maanantai 28. huhtikuuta 2014

Ilta

Päivällä ihastelen hetken pientä sievää mekkoa Kierrätystehtaalla.
Illalla olen onnellinen ja kiitollinen, että minulla on veljekset.
Näin on hyvä. Kaikkea ei tarvitse saada. Omaksi.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Vapaa aamu

Tämä on viikon takainen sarja, mutta kolme ensimmäistä kuvaa voisivat olla tältäkin viikonlopulta. Paitsi, että pajunkissat on kiikutettu parvekkeelle, pääsiäisruoho bioroskiin ja sanomalehtiruukut työpaikalle.

Hedelmillä ja mansikoilla on ihana aloittaa ja makuuhuoneisiin tulee käsittämättömän hieno valo. Kaipaan jo etukäteen tämän kodin poikkeuksellista valoisuutta. Johtuu osin ehkä vuodenajasta, mutta varmasti siitäkin, että ollaan korkealla kalliolla, kerrostalossa ja kämppä on vieläpä niin tyhjä, että valo pääsee rauhassa hehkumaan valkoisilta seiniltä ja avoimilta lattioilta.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kivinokka

Olisi pitänyt ostaa tänne se vuosikortti. Paitsi ettei Kivinokkaan sellaista edes tarvita. Alue on kaikille avoinna, maksutta. Löytäkää, ennen kuin on liian myöhäistä.

Joskus haluaisi pysäyttää ajan kulun. On mahduttu ennenkin, mahdutaan vastaisuudessakin. Mutta kun kaupunki vain kasvaa. Ja johonkin sakki pitää asuttaa. Mietityttää, kuinka väestönkasvu näyttäytyy omassa elämässä, pienessä mittakaavassa. Meillä kaikilla on kuitenkin vain tämä yksi asuttava planeetta.

Silti, toivon, että kaupunki vaalisi tällaisia paikkoja viimeiseen saakka. Tarvitsemme hyvänen aika virkistysalueita ja luontoa!

***
Terveisiä ystävät lähellä ja kaukana. Pääsiäisvapailla on ollut aikaa ajatella teitä kaikkia. Mitä kuuluu, koska saadaan taas jutella kuulumisia.

Olen onnellinen, kun katson poikiani tällaisella retkellä. Vielä, saan heidät mukaani. Ja näen, kuinka heillä on kivaa ja he nauttivat ja löytävät leikin. Kuinka simpukka on niin iso aarre, että sitä on palattava hakemaan, vaikka ollaan jo kotimatkalla. (Kuinka kuopus pahoittelee, että olisi kyllä muistuttanut veljeänsä, jos olisi tiennyt, että hän on jotakin unohtanut.)

Ja kyllä, hymyilen sillekin, että repussa on jalkapallo tietenkin. Löysimme saarelta kolmekin nurmea, joilla pelata. Persoonallisempia pelikenttiä saa hakea.
Jo vain tuli ladattua akkuja. Kunkin, tavallansa.

Meillä on käynyt mieletön tuuri. Putkiremonttimme ei ota voimille lainkaan. (Lompakolle kyllä aikanaan.) Asumme kuin loma-asunnolla ja sijaintikin on oiva.

Kosolti kiitoksenaiheita tässä maanantai-illassa.
Terkkuja, olette ajatuksissa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Korkeasaari

Parasta korkeasaaressa tänään: seura, maisemat merelle ja vapaa lokki.
Häkkieläimien katselu vetää vaisuksi.
Banaanimuffinsi Hakaniemessä piristi.
Oliko sittenkään ihan viisasta ostaa vuosikortti.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Suosittelen

Ensimmäiseksi haluan suositella itselleni seuraavaa:
Ole kärsivällinen, malta. Toisaalta muista, että elämä on lyhyt, älä liian kauan odota.

Suosittelen muutakin, listaan, jotta muistaisin.

Kirjoita kirje. Itselle tai toiselle. Paperille. Ei niin tärkeää lähetätkö sitä koskaan tai saatko valmiiksi. Toki jos siinä on hyvää, joku varmasti ilahtuisi. Jos pahaa, polta tai jätä kokonaan kirjoittamatta, älä suotta ainakaan postita. Vähintäänkin yritä olla rakentava.

