sunnuntai 28. elokuuta 2011

Työnalla








perjantai 26. elokuuta 2011

Join us









Yksi pieni päivä metsässä. Ensin aamupäivä kaksin kuopuksen kanssa. Sitten kotona uudet eväät kasaan ja esikoinen eskaristaan iltapäiväksi mukaamme rantaan. Uivatkin ja on vielä kesä! Iltaruuaksi tein lasagnen metsäsienistä. Haluaisin käyttää, kuin teininä, valtavasti huutomerkkejä. Sillä metsässä on niin hyvä.
***
Tänään käyn pohjalla ja pidätän hengitystä. Minusta on tullut hirmuinen jännittäjä. Saan uimaohjauksen taitoihini täydennystä.
***
Hyvää viikonloppua. Toivon, että siihen sisältyy edes pala elokuista luontoa. Mahdollisimman monilla. Sillä sieltä tulee voima.

***
Yöllinen lisäys: Kurssilla oli niin kivaa että. Tosin en ole eläissäni saanut nenäonteloitani niin täyteen vettä. Pommi ja muita kummallisuuksia pitäisi hypätä useammin. Ja yli kolmekymppisenäkin voi vetäistä elämänsä ensimmäisen taitouintisetin. Huomenna jatketaan. Nyt, jahka maltan, unta. Odotan jo aamua hallilla.

tiistai 23. elokuuta 2011

Hän kokkaa iltaisin



Kun alkukesällä siivosin poikien huonetta, totesin, että on ehkä liioittelua, että siellä on kahdet nukenrattaat ja yhdet -vaunut, kun eivät koskaan enää leiki niistä yksilläkään. Ovat minusta vain olleet niin hauskoja ja minä olen pienen ikäni lykkinyt sellaisia. Mutta komeroon päätyivät viemästä tilaa muilta jutuilta.

Pikkuhellaa sapuskoineen ei onneksi vielä ole tarvinnut pakata, sillä kuopus laittaa sillä ruokaa lähes joka ilta. Häntä on ihana katsella ja sitten saan maistella mitä moninaisempia annoksia.

Eilen laitoimme ruokaa oikeasti esikoisen kanssa. Esikoinen kattoi pöydän/penkin sohvan eteen ja katsoimme elokuvan siivekkäiden muutoista. Olimme nähneet muuttolintuja merenrannassa ja ensimmäisiä auroja taivaalla. Oli ihanaa olla heidän innossaan mukana, ensin linnuista ulkona, sitten elokuvan katsomisesta popsimisten kera.

Poikani ovat minulle voimakkaita valoja. Heidän kanssaan unohdan useinmiten olevani huolissani ja/tai surullinen, neuvoton ja avuton. Hymyilen ja iloitsen, kudon, ompelen, nukun pienen nokosen. Juttelen, luen, kuuntelen. Ripustan pyykit tai kerron heille, miksi unohdan sen. Ajan pyörällä sateesta kylpyyn ja kaakaolle, katan ruuat olohuoneeseen ja istumme yhteisen peiton alle.

Se kaikki on minulle totta ja onnea tuovaa, mutta yhtä totta on se, että toisaalla moni suree vuotavaa haavaa. Enkä käsitä, onko minun oikeus kaikkeen siihen hyvään, mitä joka päivä saan ja nään. Vaikka puuttuisi paljon, eikä olisi täydellistä mikään, voisin silti unettoman yön tullessa kohdalle laskea lampaiden sijasta aamuun saakka kiitoksen aiheita.

Sen vielä haluan sanoa, että sinä olet kaunis. Vaikka jokin joskus saa sinut ehkä ajattelemaan muuta. Olet ihana juuri sellaisena, kuin olet. Jos joku ajattelee muuta, se on hänen heikkoutensa ja jos sanoo vielä ääneen, en tajua miten se on mahdollista. Sillä rumuutta on siellä, jossa tehdään pahaa ja kauheuksia. Ei siellä, missä eletään omana itsenä, tehden hyvää, ollen rehellisiä. Täydellisiä ei ole, paitsi vastasyntyneinä ja ihan pieninä. Muttei ole tarpeenkaan olla. Riittää, kun meistä tulee toinen toisellemme merkityksellisiä, tärkeitä. Sen jälkeen jokainen rakas on kauneinta maailmassa, eikä heille toivo mitään pahaa tai surullista.

