keskiviikko 24. syyskuuta 2008



Lippu puolitangossa ikkunan edessä. Äiti miksi. Se on suruliputus, taas. On sattunut onnettomuus, jossa kävi huonosti. Monet ovat tänään mietteissään ja surullisia. En tahdo sanoa edes, että onneksi meillä on hyvin. Sekin tuntuisi väärältä, ylimieliseltä. Kaikilla kuuluisi olla, kaikkien soisi voivan niin sanoa. Sanon, että äiti rakastaa sinua, pikkuveliä ja isiä.

Merenranta on oikea paikka, silloin kun ei oikein tiedä kuinka olla. Pienet eivät vielä kanna huolia. Niin sen kuuluu olla.

Sää ei voisi olla upeampi. Istutaan hiekalla ja rallatellaan moni laululeikki. Isoveli on kerhossaan, hänellä on siellä hyvä olla. Pieni nukahtaa syliini, juotuaan maitoani. Meri on aivan tyyni ja on niin hiljaista, kuin kaupungissa vain voi olla. Jos tämä ei ole mietiskelyä, niin ei mikään. Mietiksimistä ainakin, edes. Siivoan myöhemmin, nyt hengitin.

Esikoinenkin pääsee rantaan tänään. On ihana olla siellä heidän kanssaan. Kun kaikelta pahalta ei voi suojata edes rakkaimpia, kuinka sitä osaa olla. Epävarmuuden on riitettävä. Ja rakkauden, sillä mahdoton on olla kaikkivoipainen.

Puistossakin paistaa aurinko. Yksi äideistä on leiponut meille omenapiirakkaa. Syksyn lehdet hehkuvat kirkkanina. Toivon voimia kaikille joilla on surua. Ja ihan jokaiselle kaltaiselleni huolestuneelle... Toivoa.

tiistai 23. syyskuuta 2008

Autoton päivä




Olimme autottomia tänäänkin. Oi kuinka hyvältä se tuntuikaan. Tapahtumaan osallistuminenkin on tuntunut tärkeältä. Tuntui hauskalta antaa kuopuksen kontata Esplanadilla. Söimme eväitäkin ja kikattelimme. Esikoisesta hauskinta oli betonineppiksellä hurjastelu. Minkäs teet, poika... Syysaurinko paistoi niin ihanasti ja halusin ajatella ilman täällä Suomessa olevan vielä ihan puhdasta. Ensi vuonna otamme katuliidut mukaan. Varaan niitä teillekin, tulkaa kanssamme taiteilemaan, jos olette paikalla.

Tärkeitä





Tein nuo lumiukot talvella muistuttamaan minua käytännön ekoteoista. Toiselle annoin lupauksen olla ostamatta aikakausilehtiä.

Olen lipsunut muutamia kertoja. Kesällä ostin Divaanin, kun siinä oli Minjan koti. Nyt ostin Kotivinkin, kun siinä oli Vintagelivingin koti. Yhden Anna-lehdenkin (4.9.)olen ostanut, kun siinä oli juttu vaihtoehtoisesta päiväkodista. "Kansalaisaktivistit perustivat luomupäiväkodin", lupasi kansi. Ja ihan mielenkiintoinen oli juttukin. Ja lapset metsässä kuravaatteissa, aina yhtä ihana näky kuvissa.

Televisota en mielestäni ole katsonut paljoa. Yle Areenan nettitelkkarista katsomme esikoisen kanssa muutamia lastenohjelmia. Kristiinan aamujumppaa ja ruotsinkielistä pyöräkoulua. Mutta Enbusken ohjelma masennuksesta oli minusta katsomisen väärtti.

Ja sitten dokumentti Monsanto - Outoa agrobisnestä. Voi hyvät ihmiset. Minusta kaikkien pitäisi se nähdä! Tai siis aikuisten, ei lasten. Ohjelma on tullut elokuussa Ylen Ulkolinjalta. Yksi äiti puistossa oli sattumalta saanut sen tallettua ja näytti minulle ja yhdelle kolmannelle äidille viikonloppuna.
Ajattelen monesta asiasta erilailla, kuin ennen dokumenttia. Älkää hyvät ihmiset enää ikinä käyttäkö Rounduppia! Sitä rikkaruohojen hävittämiseen tarkoitettua muka täysin ympäristöystävällistä ja vaaratonta ainetta. Silkkaa myrkkyä ja valhetta, jokainen suihkaus ja koko sitä valmistava yhtiö Amerikassa. Geenimanipulaatiokin sai ihan uudenlaiset kasvot. Nyt todellakin sitä Luomua haluaa suosia. Mutta miten siinä taas kävi näin, että kaikessa hiljaisuudessa EU:ssakin meni läpi muutokset, eikä enää tarvitse kertoa, sisältääkö tuote geenimuunneltuja ainesosia.

Tai kyllä joku varmasti piti ääntä jossakin, mutta jäipä kapina kuulematta minultakin. Saati sitten siihen osallistuminen. Missä olin silloin, kun geenimuunnellut tuotteet vapautettiin...

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on tärkeää. Muttei se vielä riitä. Maapalloa ei saa mitenkään muutenkaan tärvellä! Perhana kun ihminen ymmärtäisi, ettei se omista maata. Se on lainassa lapsilta, kuten kuuluu vanha sanonta. Eikä se kyllä lapsienkaan omaisuutta koskaan ole, luonnolla on ihan omatkin oikeutensa.