Hikoile. Sauna on hyvä ja helle, mutta mene myös lenkille. Tai tanssi, hypi, juokse, pyrähdä. Älä pelästy sydämmen kiihtymistä tai tihenevää hengitystä. Meidät on tehty kestämään fyysistä rasitusta. Nauti, kun tunnet kehosi uudenlaisessa tilassa. Vaikka vain hetken verran. Iloitse siitä, mihin kykenet. Jos mahdollista opeta liike myös lapselle, iloitse yhdessä hänen kanssansa.
Älä piiskaa itseäsi liikaa, älä vedä överiksi.  Älä liiku vain muiden vuoksi. Älä varsinkaan vain ulkonäkösi takia. Tiedät kyllä, milloin hymy on aitoa.

Suutele. Tätä on vaikea suositella, sillä yksin on mahdoton suudella. Kiitä ja ymmärrä suutelemisen autuus, jos sinulla on ketä suukotella. Joku, joka nauttii siitä sinun kanssa. Alä sure liikaa, jos ei ole, selviät kyllä. Ja tiedä, ettei väkisin suuteleminen ole tavoittelemisen arvoista.
Jos suutelemisen halu katoaa, pysähdy. Tee jotain, jos jotain on tehtävissä. Älä ole kauaa se, jonka takia joku ei saa voimaa suudelmista. Hae apua.

Ulkoile. Kokeile. Ulkona on aina aidompaa kuin sisällä. Ulkotilaa ihmisen on sisätilaa vaikeampi hallita, kontrolloida. Ja jo se tekee ihmiselle hyvää, huomata, ettemme ole kaikkivoipia. Jo pelkkä verhojen ja ikkunan raottaminen on hyvä alku, jos et ehdi, tohdi, jaksa, tai luulet ettet  nauttisi metsästä ja merenrannasta. Jo parvekkeelle voi sataa ja tuulla. Taivas on heti kadulla juuri sen värinen kuin sitä huvittaa. Iloitse, että havaitset eroja. Kävele. Sisäpihalla, korttelin ympäri, lähikaupalle. Toki suosittelen, että metsään, poluille, mättäille, puiden alle, kallioille, rannoille, laiturille, veden äärelle. Tutkijat ovat todentaneet, että jo pelkkä luontokuvien katsominen tekee ihmiselle hyvää,  luonnossa oleillessa stressihormoonitaso ja verenpaine laskevat jo ennen kuin ihminen itse tuntee kehossaan mitään positiivisia muutoksia. Avaa ovea joka päivä, ole jo menossa.

Ole rohkea ja uskalla. Toisaalta, älä sure liian pitkään, jos et uskaltanut. Opettele muutenkin olemaan armollinen. Muttei väliinpitämätön!

Tässä on jo tosi paljon, mutta vielä tulee mieleen sellainen, että pidä elämässäsi esillä sitä, mikä on sinulle tärkeätä. Havahdu, jos et tiedä, mistä iloitset, saat voimaa, nautit, unelmoit. Rakastathan jotakin. Haluathan, pelkäätkin. Pelkääminenkin on hyvä tunne hallittavina annoksina. Kertoo pohjimmiltaan elämänhalusta, siitä, että on jotain, mistä haluaa pitää kiinni, säilyttämisen ja vaalimisen arvoista.

Mieti, mitä haluaisit muistella. Kun sinulle on tapahtunut hyvää, älä epäröi ammentaa siitä valoa vaikka elämäsi loppuun saakka.

"Lets never forget the first time we met." Sekin vielä.

Hienoa, että maailmassa on lukuisia asioita, joita suositella.
    On niitäkin, joita kannattaa vältellä. Miksi minulle tulee katkeruus mieleen ensimmäisenä.
    Huominen voi olla hyvä, vähintäänkin himpun verran parempi, kuin tämä päivä.
    Etsi apua, jos et jaksa nähdä.

Älä torju ihmisiä, jotka haluavat sinulle hyvää. Yritä elää niin, ettei muiden tarvitse olla sinusta huolissasi. Pyydä anteeksi ja anna, sovi riidat ennen pimeäntuloa.

