torstai 7. kesäkuuta 2012

Puuro

Kamera on toimeton, kun arki on liian täynnä asioita. En ehdi ulos kunnolla. Olen paljon koneella. Olemme sopineet poikien kanssa, että syömme joka päivä lounaaksi puuroa tai muuta halpaa ja nopeaa. Sillä sunnuntaista alkaen olemme kolme viikkoa matkoilla.

Jos matkaan pääsemme. Mitäs lähdemme lentäen. Finnairin lakko luo valmisteluihin oman jännityksen.

Muutenkin olen saavuttanut vaiheen, jossa uhkakuvat eivät pysy mielestä poissa. Mitä jos minulle sattuu jotain. Kuinka pojat selviävät tilanteesta vieraassa maassa.

Sitten pakotan itseni miettimään, kuinka lähellä on, että toteutan yhden haaveeni. Pääsen näyttämään pojille  kaukaisen vanhan kotini. Ja tätä matkaa ei tule, jos sille ei uskalla lähteä.

Koitan olla sopivan rohkea. En uhota tai rehvastella. Ihmisen elämä on hauras ja huomaamattakin joskus hiuskarvan varassa, selviääkö täpärästä paikasta. Itsestäänselvyyksiä on kovin vähän olemassa.

Rauha on hyvä sana. Ja torstaitkin täynnä toivoa. Tänään pääsen käymään tulevan työpaikkani työmaalla. Aloitan elokuussa ihan upouudessa päiväkodissa.

Eikö siinä ole kylliksi yhden äidin päähän asioita. Matkassa ja työpaikassa. Ja kuitenkin se on vain raapaisu pinnalta.

Kesä ihanani on ulkona. Se tulee koleanakin lämmittävästi sisään ikkunoista ja ovista. Vihreyteen olen pakahtua. Minä olen katsonut lehtiä vauvana vaunuissa. Ne ovat alustani asti olleet olemassa, voima.

Nyt toinen kuppi teetä. Varsinainen aamupala vasta poikien kanssa. Nukkuvan vielä, lomalaiset, kesäaamun unia.

Ajattelen sinua ja toivon, että päiväsi on valoisa.