Koita jaksaa, kun aurinko on pilven takana. Äläkä usko, että on soopaa iloita pienistä asioista. Kaikki eivät ole samanlaisia, muttei se oikeuta ketään luulemaan olevansa muita parempia.

Sen sijaan usko, että elämä on lahja, seikkailu, mitä tahansa positiivista. Sitten kuitenkin ja kaikesta huolimatta. Ei ole ketään, joka lykkäisi tännen kärsimään. Jokaisella syntyneellä on oma oikeus hyvään. Muita satuttamatta, toisten vapautta ottamatta, ennemmin tai myöhemmin löytää oma polku, oma tie, oma tapa, omat voimat. Jos mistään ei iloitse, on jossakin joku, jolle kannattaa kertoa se, jotta pääsee joskus voitolle.

Ja jonakin päivänä keksii, kuinka hyvälle suklaa voi maistua. Kuinka ihanaa on istua tärkeän kainalossa. Kuinka hassuilta sadepisarat voivat kuulostaa merenrannassa. Kuinka letkeä olo jostakin biisistä voi tulla.

Kaikki ei muutu hyväksi iäksi, mutta loppuu se loputon kateus, katkeruus ja synkistely. Masennus, apeus ja kyräily. Käväisevät aina joskus, sillä vastasyntyneeksi ei ole paluuta, mutta enimmäkseen virtaa voimaa ja valoa.
***
Kauniita unia. Huomiseksi meille on tilattu siivoja. Se olen minä ja aion suoriutua työstäni kunnialla. Esikoinen on eskarissa ja kuopuksella alkaa kerhonsa. Pitäkää peukkuja, minäkin pidän monelle, sillä tosi on taruja ihmeellisempää todella.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Omat rantapäivät





Meidän omat rantapäivät ovat alkaneet. Lehtijutun mukaan kesän parhaimpina päivinä (ilmeisesti tarkoitettiin aurinkoisimpia, helteisimpiä?) rannalla on käynyt 5000kin ihmistä päivässä. Me emme olleet silloin siellä. Mutta nyt. Uimavalvojien torni on vapaa meille leikkiä ja kivuta. (Olemme usein miettineen, että myrskyssäkin voisimme olla sen alla suojissa, jos virittelisimme kehikkoon pressuja.) Ei ketään muita. Tai joku satunnainen kulkuri jossakin. Tai lähitalosta joku tulee kylpytakissa uimaan. Joku lukee kirjaa. Sama kuvio toistunut jo useana vuotena. Kun koulut alkavat, kaikki ovat jossakin muualla.

Esikoisen ollessa eskarissa, me olemme käyneet metsässä ja rannalla. Kaunista ja rauhallista. Tämä elokuu on ollut syksyinen heti kättelyssä, mikä apeutti kesäihmisen mieltä, mutta eiköhän tämä taas tästä. Syyskuussa on helpompi hyväksyä, että uusi kesä on taas joskus tulossa ja nyt on vuoro kaikella muulla ihanalla.

Kuten sillä, että ollaan omissa oloissa rannalla.

torstai 18. elokuuta 2011

Hetkiä Helsinkiretkiltä








Parin kuukauden putkiremonttievakkoa lukuunottamatta kotini ei koskaan ole ollut ihan kaupunkimme keskustassa. Varsinkin näin vanhennuttuani, saatuani lapset, kaupungillakäynnit ovat harventuneet. Ihmettelin lapsena ja kai niin kauan kunnes sain omia, kuinka äitini kaupungilla käydessään puhui ulkomaillaolosta ja siitä, kuinka kaikki jatkuvasti muuttuu ja tulee uutta. Nyt minä teen noita ulkomaanmatkoja ja olen kuin kauempanakin kotoa, vaikka olen vain parinkymmenenminuutin raidematkan päässä tästä omasta maailmasta.