Kiitä. Ihan varmasti on tänäänkin jotakin, josta voit kiittää. Pienikin kiitos riittää, näkemään hyvää.

Kirjoitin näitä tänään, juodessani teehuoneella kolme pannullista japanilaista vihreää teetä. Sitäkin suosittelen, teenjuontia. Rauhoittumista. Rentoutumista. Makoilua puistonpenkillä auringossa. Sitä tein eilen miehen kanssa, kun pojat olivat tätinsä kanssa elokuvissa.

Nyt lähden, veljen kanssa katsomaan kirsikkapuita.

Joskus sitä toivoo, että saisipa yhdenkin herätyskellottoman aamun. Ja nyt saimme neljä. Olen niin iloinen aikatauluttomista vapaapäivistä.
Oikein hyvää pääsiäistä!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Jäähyväiset mökille

Takin taskussa pussi pantterikarkkeja. Lohtuna, muistona. Pienenä syötiin panttereita mökin vintillä. Sateen ropistessa kattoon, mankan soittaessa c-kasetteja, joihin oli nauhoitettu suosikkibiisit radiosta.
Se ei ollut tämä mökki, joka nyt piti hyvästellä, mutta tänne oli siirretty sekin kaikki. Nekin kaikki muistot, isovanhempien mökeiltä, sillä niitäkään ei enää ole, meillä.

Vanhemmilla on ollut tämä vuokramökki 19 vuotta. Pitkä aika. Olen istunut lauteilla murheellisena nuorena, kun olin yksinäinen. Saanut lohtua. Olen heittänyt löylyjä rakastuneena, vauva vatsassa, imettäen, pienen esikoisen kanssa ihmetellen, veljesteni kanssa. Ennen kaikkia heitä äitini, isäni, veljeni, kummityttöni kanssa.
Siksi ehkä saunassa itkin nytkin isoimpia itkuja. Ajankulku tihkui mäntypaneleista. Sama maisema ollut aina siinä ikkunan takana. Joskus pimeinä talvi-iltoina kynttilälyhty paloi ulkopuolella. Joulusauna, pääsiäissauna, juhannussauna, ruskasauna. Aamusauna, päiväsauna, iltasauna, lenkkisauna, lähtösauna.

Rauha. Mökillä nukuimme hyvin aina. Paitsi esikoinen ei ensimmäisillä retkillään malttanut nukkumaan ensinkään. Muistan, kuinka sinnitteli hereillä tuvassa puolenyönaikaan, pienenä vauvana. En raaskinut viedä yksin makkariin. Nukahti syliini, laskin vihreään vakosamettivaunukoppaan ja poimin sieltä myöhemmin sänkyyn viereeni. Päiväunia nukkui kuistillakin, siinä oli joskus riippukeinukin.

Meillä oli oma telttapaikka. Terassinkulmassa. Olen nukkunut teltallani myös rannassa. Ostin teltan ensimmäisenä kesälomanani. Kävin Naantalissa telttailemassa. Minusta oli vitsikästä, että minulla oli oma liikuteltava olohuone-keittiö-makuuhuone vesistömaisemalla. Silloin mummi ja ukki oli molemmat vielä elossa. Ja heidän ihana mökkinsä naapurissa. Tai ajaa sinne autollakin kymmenisen minuuttia, mutta sinne saattoi myös kävellä tai pyöräillä. Kuvasin matkalla kesäkukkia ja ukki jaksoi olla kiinnostunut uudesta pokkaristani, jolla saattoi ottaa myös panoramakuvia, vai mitä uutuuksia ne olivatkaan silloin 90-luvun lopulla.

Laituri oli voima. Muistelin sitä, kun asuin poissa Suomesta. Tiesin, että sieltä saa hyvin yhteyden minne tahansa. Tiedän, että tulen kaipaamaan laituriakin paljon, aika ajoin eniten. Se keinui aalloissa kesäisin, kun aurinko paistoi ja oli lämmin ja me nautimme ja söimme ja hyppäsimme uimaan ja luimme kirjaa ja uitimme varpaita. Oi laituri on osa monia ihania muistoja. Talvella lunta ja jäätä joka puolella. Hengitys höyrysi, kuu loisti tähtitaivaalla. Minä sen kaiken alla pienenä laiturilla.