Minja ja VL, teillä on ihanat kodit. Piristävät ja inspiroivat. Tärkeitä ovat myöskin luomupäiväkodit. Minä olen ihan tavallinen "syntinen". Lehtiä ostelen, telkkaria katselen, herkkuja syön ja kaiket yöt täällä näemmä tietokoneet jauhaa, kun blogiakin vielä kirjoittelen. Mutta haluan myös tehdä jotakin. Kaikkine heikkouksineni ja paheineni, haluan myös olla mukana muutoksessa. Minulla täytyy olla jotakin, mitä vastata, kun poikani kysyvät, äiti mitä sinä ja isi teitte silloin 2000 luvun alussa, kun kaikki oli vielä mahdollista...

Kamera on rikki, meikki oli feikki




En ehtinyt pitkään riemuitsemaan huollossa puhdistetusta kameran kennosta. Pari päivää sitten päivittäisessä käytössä maaliskuusta asti palvellut laite ei päästä pihaustakaan. Harmittaa. Toisilla menee talous sekaisin, jos pesukone hajoaa. Minua mietityttää, mitä tehdä, kun farkut rikkoontuivat. Ja sitten kamera käy kenkkuamaan.

Mutta onhan minulla tämä vanha ystävä, joka on odottanut hyllyllä, että hänellekin olisi käyttöä. Askel tästä järkkäriin oli kiva, mutten räpsiessäni tajunnut todellista eroa. Paluu canonistani takaisin tähän pieneen vanhaan pokkariin... Mutta en nyt valita. Sillä ihanaa, että joku muistin jatke toimii. Kapistus, jolla harrastella, rajailla havaintojen paloja, taltioida tunnelmia ja tapahtumia. Ja voinhan taas ottaa näitä kaksiosaisia kuvia, en ainakaan ehtinyt löytää järkkäristäni vastaavaa toimintoa...

Olin sitten valokuvattavanakin. Tai oikeasti kuvattiin mekkoa, joka oli ylläni, mutta minutkin meikattiin ja tukkaakin laitettiin. Ihan vähän kuulemma vain. Mitähän se paljon olisi ollut! En meikkaa koskaan. Olen omistanut ehkä kaksi ripsiväriä, joista molemmat ovat ehtineet vanheta ennen loppuunkulumista. Jokunen huulipunakin minulla on ollut, ja oikein sellainen rajauskynäkin. Niistä ehkä tykkäisinkin. Kun olin jo töissä, keksin ripsien kestovärjäämisen ja kulmien muotoilun. Ne minulle on tehty ehkä kaksi tai jopa kolmekin kertaa vuodessa.

Meikkaamattomuus ei ole ollut mitenkään teitoinen valinta. Minulta vain meni teininä se juna. Muut laittoi kuudennella jumppatunninjälkeen puuteria ja kajaalia, minä istuksin ja juttelin mukana pojista ja kaikesta muusta hauskasta, muttei tehnyt mieli opetella kasvojen koristusta. Ja sitten se tuntui jo jotenkin kaukaiselta. Kuka nyt täysi-ikäisenä alkaisi vapisevin sormin sohraamaan luomiväriä. Mikähän tolla on nyt hätänä...

Että olen sitten ollut meikittä. Nyt kun sitä taas laitettiin, kyllä tuntui esittämiseltä. Vielä kun sain lasin kuohuviiniä, niin minähän olin ihan outo ja hilpeä. Tuntui ihanalta laittaa kotimatkalle sentään omat ryntteet ylle.

Ja sitten ratikassa, näin miehen vuosien takaa. Olin joskus pienenä samassa näytelmäryhmässä. Olen minä hänet useinkin nähnyt, mutta katsonut pois päin ja ollut tekemättä numeroa. Mutta nythän minulla oli ne meikit ja muutenkin kaikki tuntui hassulta. Sanoi, että piti vähän miettiä, mutta niinpä taidettiin olla. Ja niiden feikkimeikkien takaa tuntui niin helpolta sanoa iloisena, että ihmekkös oli vaikea tunnistaa, kun olen vanhentunut niin rutosti! Hän toki sanoi, etten niinkään, mutta voi kyllä! Ja juuri se tuntui hyvältä.

Oli ihanaa, että minulla oli pojat ja mies matkassani. Minulle on tapahtunut paljon, sitten nuoruuteni. Eikä haittaa pätkääkään, että en ole enää se sama koria kantava, polvisukissakulkeva hehkeä abiturientti. Sitä oli aikansa ja nyt on vuoro olla vähän plösö kotirouva. Oi toki minä sievä olisin yhä mielelläni, mutta jos pitää valita, niin moni muu juttu on nyt tärkeämpi.

Koittakaan kestää, rosoinen kuvanlaatu. Minun ja kamerani.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Puutarhan syystyöt




Mitä ihmettä täällä palstalla nyt tehdään! Toukokuussa kävimme tiheästi ja olin tosi innoissani. Kesäkuussa jaksoin vielä hihkua, mutta heinäkuussa ilakoitsi enää suuri joukko kuhisten kasvavia rikkakasveja. Elokuu meni vähän syksyä odotellessa. Että ei enää kannata mitään kylvää, kun ei ole jäljellä kesää. Ja liekkö sen kuokkimisenkin voisi samantien jättää syksyyn, kun kaikki kuitenkin lakastuu silloin luonnostaan...

Esikoinen oli alkukesästä vielä heti valmis seuralaiseksi viljelyksille ja keksi puuhaa useammalle tunnile ja visiitille. Mutta kesän edetessä hänestä oli useimmiten kivempaa jäädä isin kanssa kotiin.
Onneksi hän on saanut intonsa takaisin. Ja kuopus kulkee mukana sinne, minne me menemmekin.