Meidän kesälomaperinteisiin on livahtanut kaupunkiretki koko perheenä. Tehtiin sellainen tänäkin kesänä, vaikkakin melko typistetysti. Käytiin joukolla katsastamassa elokuuksi pystytettyjä konttikauppoja Hernesaaressa, Peikonpojan Päivin vinkkaamana. Satuttiin sellaisena päivänä, kun kaikki konttiputiikinpitäjät Kimaraa lukuunottamatta viettivät vapaata, mutta ehkä ihan hyvä, sillä miehen lompakko keveni jo tuolla yhdellä aukiolleella.

Paikka on kyllä niin sivussa, ettei sinne ihan vahingossa eksy. Paitsi paikalliset tietenkin. Tiedotuksenkin kaupunki on tainnut jättää yrittäjien itsensä harteille, sillä ei ole tungennut silmille missään minun seuraamassani mediassa. Päivin ja kumppaneiden putiikki oli kyllä niin ihana, että soisin turistien keksivän ostaa Suomi-tuliaisensa juuri sieltä, ja onneksi kuulemma jotkut niin tekevätkin, lähisatamaan kun tulee Tallinnan laivojen lisäksi loistoristeilijöitäkin. (Sellaisiakin siis on yhä olemassa oikeastikin.) Hernesaaren konttiputiikeille pääsee ainakin busseilla 14 Kampista.
***
Kampissa, Eerikinkadulla, on myös teekauppa Thèhuone. Sinnekin mies meidät vei, mutta eri kerralla. Lähti vielä poikien kanssa ennen minua pois, niin että sain juoda toisen kupillisen ihan rauhassa. Ulkona satoi ja paistoi aurinko ja huone oli pieni ja viereisessä pöydässä aikuiset ihmiset juttelivat niin erikoisesti, että tunsin olevani radiohaastattelua kuuntelemassa. En halunnut olla utelias, mutten osannut sulkea korvia.
"Jos hän tulisi sanomaan, että haluaisi yrittää vielä, mitä sitten ajattelisit?" "Jaa, vaikea kuvitella. Jos hän todella niin sanoisi, se jo tarkottaisi, että hän olisi muuttunut ja saattaisin harkita. Sillä tähän saakka hän on aina ollut oikeassa."
"Niin, mutta ei hän silti välttämättä olisi muuttunut, kaikki saattaisi yhä olla samanlaista. "
"Ei, minulle sillä olisi iso ero, jos Hän sanoisi jotain sellaista."
"Otetaanko vielä toiset kupilliset. Minä voin tarjota." Käyvät hakemassa.
"Katso minkä väristä tämä nyt on. Samoista lehdistä ihan erilaista, kuin ensimmäisellä haudutuksella."

Ostimme kotiinkin teetä. En osaa tehdä siitä yhtä herkullista, eikä "naapuripöydässä" aina käydä yhtä hypnoottisia keskusteluita. Mutta onhan tässä vuosia aikaa opetella. Olen ajatellut, että vanhana eläkeläisenä nautin varmasti teenjuonnista oikein ajatuksen kanssa. Ja luen japanilaisten munkkien runoja.
***
Tänään vein kuopuksen kanssani torikahville (esikoinen eskarissa) Fredrikintorille torikahvila Suksiin. Olen sivunnut paikan miltei jokaisella tämän kesän kaupunkireissullani ja se on näyttänyt hauskalta. Halusin koettaa, miltä tuntuu oikeasti siellä istuskella. Siispä kuopukselle suuri pulla. Kaikki muut ympärillä vaikuttivat olevan kanta-asiakkaita. Moikkailivat toisiaan ja vaihtoivat kuulumisia. Hauskaahan siinä oli olla, varsinkin kun niin ihana seuralaiseni istui sylkyssäni. Tunsin silti taas oloni hiukan epätodelliseksi, onneksi sillä lailla sopivasti ja mukavasti.

Fredrikintori on muuten neljäntoista bussireitillä, jolla on myös Moko-Market&cafe, josta aiemmin on tullut kerrottua. Tämä ihan itsellenikin muistutukseksi, sillä pojat välillä mielummin matkaavat noilla menopeleillä, kuin kuljeksivat pitkin katuja äidin rasteilla. Ja minä olen surkea julkisen liikenteen kanssa. Hyppään aina väärään ratikkaan, vaikka kuinka olisin tutussa kaupungissa. Ja bussiviidakkoa en ole edes yrittänyt saada haltuun, muilta kuin ihan tutuimmilta ja eniten käyttämiltäni kulmilta.

