on taas työnteon aika. En halua kuvitella.

Siinä on omat puolensa. Niin kuin on siinäkin, että vauvat kasvavat lapsiksi ja aina vain isommiksi. Mutta menköön elämä sopivan hitaasti.

Puistoon on istutettu valtavien satavuotisten tammien seuraan pikku-tammi. Sen nimiäiset olivat tänään ja lasten antamista ehdotuksista sen nimeksi arvottiin "Söpöliini". Haluaisin puistoon kummipuun lisäksi kummilapsen. Täytyykin ehdottaa äideille. Ja satutuokioita tekisi mieli pitää. Pidin opiskeluaikana kirjastossa, ja niistä on hyviä muistoja. Sellaisia mietin, ennen torkahdusta. Kun olin lukenut pojille parvekkeella Sylvi Kepposen, niin kuin jo parin viikon ajan jokaisena iltana. Ihana kirja.

Parvekkeen ovi on auki ja mies miettii katsoakko jalkapalloa vai mennäkkö stadionin takaiselle kalliolle kuuntelemaan U-kakkosta. Minulle on ihan sama, perjantai tuntuu joka tapauksessa mukavalta.

Hyvää viikonloppua!

torstai 19. elokuuta 2010

Makumatkoja





Eilen ääniä, tänään makuja. Pääsin miehen kanssa treffeille, kiitos siitä omalle äidille ja isille, jotka tarjosivat mummilameininkiä pojille. Tuli hyvään saumaan. Oltiin jo vitsailtukin, että jäi kahdenkeskinen tunti tältä kesältä väliin. Paitsi että oli meillä jo yksi sellainen, mökillä, kun vanhempani kävivät juhannuksena poikien kanssa kaupassa... Mutta kuitenkin.

Ihan ihanaa tietää, että viihtyisimme toistemme seurassa vaikka enemmänkin. Valinnat kun nyt kerran on jo tehty. Tällä mennään. Toivottavasti vielä toooosi pitkään. Vanhoiksi ja kukkamaaksi. Tuota minä tahdon sanoa omaksi rakkaaksi.

Juurenpuodin testasimme jo heinäkuussa. Tänään oli ravintola Juuri vuorossa. Söimme sapaksia (kotimaishenkisiä tapaksia) pöydässä kadunvarressa. Tuntui jotenkin epätodelliselta istua siinä yhtäkkiä kaksin valkeat liinat sylissä. Veljenikin kulki ohi koiran kanssa ja oli ihan huisi torstai-ilta.

Eli tänään ennen unta muistan roseeviinin, suklaakakun, juurekset aivan uudessa valossa, rapeaksi paistetun maitohorsman, kotijuuston, spelttileivän porkkanavoilla, kaalikääryleen jokiravulla, pyreet ja muhennokset ja vaahdot...

Ja mieheni, viereltäni, vierestäni. Tulkoot kaikki hyvät mautkin uniini.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Äänimaisema



Minulla oli tänä kesänäkin tavoite, että kävisimme edes kerran Kumpulan maauimalassa. Yhdestäkin kerrasta jää meillä muisteltavaa koko vuodeksi. Aamulla mietin, että ei ehkä kuitenkaan jaksaisi sateeseen ja koleaan. Mutta onneksi tuli lähdettyä sitten vaan. Paikka on avoinna tällä kaudella enää tämän viikon. Ja tänä hellekesänä siellä ei varmaan yhtenäkään päivänä ole ollut näin vähän ihmisiä. Sopii meille, minusta on vain hauskaa saada nautiskella rauhasta.

Paikassa on minusta aina ollut vahva ja rentouttava äänimaisema. Olen aina miettinyt, miltä tuntuu niistä, jotka käyvät siellä kesän aikana useita kertoja viikossa. Kuinka syvälle heille tallentuu paikan äänet ja kuinka haikealta sitten tuntuu, kun syksy tulee ja se kaikki taukoaa vuodeksi. Ja kuinka silmät sulkiessa voi ties vaikka kotisohvalla palauttaa mieliin sen veden solinan, ihmisten puheen sorinan, hyppytornia koskevat kuulutukset, saunan löylyjen sihinät...

Ja kun on seuraavana vuonna taas uudestaan paikassa, äänet ovat tallella ja rentous valtaa ja voi jatkaa siitä missä olikaan menossa. Minulle ainakin kävi taas niin. Muistan aiemmat kerrat ja nautin, että olen taas "Pumpulassa". Poikieni kanssa.