Sunnuntaina olimme taas iltaretkellä "maaseudulla". Minulle palsta on myös se takapiha, josta jäämme paitsi kerrostalossa. Ihana sytyttää lyhty ja puuhastella. Kuopuksen suht uusi hauska leikki on se, kun hän tekee jotakin rankkaa työtä ähisten. Kuten puskee jotakin painavaa, tai painaa savimaata lapiolla. Kikatimme kaikki yhdessä. Esikoiselle annoin vettä kannulla kuoppaan pyynnöstä. Kotvasen kuluttua tajusin, ettei se vesi mihinkään katoakaan, kuten hiekkalaatikolla ja rannalla. Molemmat sankarit yltä päältä savessa...

Leikkasin marjapuskia aivan lyhyeksi. Mustaviinimarja tuoksui. Pensaat olivat tosi harvamarjaisia, oksistosta suuri osa ihan kuollutta tikkua. Jäi vielä saksittavaa. Mutta mitä muuta siellä tekisin. Pitäisikö se oikeasti kääntää ympäri se koko aari. Jäi tekemättä moinen kyntö keväällä, liekö enää taitaa ehtiä ennen kylmiä. Jos maankääntö on ainut vaihtoehto, mitä tuumaavat muurahaiset, joilla on nyt palsta-alueemme suotuisimmat puitteet tarjolla. Heinikon alla on ollut rauha rakentaa kekoja. Ja minne kaikki se maa-aines laitetaan, joka kuokitaan. Kärräänkö sen kaukomaille, sillä rikkaruohoa siinä kasvaa vaan. Entä säilytetäänkö mansikantaimet, jotka ovat olleet asemissaan ties kuinka vähän tai kauan aikaa. Mistä revitään rahat kompostoriin...

Luentojakin aiheesta olisi, ainakin työväenopistolla. Minä vain olen taas buukattuna silloin, joten kuutamolla koko puutarha ja sen hoitaja. Aikaavievää tuo maanhoito. Kunnioitan heitä, joilla on ammattitaito. Ilman maanviljelijöitä olisi aikaa laihaa meidän perheen keitto.

tiistai 16. syyskuuta 2008

Omenaa opettajille




No nyt on sitten videopalautekerta koettu, kynkästä. Ilta oli hyvä. Nyt kun kurssi on ohi, pidän siitä! Kehun sitä varmasti vielä monelle ja muistan pitkälle. Menin sinne kivojen kahdenkeskeisten hetkien vuoksi ja sieltä tulikin ihan muuta. Mutta tuli juuri ne hetketkin. Niitä sain tänään nähdä videolta. Minä ja oma kultainen poika. Oli ihana katsoa. Ajatella, että pian pääsen kotiin tuon ihanan esikoisen luokse ja siellä kotona on toinenkin aarteeni, kuopukseni kultani. Heitä minä rakastan ja heidän isiä.

Kurssin vetäjille sanoin kiitokseni muiden mukana. Sanoin toki senkin, että minulle kurssin tahti oli ehkä liian tiuha. Kaksi kertaa viikossa, myllerrys oli kaataa, en ehtinyt sulatella ja suhteuttaa kaikkea kuultua. Jos olisi kynkkäilty kerran viikossa, olisin paremmin ehkä ennättänyt sulatella, toipua, puntaroida - kertojen välillä. Mutta nytpä on käyty ja mieli on hyvä!

Vaikken edelleenkään ole sitä mieltä, että vanhemmuutta täytyisi kaikkien kovasti opiskella, siis kursseilla, myönnän, että voi vanhemmuutta kuitenkin hiukkasen edes opetella, ja hyötyäkin siitä voi olla. Harjoitella ja oppia. Lyhyessä ajassa voi näkyä jopa muutoksia. Meillä esimerkiksi tuo "äiti ja isi tietää mikä sinulle on parhaaksi" on ollut minusta toimiva lause. Oikein näkee, kuinka se tuntuu esikoisesta rauhoittavalta kuulla. Mitä sitä suotta vänkäämään, heittäytyy vaan elämään. Vielä olen pieni ja saan olla turvassa, kotona, äidin ja isin ja veljen kanssa. Eikä haittaa, vaikka harmittaa, tai tahtooni ei heti taivutakaan. Äiti ja isi kestävät sen, ovatpa he luotettavia.

Sitähän minä itsekin usein kaipaan. Turvaa suuremasta. Haasteellista uskaltaa itse olla jollekin se turva, suoja, ohjeiden antaja, lohduttaja, vahvempi, kestävämpi. Rankkaa rohjeta, silloin, kun itsekin on usein ymmällään, että kuinka täällä mennään. Ja tuleeko maailmanloppu ja pelastuuko mikään. Mutta jotta lapsuus olisi huoletonta, leikin täyteistä, luovaa, vapaata lentoa, kiireetöntä... Täytyy jonkun ainakin muka tietää, tarjota puitteet, ohjata ja luotsata huolella. Se pesti on aikuisilla. Jotta voi täyttäkin täysimmin nauttia vanhemmuudesta, iloita ihanasta äitiyden lahjasta, täytyy kantaa myös vastuunsa. Jep, tänään kiitän taas kovasti paketin kaikista puolista, tämä on todellista, suurta ja aitoa. Kiitos, kun saan olla mukana.