Kävimme tänään myös Kruunuhaassa Mariankadulla Kruunukirpun, Olkkarin ja Papershopin katsastamassa. (Otimme Fredrikinkadulta vahingossa oikean 3B:n, jolla pääsi Kaisaniemeen, varsapuistolle saakka.) Olin tiukkana, enkä osanut kuin yhden postikortin muistoksi kaupunkiaamupäivästämme. Niin, ja kuopuksen toivomuksesta kirpputorilta Cars-kirjasen, jonka luin kahdelle innokkaalle kotona ja joka oli minusta juuri niin kamala, kuin saatoin kuvitella, mutta ei kirja silti mystisesti katoa yön aikana.
***
Mutta en minä keskustaa ensimmäisenä kaipaisi, jos täältä muuttaisin, vaikka kyllä sitäkin jossakin vaiheessa. Kotejani kaipaisin, ja elmämääni niissä kaikissa. Tuntuu hyvältä, olla lähellä siellä missä pienenä. Koskaan en kaivannut pois lapsena. Vasta nyt aikuisena poden ajoittain maallemuuttokuumeita. "Tämä on kuitenkin minun kaupunkini", muuten en kai täällä yhä asuisi.

tiistai 16. elokuuta 2011

Varpuspöllö ja liito-orava




Eilisen arkeenpalauupäivän puuhana tehtiin esikoisen toivomuksesta Nuuksio-paidat. Minulla oli onneksi varastossa kaksi citymarketin alesta joskus miltei kaksi vuotta sitten ostettua luomupuuvillapaitaa. Mahtuvatkin vielä.

Isä sai pojiltaan kortin retkeltä. Tekstit kirjoittivat itse lammenrannassa Kattilassa. Liikuttavia kirjoituksia.

Kortin varpuspöllö muistuttaa etäisesti meidän lintupelin varpuspöllöa. Tai toisinpäin. Pelejä on vielä yksi valmiina, 20 euroa. Silkkipaperiin käärittynä myös "tee se itse"-versioita, eli paperiset 23 eri suomalaista lintua, 8 euroa. Tilaukset osoitteeseen hemmaharakka(å)gmail.com

Onpas nyt kaupallista. Ja kun tälle tielle lähdin, kerron vielä, että sienipeli on jo hyvässä vauhdissa. Tänään raksutti kopiokone kirjastossa.

Ja esikoinen oli ensimmäistä päivää eskarissa. Mies mietti illalla, onko sinne pakko mennä, eikö peruskoulussa olisi jo tarpeeksi. Minä itkin ajan kiitoa ja sitä, kuinka eskarini oli ihan äsken vasta pieni nyytti rinnallani. Ehkä esikouluvuosi tarvitaan tässä perheessä siksi, että äiti saa vähitellen itkeä lapsensa koululaiseksi. Ihana iloinen asia se on, että lapset kasvavat ja kehittyvät. Välillä vauhti vain huimaa päätä, ei ehdi ihastella kyllikseen ja sitten silmät vettyvät.

Otsikon liito-oravaa ei ole vielä tullut mainittua tässä jutussa. Se komeilee poikien paidassa ja tulipa aasinsiltana ajankiidosta mainituksi vielä tähän lopuksi.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Nuuksio















Anteeksi, on ihanaa olla kotona kullan luona, mutta haluan silti heti metsään takaisin.

Tai ainakin johonkin sammioon, johon voi mennä onnistuneen retken jälkeen toviksi. Jossa aika pysähtyisi, ennen arjen alkua. Saisi hetken vielä vain olla, nauttia, muistella. Tuoksuisi metsä, savu ja olisi nuo kaksi reipasta lähellä mukana.