Kylmähän meidän tuli, monta kertaa, mutta sitten käytiin aina saunassa. Ja sitten taas uudestaan ensin isompaan lastenaltaaseen ja sitten sienialtaaseen. Pienempi katsoi ruskealta penkiltä pyyhkeeseen käärittynä, kun me leikimme delffiiniä, se tuntui hänestä hyvältä ja tärkeältä. Sienialtaassa hän makasi hetken portaalla ja kun huulet kävivät vapisemaan juostiin kaikki iloisina saunaan. Ja sitten taas uudestaan.

Syötiin eväitä verkkaisesti ehkä toista tuntia katsellen, kuinka koululaiset hetkeksi valloittivat koko paikan. Oli ihanaa katsoa, kuinka nuorilla oli hauskaa. He keksivät muun muassa juosta ympyrää kolmenkymmenen teinin voimin lastenaltaassa. Ja sitten lillua tekemänsä pyörteen kuljettamina. Useita kertoja. Eivät varmaankaan useinkaan saa tehdä sellaista, kun paikka on aina täynnä pikkulapsia, mutta silloin ei ollut kuin meidän pojat, ja nekin söivät vaatteet päällä jo karjalanpiirakoita.

Ponnahduslaudoilta pomppivia pojat jaksoivat myös katsoa kauan ja taputtivatkin useimmille. Minä hymyilin omille muruilleni ja olin iloinen, että olimme siinä. Matkatkin taittuivat joutuisasti, joten kyllä taas riittää muisteltavaa vuodeksi.

Ja juuri tällaisena päivänä voin vähitellen toivotella syksyä tervetulleeksi. Kyllä minä sen tunnen, että kesän on jo vuoro väistyä. On saatu ihania kesäpäiviä. Kiitos niistä. Ja elokuuta on sitäkin kuitenkin vielä jäljellä.

Tänään sienisuihkun vesi kohisee, ponnahduslauta kolahtelee, uima-altaan vesi aaltoilee, löyly hyväilee ja minun ja poikien riemu kajahtelee, kun suljen silmäni ennen yöunia. Kiitos kuunnelmasta Kumpula.

Ps: Perjantai iltana Kumpulassa pääsee uimaan kynttilöiden valossa klo. 20-23. Kuulostaa sekin aika ihanalta.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Avoinna








Brunssi on hyvä ajatus. Lapset odottavat kuitenkin vieraita, kun tulee "brunssivieraita", ei tarvitse odottaa iltaan saakka. Itseltä jää kuitenkin aina jotain kesken. Kun tietää, ettei aikaa ole iltaan saakka, tulee suunnitelmat jo minimoitua. Ovikello jo soi ja ei tule edes liiemmin seliteltyä sotkuja. Meillähän siis on esimerkiksi joulukuusi eteisessä, odottamassa puutarhajäteasemalle kuljetusta...

Yövieraatkin ovat mukavia. Parvekkeella yhä peti ystävälle pedattuna, jos vaikka. Teetä yhdessä illalla, yöllä ja aamulla. Poikien vanhoja vauvan sukkia ja nuttuja matkaan lentolaukkuun, koska seuraavan kerran tulevat Suomeen vauvan kanssa. Menköön kaikki hyvin ja rauhassa.

Jotkut itkut tulevat hiukan hankalassa saumassa. Ehkä valvottujen öiden ja mietiskelyyn väsymisen summa. Tietänyt jo useamman päivän, että itku tästäkin vielä tulee. Mutta juuri silloin, kun se tulee, on mahdoton analysoida, mitä kaikkea tulee vollottaneeksi kerralla. Mennyttä ja tulevaa, sitä mitä oli tai ei ollutkaan. Suruja ja iloja. Huolia ja helpotuksia. Kaikkea mitä sai ja mitä ei saanutkaan. Nuoruutta, vanhenemista, kateutta ja kiitollisuutta. Tunteet oli joskus jo suuria ja huolet tuntuivat suurilta, mutta eihän silloin ollut vielä kokenut mitään tällaista, mitä nyt on jo tullut koettua. Että vähintäänkin itkun verran voi joskus tulla purkauduttua, vaikka sitten uimahallinkulmalla kesäisenä lauantaina.

Tekisi mieli kirjoittaa valtavasti. Jos se helpottaisi. Mutten tiedä mihin ja kuinka kuitenkaan saisin oikeita sanoja valituksi. "Tuliko sulle surullinen mieli siitä tapaamisesta?" "Joo." Vaikka se olikin kivaa, se kertoo niin monesta muuttuneesta asiasta, osa ihania, mutta niin monella muullakin tavalla elämä olisi voinut kulkea. Itsellä ja muilla. Ja kauan sitten elämä oli oikeastaan tosi huoletonta, vaikka sanopa sitä jolle kulle 16-vuotiaalle itselle, joka kyllä osasi nauttia silloinkin elämästä, mutta jos uuden tilaisuuden saisin nuortua, niin kyllä minä kovaa huutaisin raitilla, että voi taivas kun ollaan nuoria ja kauniita ja meillä on matka vasta niin ihanan alussa!