Jos ei pelkää tutkiskella omaa vanhemmuuttaan, voin suositella Käsikynkkää tai vastaavaa kurssia. Unohtakaa kaikki mitä olen kirjoittanut, menkää ihan puhtaalta pöydältä mukaan vaan. Kahdenkeskiset hetket lapsen kanssa ovat ainakin sen arvoisia. Lapsetkin nauttivat niistä todella. Näin juuri itse tänään videolta.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Käsikynkkäraportti





Nyt puiston seinällä ilmoiteltiin Voimavara-ryhmästä. Viime keväänä se kuulosti ihan joka kotiäidin peruskurssilta. En mahtunut mukaan ja sekös harmitti. Entäs nyt. No en varmasti uskalla lähteä lähellekään. Jos vuorovaikutuskurssi nostattaa minussa vanhemmuuskriisiä, niin minähän masentuisin mielialojen hallintaan tarkoitetuilla oppitunneilla. Täytyy jatkaa syksyä ilman ohjausta. Ja juuri nyt se tuntuu ihan hauskalta.

Olen käynyt monenlaisilla vanhemmuutta käsittelevällä luennoilla, messuilla, vierailuilla, valmennuksilla. Ammattikoulutukseni ja työkokemuksenikin sivuavat aihetta. Olen lukenut lehtiä, kirjoja, raportteja, artikkeleita, uutisia, kolumneja. Katsellut elokuvia, dokumentteja, sarjoja.
Käsikynkkäkurssilla en kuullut mitään uutta. Mietin vielä kovasti, enkö todella, mutta kyllä se niin taitaa olla. Tuttua kauraa ja perusoppeja. Mutta tutut asiat koskettivat minua ihan uudella tavalla. Tiedän taas paremmin, millainen äiti olen, millainen en ja millainen haluaisin olla. Ja miksi minusta lähti tulemaan tällainen äiti, mikä tässä tyylissä puhutteli.

Vanhemmuus on minulle aivan liian monikerroksinen ja monimutkainenkin juttu, jotta siihen voisi joku antaa yksiseliteisiä ohjeita ja malleja. Yksinkertaisia, muutamalla lauseella. Mutta voin tässä luetella muutamia oppeja, josko niistä on jollekulle apua. Täytyy olla, sillä siis juuri näitä käytiin läpi Kurssilla.

Jos lapsi saa kiukkukohtauksen, pidän omat tunteet irralla hänen tunteistaan, en lähde mukaan. Puen tunteitaan sanoiksi ja sanon äänen senkin, ettei haittaa, jos kiukuttaa. Pidän sylissä ja rauhotan. Huolehdin, ettei satuta kiukuksissaan itseään tai muita. En välttele kiukkuja, tilanteita, jotka voisivat niihin johtaa. Negatiiviset purkaukset ovat osa elämää ja niitä kuuluukin tulla. Sitten jälkeenpäin voin analysoida, mikä meni vikaan. Oliko väsy, nälkä, huomion kaipuu... Ja jatkossa elämme tietenkin paremmin, niin että minimoin kaikki edellä mainitut hermonkiristimet tarkemmin.

Jos lapsi tekee toiselle kiusaa tai jankuttaa jotakin turhaa, menen luokse, katson silmiin, lasken käteni vaikka harteelleen ja sanon rauhallisella painavalla auktoriteetin äänelläni Lopeta.
Mutta ei hän välttämättä niin hevillä hellitä. Enkä minäkään. Sanon kylmän viileästi taas Lopeta. Jäähyllekin voi joutua ja pois sieltä pääsee vain ilmoitetun ajan kuluttua tai aiemmin, jos on rauhoittunut ja haluaa tulla jo pyytämään anteeksi, halaamaan sovintoa. ( Tässä pätee samat kuin edellä, pois pitäisi eliminoida väsyt, nälät ja varjoon jäännit.)
Tosi helppo äitinä toteuttaa, jos vauva tarvitsee lohtua tai vaikkapa maitoa, kattila porisee helalla, bussi on lähdössä ja puhelin soi taustalla...

Lapsen on turvallista kuulla, että äiti ja isä tietävät mikä hänelle on parhaaksi. Liian varhain, liian paljosta vastuuseen joutuminen on lapselle raskasta. Alle kouluikäinen päättää parin prosentin verran asioistaan, loput päätökset tekee isi tai äiti. Ei tarvitse olla tyranni tai puhua rumasti, ladella vaan faktoja ja ohjeita kaunisti, vanhemmuuden suomilla valtuuksilla. Isi-muoto on vaarallinen. Älä sano lapselle haluaisitko, voisitko, jaksaisitko - jos ei ole vaihtoehtoja.

Mutta rakkauden ja tietämyksen nimissä on tehty paljon typeryyksiäkin ja tehdään yhäkin. Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten esimerkiksi lapsen lyöminen oli ihan hyväksyttävää. (Tutkimusten mukaan hälyttävän ison osan mielestä edelleenkin. En edes halua kirjoittaa tuota lausetta, muutoin kuin sulkeissa. Pitäisi olla niin itsestään selvää, ettei kukaan vahingoita viatonta, lapsia.) Mutta siis teoriassa on yksinkertaista ajatella, mikä lapselle on hyvää ja parasta. Mutta käytännössä kannattaa myös tapittaa kutakin yksilöä ja hakea sitä suurta totuutta kunkin kohdalla. Ja sehän ei sitten aina ole kovin yksioikoista ja pähkinänkuoreen mahdutettua. Sillä ottaa aikaa tutustua. Ja jokainen elämänvaihe kontekstissaan on täynnä vaihtoehtoja. Voisi myös kuvitella, että lapsestakin on kivaa voida joskus valita. Ainakin aikuisen asettamissa puitteissa. Perinteinen esimerkki, otatko tämän vihreän vai keltaisen puseron yllesi, ei haluaisitko jonkun puseron päällesi.