Oikeastaan minä sain sen sammionikin hetkeksi, Kattilassa. Kävelimme sinne eilen yöpaikaltamme Haukanholmalta merkattua polkua. Siellä olen ystäväni kanssa myös odotellut rauhassa bussia aikana ennen poikia. Nauttinut ajankulun unohtamisesta metsässä, ennen kaupunkiin paluuta. Ja nyt olin omieni kanssa ja meillä oli kävelyn lisäksi kaksi telttayötä takana. Annettiin kolmenkin bussin mennä ja venytettiin oloa. Uitiin, syötiin, istuttiin. Siirrettiin hyppyä arkeen, vasta miltei kahdeksalta illalla istuttiin metrossa.

Me tarvitsimme pitkän sunnuntain siksikin, että lauantai-sunnuntaivälinen yö ei sujunut ihan niin kuin olisin suonut ja toivonut. Kymmenisen teiniä oli myös saanut päähänsä viettää yön kansallispuistossa, mutta toisin kuin me, musaa huudattaen ja kaljaa juoden. Grr. Lauantai-iltana siis lähti muutama hermostunut puhelu miehelle ja poikien kanssa pidimme pitkän tuumaustauon, mitä tekisimme. Emme kuitenkaan enää ehtineet viimeiseen kaupunkiin lähtevään bussiin, emmekä uskaltaneet lähteä siirtymään toiselle telttapaikalle, sillä oli myöhä, ja kävi mielessä, mitäs jos sielläkin on sitten bileet käynnissä. Poliisillekin soitin, ja siellä oltiin ymmärtäväisiä, mutta eivät kuulemma oikein mitään voi tehdä, jollei meno ja häiriö ylly holtittomaksi. Ja ymmärrränhän minä, että poliisilla oli varmasti kyseisenä yönä muuallakin kovasti vastaavaa työtä.

Mutta onneksi metsä oli syytön siihen kaikkeen ja ihana. Telttapaikallamme yöpyi myös kolme(!) muuta lapsiperhettä, joten tunsin sitten lopulta olevani ihan turvassa ja vahvoilla. Maisema pysyi kauniina ja nuotiolla oli hyvä olla mukavien ihmisten kanssa pullaa paistamassa. Kuopuksen luottavaisuus oli uskomatonta. Kun hän väsähti, hän tahtoi telttaan makuupussiinsa nukkumaan, ja sanoi, ettei häntä haittaisi, vaikka esikoisen kanssa jäisimme vielä nuotiolle istumaan. (Hän oli jo ensimmäisenä iltana varmistanut minulta, ettei mörköjä ja staawoos-ukkoja ole oikeasti olemassa.) Niin minä saatoin teltalle kultani. Pusutin, pakkasin lämpimään, kieritin retkivaloon virtaa ja jätin lampun himmeälle kattoon roikkumaan. Kysyin, ihanko varmasti häntä ei pelota. Ja että ollaan ihan vieressä ja kohta tulossa. Hän vastasi jo puoli unesta, että on hyvä. Pimeässä metsässä.

Esikoinenkin simahti melko pian syliini nuotiolla. Kumpanakaan iltana emme ehtineet pelata muistipeliä makuualustalla ennen unta, niin kuin kotona kuului suunnitelma. Mutta pelasimme molempina aamuina. Telttakangas oli kostea ja pojat piirtelivät siihen kuvioita. Palelin yöt, mutta pojat saivat hyvin nukuttua. Aamulla unohdin itsekin kehnot uneni ja olin täynnä iloa meidän seikkailusta. Kakkosaamuna teinitkin olivat vaienneet jossakin vaiheessa. Nukkuivat pissapapereidensa keskellä ja lapset paheksuivat ääneen roskaamista ja liikaa alkoholinottoa enkä vaientanut yhtään, vaan toivoin, että edes joku havahtui unestaan ja oli kuulolla.

Viikonlopun yleisin huuhdahdus oli SIENI! Tunnistamme yhä liian vähän, mutta lauantaina saimme sen verran apua yhdeltä katoksella retkeilleeltä perheenisältä, että saatoimme höystää ruokiamme kantarellien lisäksi haperoilla ja mustatorvilla. Se oli ihan huippua! (Tiskikuvan sienistä emme syöneet kuin keltalakkista, valkovartista ja toki mustatorvea. Muut oli vain osa poikien kokoelmasta, toistaiseksi tunnistamattomia.) Varsinkin kuopus piti sieniä suurena herrkuna ja tonki niitä nuudeliensa ja pastansa seasta.