Menen käymään suihkussa, jos ennätän. Tuli tekstiviesti aamiaisseurasta. Iltapalavieraan ja meidän perheen astiat on vielä siivoamatta ja kohta ollaan jo taidenäyttelyn avajaisissa Kirkkonummella.

Haluaisin vielä kertoa taivaista, joita katselen poikien kanssa illalla parvekkeella ennen unta, mutta toisella kerralla. Silloin on niin kaunista. Ja sydän auki ja täynnä rakkautta. Ennen unta molemmille puolille pojille, äiti rakastaa isiä, Sinua ja Sinua.

torstai 12. elokuuta 2010

Sattuu ja tapahtuu




Erakkoluontoisen kesän jälkeen nyt on eletty tosi sosiaalisesti vilkkaita päiviä. Mies sanoi tänään puhelimessa, että nautitaan nyt kun on vaihteeksi tällaista. Ja nautinhan minä. Pää vaan ei tahdo pysyä perässä.

Juttelusta ja kuulumisten vaihdosta, vanhojen ystävien tapaamisesta pitkästä aikaa, yhdessä olosta kotona ja kodin ulkopuolella uupuukin. Niin nopeasti eilen illallakin kaiken koetun päälle nukahdin. Sitten herään yöllä kahdelta, enkä saa uudestaan unta. Olen hurjan väsynyt kaikesta, muttei yhtään nukuta.

Onneksi mies valvoi seurana. Nyt hän on kyllä väsyneenä töissä toisaalta.
Ja illalla mennään syömään eilen jääneitä hyviä ruokia viinin kera. Ja huomis aamuksi kutsuin brunssille ystäväjoukkoa, joista sunnuntaina yksi asuu taas Amerikassa. Tänään käytiin jo vanhempieni ja kummityttöni kanssa palstalla. Lauantaille ja sunnuntaillekin on menoja merkattuna.

Mieli kulta koita pysyä pystyssä. Sillä juuri tätä minä haluan nyt tehdä. Nähdä tärkeitä ja ihania ihmisiä. Älä liiaksi jää miettimään menneitä tai huolehtimaan tulevista jo edeltä. Välillä mieleen tyhjä tila ja vaikka öistä unta, aamusta päivä alkaa taas alusta. Pidemmän päälle tästä kaikesta hyvästä väsymyksestä kertyykin voimia.

Oikein hyvää torstaita.

tiistai 10. elokuuta 2010

Parvekkeen ovi on vielä auki






Minulle kävi tämän elokuun kanssa vähän hassusti. En lainkaan huomannut sen tuloa. Usein pelkään kesän loppuvan ennen kuin kunnolla tunnen sen alkaneenkaan. Ja elokuu yleensä lähestyessäänkin vääjäämättä huutelee: syksy tulee. Mutta nyt en siis kuullut niitä viestejä tai ainakaan niistä ei koitunut mitään häiriötä. Minulla on ollut tänä kesänä vahvasti loma olo, ja sellainen fiilis, että tätä nautintoa riittää ja kestää. Että kun ei ole töissäkään niin enemmän ennättää.

Mutta sitten yhtäkkiä eräällä oudolla pihalla tajuan, että koulu jo alkaa joillakuilla. Miten se jo nyt ihan näin keskellä kesää? Elokuussahan se vasta... Mutta että nyt jo on sitten se elokuu. Ja vieläpä niin pitkällä, että joillakin koululaisilla jo loma loppuu.

Kesän loppumista en silti tuntenut vielä tuolloin. Mutta viileissä illoissa ja tuulissa se jo tuoksuu. Elokuu. Kesä loppuu.

Mutta vielä tänään parvekkeen ovi oli auki. Ja pihalla tarkeni ilman päällysvaatteita. Ja suunnittelimme ulkouimalareissua. Ja söimme edullisia kasviksia.

Eikä syksy tunnu pahalta. Vaikka kesä onkin minun vuodenaika. Mieskin kaipaa jo hupparia. Sitten minä vain vaadin paikan kainalosta. Johon pääsen suojaan, kun paleltaa ja pimeä tuntuu ankealta.