Yksinkertaisilla konsteilla voi kasvaa ihan hyviä ihmisiä. Mutta entäs jos halutaan vielä parempaa. Mehän monessa suhteessa ihannoimme lasten tapaa elää ja olla. Aitouttaan, luovuuttaan, hyvyyttään, mielikuvitustaan, suvaitsevaisuuttaan, luottavaisuuttaan, kaikkivoipaisuuttaan... Kuinka sitä aina vain paremmin vaalittaisiin, jotta maailma todella pelastettaisiin. Minusta vanhemmuus nyt kertakaikkiaan vaan on paljon muutakin kuin niksejä, metodeita, teorioita, suuntauksia. Elämäntapa, filosofia... Ja sydämmen ääntään vastaan ei kannata taistella. Pieleen voi mennä joka tapauksessa, mutta pitää voida sanoa, että yritin parhaani ja sen minkä tein, punnitsin rakkaudella.

Vanhemmuuden monipuolisuutta käytiin kurssilla läpi roolikartan avulla. Vanhemmalla on huoltajan, rakkauden antajan, rajojen asettajan, elämänopettajan ja ihmissuhdeosaajan roolit. Niinpä! Lisäksi minusta vielä arjen dokumentoitsijan rooli. Jotta jotakin jäisi talteen ajasta, jonne oma muisti ei kanna. Tai vaikka kantaakin, niin jotta myös vanhemman näkökulma tulisi lapselle joskus selväksi. Minä otan kuvia ja kirjoitan, että parhaani teen, ja rakastan, rakastan, rakastan. Niin että tosi paljon kaikkea. Kun tuntuu, että mitään en taaskaan saanut aikaseksi, mietin että sainpa. Olin huoltaja, rakkauden antaja... ja koko muu litania. Ei liikaa itsesyytöksiä, varsinkaan mitään ihan perättömiä. Lasten on hyvä, jos äidin ei tarvitse käyttää aikaa kriisiintymiseen ja jos masennuksen vaan voi välttää, parhaani senkin eteen teen.

Miehen kanssa on ollut ihana keskustella. Hän on ihanasti aivan maan pinnalla. Lupaa lähteä kanssani perheterapiaan, jos vaadin joskus sellaista, mutta hyvää meille voisi hänestä tehdä myös vaikkapa ikkunasta näkyvä vastapäisen talon kahvila. Jos joskus ennättäisimme jutella kaksin. Ja olemme nyt jo ennättäneetkin. Kas päätimme kokeilla, josko esikoisen kannattaisi olla ilman päiväunia. Sillä talvesta saakka hän on enemmän tai vähemmän vastustellut päivänukkumista. Uni saattaa sitten tulla joskus neljän viiden aikaan ja yöuni arvatenkin sitten vasta, kun lapsiperheissä yleensä on jo tosi hiljaista. Mutta nyt hän on "normaaliin" päiväuniaikaan köllöttelemässä vierelläni patjalla. Nukutellaan pikkuveliä ja luetaan kirjaa, kirjoja. Jos uni ei tule, saa olla tulematta ja iltaisin sitten aiemmin ollaan peittojen alla. Meidän perheessä uutta.

Käsikynkän puolituntinen, joka oltiin yhdessä lasten kanssa, oli minusta ihana. Sellaista on helppo suositella toisillekin vanhempi - lapsi pareille. Arvatenkin lapsi nauttii, kun saa vanhempansa täyden huomion puolen tunnin ajan ja vanhempi nauttii, kun voi täyden huomion antaa. Hämmästyin, kuinka suuri teho oli pienellä supatustuokiolla ennen loppuhierontaa. Lapselle kerrotiin valikoitu pala teemasta, jota olimme vatvoneet aikuisten osiolla. Esimerkiksi hänen lempiruokansa. Yksinkertaista, jutun juurta. Usein sai supatettua myös asioita, joita harjoittelemme. Kuten että minä ja isi yhdessä toivoisimme, ettet satuttaisi enää pikkuveljeä. Esikoinen on palannut näihin pieniin supatuksiin myöhemmin, siitä yllätyin.
Ja hierontatuokiokin on ollut kiva palauttaa ohjelmistoon. Vauvahieronnasta on jo esikoisen kohdalla aikaa. Olen hieronut ja silitellyt hänen selkäänsä ja kasvoihinsa runotarinoita aina, mutta nyt tuntuu taas hauskalta ja luontevalta "maalata" hänet päästä varpaisiin, hartioista sormenkärkiin. Ja kertoa uusia tarinoita, auringon paisteisesta päivästä, hänen selällä, tehden hierontaliikkeitä samalla.

Kuopuskin hyötyy näistä kaikista opeista. Äiti kasvaa tässä koko ajan matkan varrella. Kurssilla ja ilmankin ohjaajia. Kyllä tuo mieskin on oikea, vaikka onkin tullut mainittua, että eri marja. Me olemme samoilla linjoilla monesta tärkeimmästä asiasta ja se on pääasia.

Voisinko suositella kurssia toisille äideille? Mikä minä olen mitään suoittelemaan. Jos joku kertoo, että olisi kiinnostunut, menossa, en tyrmäisi missään tapauksessa. Minäkin menin. En ehkä ollut ryhmän tyytyväisin, mitäs kriisiinnyin. Mutta ajattelemisen aihetta sain ja varmaan oli ihan paikallaankin miettiä, mistä otan silmiini kyyneleitä. Jos joku kysyy, mikä minua siellä niin itketti, varmaankin vastaan oma epävarmuuteni. Ja se, kuinka tärkeä minulle on tämä äitiysseikkailuni. Sitä haluaisi niin kovasti olla hyvä äiti.