Muutenkin retkiruoka suoraan kattilasta syötynä tekee minulle niin hyvää. Juuri sellaisia kattauksia tarvitsen aika ajoin. Ja pulahdukset lammissa, retkipyyhkeinä poikien vanhoja harsovaippoja. Ne taipuvat moneen, kulkevat pienessä tilassa ja ovat imukykyisiä. Sitä täytyy miettiä, mitä todella tarvitsee, kun on yksi aikuinen rinkaa kantamassa. Mutta onneksi esikoinenkin haluaa ja jaksaa jo kantaa jotakin. Ja kuopuksellekin laitettiin joka etapille jotakin tärkeää kannettavaksi. He olivat niin reippaita, että itkettää, omat sankarini.

Ajatella, että seutulipun päässä on pieni lappini. Mahdollistaa minulle irtiotot arjesta kaupungissa, ja vielä lasten kanssa. Saan syyn pakata rinkan ja kulkea pitkin polkuja, nukkumaan teltassa. Kiersimme lauantaina yhden luontopolun ja sunnuntaina neljän kilometrin pätkän yhdysreittiä. Silti meillä on vielä monta telttapaikkaa ja puistonkolkkaa tutkimatta. Minä haaveilen jo yöstä Iso-holmalla, mutta pojat ovat ottaneet Haukanholman omakseen. Sekin tuntuu tärkeältä, että heillä on jokin oma tuttu paikkansa, jonne haluavat seuraavillakin kerroilla.

Eilen istuimme mäen harjalla jäkälillä ja sammaleilla ja söimme esikoisen kanssa mustikoita pois hallojen alta. Suklaakin maistui maailman suurimmalta herkulta ja olimme kaikki tyytyväisiä, ettemme lähteneet teinejä karkuun kotiin vaan jäimme vielä toiseksi yöksi. Matkamme taittui niin nopeasti, että sanoin pojille, että todennäköisesti tulemme liian pian perille. Niinpä heittäydyin selälle ja keksimme, että voisimme huutaa jotakin yhtäaikaa metsälle kiitokseksi. Kotona aina valitellaan naapureiden häiritsemisestä, kyllä metsään jos minne pari huudahdusta mahtuisi. Niinpä ELÄKÖÖN kaikui Nuuksiossa. Ihan vain, koska oli niin hyvä olla.

Mutta nyt on maanantai ja miehellä alkoi työt ja esikoisella huomenna eskari. Arki. Enkö voi tänä aamuna kömpiä unenpöpperössä uuteen aamuun teltan vetoketjua surauttaen. Keittää puurovettä nuotionyllä ja tiskata hiekalla lampivedessä. Kuunella, kuinka pojat suhaavat kiviä ylös ja alas ja leikkivät "leirikavereidensa" kanssa. Hakea lisää juomavettä kilometrin päästä opastuvalta ja katsoa poikien kanssa kartalta, mihin haluaisimmekaan seuraavaksi tai joskus kulkea.

Kotona on hirmuisen hyvä olla, mutta niin oli myös seikkailulla. Kiitos pojat seurasta. Äiti rakastaa teitä pakahduttavan paljon, teidän kanssa oli taas ihana olla Nuuksiossa.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Vapaus






Jos minä muuttaisin maalle, haluaisin päästää pojat aamulla ensimäiseksi kalsareillaan pihalle. Hyppimään trampoliiniin, jos tahtovat. Ja illalla saisi juosta paljain varpain talon ympäri, vaikka nurmikko olisi sateen jäljiltä liukas ja kostea. Minä pomppisin trampoliinissa itsekin, korkealle ja monesti. Kukaan ei hämmästelisi, tai jos, niin en välittäisi.

Syksyllä ja muulloinkin kun on kylmä, olisi muut jutut, joihin päästäisin, joihin haluaisivat, joita näkisin, jotka sallisin. Hiljempaa, sanoisin harvemmin, paitsi, jos tahtoisimme nähdä aran eläimen, jonkin linnun vaikka tai hirvenkin. Naapureita ei näkyisi, siksi en vetoaisi heihin öisin. Riehut loppuisivat johonkin muuhun ja muulla tavoin, kuin siihen, että "kello on sen ja sen verran ja kaikki eivät enää tahdo valvoa." Mäkä mäkää äänen sävyssä, vaikka kuinka yrittäisi sitä vältellä.