Ja muitakin valoja on onneksi talven varalle olemassa. Kesäisiä valokuvia. Muistoja lämpimästä vuodenajasta. Ja lapset, jotka löytävät parhaat puolet kustakin meneillään olevasta.

Tänään saimme ystäviä kylään. Eikä iloani pilannut mikään. Ei sekään, että kesää ei ole enää paljoa jäljellä. Pääasia, että kesä taas tuli omalla vuorolla. Ja lämmitti toista kuukautta. Ja että meillä on ystäviä tallella, tukena, seurana, voimana. Myös arjen alettua. Tunnen suurta kiitollisuutta.

Pojat nukkuu kaikkensa antaneina. Ei ole tuuletinta hurisemassa. Näin viileänä iltana sitä ei tarvita. Tuo ovikin on vain raolla...

Toivotan kaikille hyvää elokuuta. Antakoon se paljon hyvää ja kaunista.

maanantai 9. elokuuta 2010

Epävakaista









Toissa iltana lähdin kävelylle ovi paiskahtaen. Minua niiiin ärsytti poikien huoneen sotku ja heidän huoleton suhtautumisensa asiaan. Sinne ei kohta edes mahdu sekaan siivoamaan! Joko te menette ulos tai minä. No mene. No menin. Mies katsoi vieressä, hiljaa, kuten tavallisesti.

Vasta ulkona kävi mielessä, että tarkenenkohan minä kävellä niissä hepeneissä. Mutta on ollut niin käsittämättömän lämmintä vielä myöhään iltaisinkin, että hyvin meni lenkki varvassandaaleilla ja pikkumekolla. Poimin kukkia, kun en muuta keksinyt. Ja olin melko pian takaisin kotona.

Eilen olin sitten paremmallakin tuulella. Olimme valmistujaisjuhlissa ja pojat oli koko päivän ihanan reippaita, vaikka julkisilla hankkiutuminen uusiin paikkoihin ei ole aina ihan helpointa matkustusta. Paketista tuli kiva ja jaksoin iloita omasta juhlaseurueestani kuin olisin saanut sen vastikään lahjaksi. Pojat samanlaisissa asuissaan, mies tummansinisessä paidassaan. Ihania, teki mieli hymyillä vaan.

Ääniä menneisyydestä kuului edestä ja lähipöydistä ja sain halauksia sukulaisilta, joita ei ole tullut aikoihin tavattua. Viime päiviin on mahtunut niin paljon erilaisten menneiden muistelua, että pää on välillä ihan hattarana. Ja vielä kun sää on niin kumman kuuma ja taivas savuista ja muista utuisena, välillä kaikki tuntuu epätodelliselta ja unilta. Mutta tämä on ihan elämääni ja totta.

Mökillä keinuin yhtenä tuulisena päivänä laiturilla. Tulin merikipeäksi järven keikutuksesta. Mutta se oli ihanaa ja turvallista tuiverrusta. Paha olo lähti pois päiväunilla. Sain puurolounaankin siihen tarjottimella ja katsottua paljon poikien kivenheittoja ja muita touhuja.

Eilen näin sellaisen ukkosen nousun, etten koskaan eläessäni aiemmin. Ja sitten jyrisi ja ukkosti. Onneksi meillä piti sadetta ihania ystäviä. Kukaan ei pannut pahakseen, että nopea iltateekyläily venähti pidemmäksi. Mies oli kyllä tosi vakavana. Sana "ilmastonmuutos" on vilkkunut harva se päivä hänen puheissa. Kun se tuo muutakin, kuin mukavia lämpöisiä ilmoja...

Ryöpyttää ja myrskyää välillä. Ja on tyyntäkin ja kaikkea siltä väliltä. Kiitos, kun saan olla tänäänkin hengissä.

lauantai 7. elokuuta 2010

Katveessa







Sinne mustikanvarpujen suojiin istun hetkeksi. Kun tuulee, ja tahdon miettiä niin paljon, että unohdan, mitä oikein mietinkään.

Jokainen rauhallinen hengitys, jonka hengitän, jokainen huoleton huokaus, jonka päästän, säilököön tyyneyttä ja viisautta niihin hetkiin, jolloin voimia koetellaan.
Jokainen hersyvä nauru pysyköön yhtä kirkkaana mielessä, kuin harmistuksen ja ärtymyksen hetki, huolien sekoittamat mielet. Kaunista ja hyvää saa nähdä silloinkin kun on synkkää ja pimeää. Muuten ei jaksa yhtään mitään.

Ja muistan, että taipua saa, muttei taittua. Luopuakin, muttei luovuttaa.