Kuvat ovat auringonkukkapellolta, jonne retkeilimme viikolla. Syysperinne, jonka äitini on minulle onnekseni esitellyt. Kaupungin istuttamia kukkia, joita saa ilmaiseksi omaan maljakkoon poimia. Tänä kesänä oli kylmää ja sateista, viime kesän lämpö oli kasvattanut kukista miehen mittaista viidakkoa. Mutta kyllä tämäkin näkymä oli ihana. Oli vain niin kylmä, syksy, ettemme kauaa fiilistelleet tällä kerralla. Nähdään ensi vuonna. Hassua ajatella, että sitten perheemme on jo taas ihan uudenlaisessa vaiheessa. Aina on uusi vaihe, niin kauan kuin on elämää talossa.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Ei hätiä mitiä...



Tavatessani mieheni, monet hänen vakiovitseistään olivat minulle tietenkin aivan uusia. Kuten monet sanonnatkin. Osan hän oli poiminut telkkarista, en vain ollut katsonut samoja ohjelmia. Osa oli omilta kavereilta opittuja, kotoa opittuja, osa vain kertakaikkisesti ihan tuttuja, minä vaan en ollut tainnut aiemmin kuulla.

Että kun pudottaa vahingossa jotakin lattialle, toinen sanoo vakavana, ettei niin olisi tarvinnut tehdä. Muistan, kuinka se nauratti minua, hassua. Jossakin muka pahassa tilanteessani mies rauhotteli mumminsa (?) opeilla, ettei hätä ole tämän näköinen, se on punainen ja pyöreä. Tuntui siinä kohdassa hyvältä.

Kaupungilla tietyön kohdalla mies totesi, että kaikki oli ihan hyvin, ennen kuin te tulitte tähän korjaamaan.
Tätä olen pyöritellyt nyt viime päivinä päässäni pähkäillessäni Käsikynkkä-kurssin nostattamia ajatuksia. Oliko kaikki ihan hyvin, ennen kurssia. Kehitinkö itselleni kriisin ihan vain pähkäilyn riemusta. Sillä nyt minun on taas ihan hyvä, kun tiistaisesta tapaamisesta on kulunut päiviä useampia.

Meidän perhe on ihan riittävän hyvä meille, haluaisin sanoa. Me teemme näin, koska se on tuntunut minusta ja miehestäni oikealta. Ja meidän lapsemme vaikuttavat meistä ihan onnellisilta, lapsuutensa niiltä osin mihin me voimme vaikuttaa, turvalliselta.

Aina voisi olla paremmin, mutta kannattaako siitä ottaa niin suurta huolta. Johan siinä tärvääntyy sekin vähä, mikä on jo ihan hyvällä mallilla. Tällä ajattelunhalulla ja rakkaudella minun on turha tavoitella ihan helppoa ja yksinkertaista vanhemmuutta. Elämä on monimutkaista, sen kuuluukin olla. Väsyttävääkin se on, mutta ennen kaikkea lapsiperheessä elo on minulle ihanuutta. Äitiys on minulle jatkuvaa oppimista, valppaana oloa, sisimmän kuuntelua, vuorovaikutusta, tapa ajatella ja katsella maailmaa, omia lapsia. Jätän ne kaavat ja sellaisenaan käyttövalmiit kaaviot ja reseptit sinne missä ne toimivat. Niihin hetkiin, joissa ne ovat avuksi.

Mietityttää kovasti, pitäisikö tiistain videopalautekerta jättää käymättä. Jos juuri olen viikossa saanut itseni nostetuksi takas voimilleni ja sitten siellä hämmennynkin taas heikoksi. Tai sitten vain menen ja luen vaikka tämän palattuani. Että kaikki oli ihan hyvin ennen kuin ruvettiin kaivelemaan. Ja katson noita poikia ja ajattelen, että eivät he näytä kovin onnettomilta. Mies ehkä välillä, mutta ennemmin hänellä on minusta rankka työ ja muita huolia, kuin väsyttävä perhe taakkana. Toivottavasti olen oikeassa? Sillä vaikka olisimme monessa asiassa erilaisia, olisi silkkaa hulluutta, jos olisin mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ei kannatakaan kanssani familismia.

Kerho



Minun esikoisellani on alkanut oma kerho. Ainakin vielä valinta on tuntunut oikealta. Mutta pitkään sitä pähkäiltiin. Ja jännitettiinkin. Kun kuopuksesta ei vielä ollut tietoa, käytiin yhdessä päiväkodissa tutustumassa. Olisiko se perheellemme sopiva? Kun sain tietää saavani lisää kotivuosia, projekti jäi jäihin. Eihän esikoinen vielä ollut sitä maagista kolmea, virikkeiksi riittäisivät ne, mitä arjessamme oli tarjolla. Mutta hän kasvaisisi koko ajan. Ja olisi ihana löytää hänelle oma lapsiryhmä, jossa saisi leikkiä, taiteilla, tutkia, liikkua, toimia, oppia, jutella, kuunnella... Yhdessä toisten lasten kanssa.

Päiväkoteja on kymmeniä tässä meidän kaupunginosassa. Luulisi, että on mistä valita. Mutta nykyään mennään sinne, minne maarätään. Täyttä on kaikkialla ja varsinkin pienten paikkoja jonotetaan. Eikä osapäiväryhmiä ole lainkaan. Voi sinne sekaan mennä vain osaksi aikaa, mutta selaista eheää kehää ei ole kunnolla tarjolla. Eheässä ryhmässä kaikki tulisivat ja lähtisivät samaan aikaan, touhuisivat samalla porukalla kaikki asiat. Kukaan ei jäisi paitsi, henkilökuntakaan ei pitkin päivää vaihtelisi. Sellaista ei ole nykypäiväkodeissa tarjolla. Eikä leikkipuistoissa. Jostakin kyllä löytyy juuri pienille lapsille räätälöity oma bonus lapsuusviikkoihin: Kirkon perinteisistä päiväkerhoista.