Kun olisi lämmin, ovi olisi auki sisään ja ulos ja minä ja muut kulkisimme siitä edes ja takaisin. Päikkäreille vetäytyisi se ken tahtoo, pussilakanan alle, virkistäytymään. Heräämään itsestään, tulemaan sitten kertomaan, että minä nukuin hauskat unet.

Urheilukorttia kuntosalille pitäisin silkkana hulluutena. Minullahan olisi se trampoliinini ehkä, ainakin kaikki pihapuuhani ja kävelyni hiekkateillä. Ja yöllä näkisin tähdet, kun kaupungin valot eivät olisi estämässä. Ja katsoisin niitä mykistyneenä, kuinka paljon ja kuinka kauniita. Hyväksyisin niiden alla, että syksynkin pitää antaa tulla vuorollansa.

Ja kuinka kohiseva kevääni sitten olisikaan maalla. Hiirenkorvat tunkisivat varmasti sisään ovista ja ikkunoista. Viipottaisin huonosti varustellulla kyläkaupalla pyörälläni ihmettelemässä, mitä vähäsäätöistä meillä tänään olisikaan ruokana. Mies olisi tuki ja turva ja pojat seikkailussa mukana.

Jos minä muuttaisin maalle, tekisin sen vapauden vuoksi. Saisin pellot, metsät, vesiä, taivaankin kuin lähemmäksi. Olisin aikuisenakin enemmän luonnonlapsi. Pomppisin, loikkisin, polkuja kulkisin, kurottaisin, ryömisin, tutkisin, kiipeäisin. Saunoisin ja poimisin pihan pensaista suoraan suuhun marjoja. Miettisin, kenelle vielä voisi maistua omenapiirakka. Ja mikä parasta, sen kaiken saisin joka päivä tarjota lapsilleni, piirakankin lisäksi.

Samasta syystä en muuttaisi. Sillä mikä se "maalla" on, se ei kuitenkaan olisi mikään paratiisi. Menisi usein sormi suuhun, vaikeaksi. Maalla asuvat on myös tehty autoista riippuvaisiksi. Minun olisi vaikea selittää jatkuvaa autoilua edes itselleni, saati pojilleni. Sitäpaitsi, täälla kaupungissa on kotini.

Vahvasti eri tavoin ajattelevia ei tarvita kuin yksi ja se jo tärviöi muiden vapautta tuntuvasti. Se erilainen saattaisin olla minä ja perheeni. Sosiaalinen peli on maalla ehkä kaupunkia kovempi. Lähtisin, jotta saisin paljon rauhaa, mutten toki erakoksi. Mutta kuka sen rajan milloinkin piirtäisi ja selittäisi, kaikkien parhaaksi. Niin, ja miten järjestäisin työnteon, saati mieheni! Kuinka monenkirjavaisemmat ovatkaan kaupungissa vaihtoehtoni, olettaakseni. Ja välimatkat, jos olisi lähellä kaikkea, ei juoksenneltaisi kuin pellossa. Jos oltaisiin kaukana kaikesta, se olisi myös turvatonta - erityisesti jos yritettäisiin ilman sitä autoa.

Ei siis todella olla muuttamassa. Mutta hyvänen aika, kuinka nautin viikonvaihteen matkasta. Ainoa miinus oli se, että olisin yhtäaikaa tahtonut olla parissa, kolmessa paikassa. Kaupungissa kun oli vauva äitinsä kanssa kotimme vahtina. Ja rastilla yksikin olisin viihtynyt pidempäänkin ja kakkosellakin enemmän kuin iltapäivän, illan ja yönkin. Mutta enimmäkseen rentouduin.

Vapaus tekee hyvää, palasinakin.

Ps: Kiitos reissusta niille, keiden kanssa käveltiin pitkä keppihevoslenkki ja heille, keiden matolla kuvautin varpaani:).