Oltaisiin vain haluttu taustalle jokin toinen ideologia. Enemmän vuodenaikojen seuraamista, tarinoita, projekteja tosielämästä, leikkejä, runoja, lauluja... Vähemmän raamattua, yksiä totuuksia, virsiä, rukouksia, julistuksia...

Moni sanoi, etteivät lapset niitä ota niin vakavasti. Ja että kristinusko on niin keskeinen osa länsimaista kulttuuria, että hyvä siitä on kuulla. Lopulta päätimme kokeilla, lykättyämme ensin aloitustakin puolella vuodella. Voisihan sitä perääntyä, jos alkaa tuntua tukalalta ja todellakin, jos lapsen tulee paha olla.

Esikoinen on viihtynyt hienosti ensimmäiset kerrat kerhossaan. Hän on ihanan reippaan ja onnellisen oloinen kerholainen. Suoraselkäinen ja jokaisen kerhopäivän jälkeen hiukan vanhempi, taitavampi, varmempi, itsenäisempi. Siis ripauksen, mutta havaittavan sellaisen. Hänellä on nyt asioita, joista äiti ja isi eivät mitään tiedä, jollei heille kerrota. Sen täytyy olla huikea kokemus lapsesta, joka on lähes aina ollut kotona ja tehnyt kaiken äidin, isin tai aivan tutun hoitajan silmien alla.

Entä minä. Minä olen saanut olla hänen touhuissaan mukana aina. Kuulla, mitä hän leikkiessään sepostaa. Mitkä asiat luetuissa kirjoissa jäävät pohdituttamaan. Mitä päähänsä pälkähtää, kun hän kuulee jonkin kiinnostavan äänen, lauseen, pärinän... Nyt joku toinen saa kuulla ja nähdä ja tutustua.
En olisi juuri paljonkaan aikaisemmin ollut valmis itsekään rohkaisemaan häntä lähtemään. Mutta nyt näen kuinka hän nauttii reippaudestaan. Ja tulee toisten mukana kerhopäivän päätteeksi reppu selässä jonossa ulos huoneesta. Yksi liikuttavimmista näyistäni ikinä. Minun pieni poikani.

Toivottavasti ohjaajat muistavat millaisia aarteita lapset ovat. Ne kaikki 15, joita ryhmässä on kolmetuntisen, kahdesti viikossa. Toivottavasti pienten herkkyyttä ja ainutlaatuista elämänvaihetta ei käytetä hyväksi. Kiltteytä, hyvyyttä, kauneutta ja viisautta saa opettaa, muttei pakkosyöttää mitään valmista mallia, yhtä ainoaa ja varmuudella oikeaa. Kun ei kukaan voi tietää, ei ainakaan toisen puolesta. Minusta pyhäkoulut ovat erikseen, niitä kaipaaville. Hiljentyä voi muutenkin, kuin vain raamatun kertomusten äärelle. Toki tiedän, että valitessani seurakunnan kerhon en voi vaatia luopumaan kaikesta uskonnollisesta. Mutta tarkkana aion olla.

Esikoinen itse ei tällä hetkellä ole menossa kouluunkaan koskaan. Hän jatkaa tässä kerhossa kuulemma aina. Eli ilmeisesti hänen on hyvä olla. Minunkin on. Eväiden laitto on yksi viikkoni kohokohta. Rituaali, jossa saan sulloa pieneen rasiaan rakkauttani ja pakata sen reppuun kera kauneimpien ajatusteni. Pieni kolmevuotiaani. Näethän, kuinka hienosti pärjäät itsekin, vaikka olemme pitäneet niin tiiviisti yhtä tähän saakka. Minä rakastan sinua, nyt ja ihan aina. Hyviä kerhoaamuja, sitten kun on taas niiden aika.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Milloin viimeksi juoksit



Yksi läheisimmistä on joutunut sairaalaan. Ei tästä kodista, mutta tärkeä. Ajatukset seilaavat siis hänen voinnissaan ja lapsissaan. Kunpa jo paranisi pian. Lohduksi tulee hoettua, että onneksi on siellä, missä saa hoitoa. Ja että paljon pahempiakin voisi sattua. Onneksi hän ei ole facebookissa. Uutisissa oli niistä identiteettivarkauksista. Hänen elämästään tehtäisiin oitis elokuvaa, jos päivämerkintöjään joku pääsisi lukemaan. Toisaalta jokaisen ihmisen elämä olisi kuvaamisen arvoinen ja monen toisen mielestä varmaankin myös mielenkiintoinen. Itsestä ei aina tunnu siltä, mutta niin vain taitaa olla. Ihmeellisyyksiä kun on täynnä tämä maailma. Joillekin vain tuntuu vielä erityisesti kasaantuvan kaikenlaista...

Sairaala pysäyttää aina. Toiset pidemmäksikin aikaa. Jotkut yhtäkkiä. Joku on tietänyt odottaa. Jos on ihan kanttuvei, jaksaa ehkä hädin tuskin nauttia valmiista ruuista, joita kannetaan sänkyyn. Mutta kun voimat alkavat palautua, kaipaa asioita, joita ei voi hommailla samalla lailla kuin kotona, kunnossa. Ikävä reippautta, päivien puuhia.

Olen tehnyt jotakin touhukasta viikonloppuna, ajatellen potilasta, joka ei voi, vaikka olisi ehkä halua. Toisaalta on kyllä väsyttänytkin, huolien ilmaantuessa minun tekee usein vain mieli painella peittojen alle, nukkua. Mutta pojat tarvitsevat minua. Niinpä myös juoksin ja hyppelinkin. Kävin taidemuseossa. Tänään illalla retkellä pellolla! Esikoisen kanssa juteltiin ennen unta, kuinka onnellinen tilanne, että saadaan kaikki olla lähekkäin, täällä kotona. Mieli kiitollinen.

Parane pian, sinä joka olet sairaana. Voimia, nyt vain on tämän aika ja sitten jatkuu taas tarina.

perjantai 5. syyskuuta 2008

Kävelyllä vauva yllä






Keskiviikkona, kun esikoinen oli kerhossa, ulkoilimme kuopuksen kanssa. Niin vahvoja mietteitä, että halusin niiden vain antaa olla ja lähdin painelemaan merenrantaan. Unohdin, että olin mennyt pyykkituvan varaamaan, aikaansaannosten toivossa. Sinne meni...

Mutta ulkona oli hyvä olla. Muistin, kuinka reilu vuosi sitten keväällä menimme esikoisen kanssa aamuneuvolan jälkeen samaiseen rantaan. Vauva oli vatsassa ja yhtäkkiä tajusin, kuinka pian olisimme kolmisin. Tai nelisin, silloin kun on mieskin. Kuinka tärkeää olisi muistaa huolehtia siitä, että olemme kaksinkin, jokaisen kanssa vuoroin.

Nyt olin vauvan kanssa ilman ketään muuta. Hiekalla hän ei suunnannut kohti vettä vaan nyt kiehtovat portaat. Kävelimme metsässä ja muistelin ja juttelin ja haaveilin. Talletin mielensopukkaan vauva-aikaa, sillä pian se on meillä takana. Syntymäpäivät lähestyvät ja kyllähän sen jo huomaa, että pienempiä vauvoja on koko ajan lisää joka kulmalla. Olemme pikkulapsiperhe, emme se vauvaperhe enää kauaa.

Ihana vielä kantaa. Kohta maailman kaunein koru on vain muistona valokva-albumeissa. Lapsi liinassa tai kantorepussa ympärille kiedottuna, en keksi itselleni suloisampaa koristusta. Painakoon vaan, kauaa en saa enää nauttia.

Kävin viljelypalstallammekin. Näky oli surkea. Ei olla käyty aikoihin, laiminlyöty on tyystin. Koitin kuiskutella heinikoille, että anteeksi, emme vain ole kyenneet. Rakastamme kuitenkin ja vielä sen hänelle osoitammekin. Naapuri oli joutunut puuttumaan ja muovittamaan rajamaitamme. Kirjoitin kirjeen, kiitin kärsivällisyydestä, ja tekemästään työstä.

Oli ihana ulkoilun päälle mennä hakemaan esikoista. Tämä kerhonsa on ainakin toistaiseksi ollut meille kaikille hyvä ja iloinen asia.

torstai 4. syyskuuta 2008

Laminointikoneen lumoissa




Olen selvinnyt varsin hyvin ilman tuollaista kapistusta. Kaikissa opinahjoissa, harrastekerhoissa, töissä ja kotona. Mutta nyt voi olla vaara, että kohta on koko koti laminaatissa. Lystiä. Teimme leluille kylttejä. Äärimmäisen epäekologista. Koitan muistaa, etten muovittaisi mitään, minkä en haluaisi olevan ikuista. Jos laminoin, että se olisi jotain - kaunista?

Jostakin ihan muusta pitäisi kirjoittaa. En vain tiedä oikein mitä ja millä sanoilla. Siis ei mitään kamalaa, surullista. Mutta olimme siis siellä Käsikynkkä-kurssilla. Olin ajatellut sen olevan jotakin kivaa yhteistä kerhoilua minulle ja esikoiselle kuusi kertaa. Vuorovaikutusleikkejä ja hierontaa. Kuopusta hoitaisivat puiston tutut aikuiset sen aikaa. Esikoinen huomaisi taas, että häneenkin satsataan, hänkin saa kahdenkeskeistä aikaa. Ja kuin vaivihkaa, pikkuveljen kiusaaminen ja tuuppiminen olisi pian historiaa.

Mutta kurssi olikin rankkaa. Minähän tunsin joutuneeni nurkkaan. Esikoisen kanssa oli kyllä mukavaa olla yhdessä, mutta se osuus oli vajaa 1/4 kustakin kerrasta! Loput 3/4 me vanhemmat puhuimme keskenämme, työstimme työkirjoja ja muita harjoitteita vanhemmuudsta, rautaisen ammattilaisen johdalla. Aina vastaus valmiina, kertaakaan ei sormi suussa. Äitiys ja isänä olo on ihan helppoa. Sen kun Mennään, Kosketaan, Katsotaan ja Sanotaan!!!! (Yksi harjoitteista. Ja jääkaapin oveen suositellussa kotiläksy/muistilapussa oli huutomerkkejä juuri noin monta.)

Minut saattelivat kriisiin, mutteivät sitten kurssin puitteissa ennättäneet auttaa sieltä pois. Mikä siellä oli sellaista, mistä kriisiinnyin, syyllistyin. Olisiko aihetta vai suottako hätäännyin.

Paljon helpompaa leikellä värikkäitä kirjaimia ja laminoida lappuja. Ja raportoida kyseisistä puuhasteluista. Pojat olenko minä ihan niin paska äiti, vai eikö meillä olekin toivoa.