Grillipaikalla emme olleet usein. Paitsi veljeni kanssa yritimme olla. Ja poikien kanssa joka kerta. Nyt olisi ollut hyisen kylmä grillata tuulessa. Mutta esikoinen teki kartan ja aarre löytyi juuri nuotiolta. He ovat ihania.

Kävimme kaivolla. Se oli poikien lempijuttu pienestä saakka. Kävimme koittamassa pumppaamista joka kerran, paitsi talvisilla reissuilla. Kesällä matkalta löytyi metsämansikoita. Ja vadelmia. Kiersimme myös hiekkatielenkin, vaikka pojat eivät suostuneet muistamaan, että näin on tehty vauva-ajoistaan saakka. Nirisevät ensimmäisen kilometrin, sitten unohtavat valituksen ja ovat loppumatkan hyvällä tuulella. Tuolta haettiin posti, tuolla syötiin eväitä, kun olitte pieniä, tuolla on mehiläispesiä, tuolla käytiin aina poimimassa mustikoita.

He saavat pelata isovanhempien laitteilla. Ja katsoa telkkaria ja videoita, niinkin on tehty aina. Ottavat monta erää Afrikantähteä ja turnauksia etanapelillä, selostukset ja kaikki, eivät ole vielä niin isoja.

Juovat monta mukillista kaakaota viikonlopun aikana. Ja syövät lähtöruokansa ulkona kovassa tuulessa, sillä sekin on mökillä aina huippua, kun syödään pihalla.

En millään tahtoisi hyvästellä. Vaikka onhan "hyvästi" kaunis sana. Jäähyväiset myös. Hyvyys isossa osassa. Mökki on ollut ihana lisä elämässäni kaikki nämä 19 vuotta. Se on rakas ja tärkeä paikka ja itken vielä monta kertaa sitä, ettei sitä enää ole minulle ja meille olemassa. Meinaan sanoa, että ihminen tarvitsee laiturinsa, mutta tiedän, että selviää toki ilmankin, jos pakko on.

Kiitos äiti ja isi, että vuokrasitte mökin. Että saimme retkeillä siellä usein, olisimme saaneet useamminkin, mutta hyvä juuri näinkin. Olen kiitollinen kaikista muistoista, joita olen mökillä saanut, joita lapseni ja miehenikin ovat mökillä saaneet. Tavallaan ajattelen, että ne ovat korvaamattomia aarteita, hetket, jotka olemme saaneet mökillä olla.

Ehkä oli hyvä, että viikonloppu oli kylmä, sateinen, tuulinen ja syksyinen. Oli hieman edes helpompi jättää se kaikki, kuin jos aurinko olisi paistanut, sinivuokot olisivat avanneet kukkansa ja kaikki ympärillä olisi huutanut ihanuutta.

Käydään sanomassa kaikille paikoille heippa. Sisällä ja ulkona. Pojat juoksevat paikasta toiseen ja äänessään on vielä hassuttelua. Autossa kuulen kuopuksen äänessä itkun. Eikö me äiti tosiaan nähdä tätä paikka enää ikinä? Hänelle se on ollut olemassa aina. Ehkä tulee joku toinen mökki, sanon, enkä valehtele, sillä toivon kai itsekin niin kovasti.

Mutta ainakin meillä on nämä muistot mukana. Pakattuna. Hyvyyteen kiedottuna. Sillä meidän hyvästimme eivät ole tiuskaistut tai vihaiset. Me haluamme jättää mökin hyvin ajatuksin.

Jäähyväiset. Hyvästi. Sinä olit ihana mökki.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Halu elää hyvin

Terveisiä lenkkipolulta. Oli niin kivaa, että kotona nauroin poikien kanssa vanhoille vitseille. Että Kokomaki Kontaten on kuuluisa japanilainen hiihtäjä ja Hajosiko Tojotasi taas autokorjaaja.

Kuulokkimissa Putroa. Huippua. Lenkki ei ole kertaakaan ehkä rullannut hyvin, ilman musiikkia. Vaikka olen yrittänyt etsiä luontoäänistä voimia. Tuulensuhinakin saattaa häiritä, kohina korvissa. Saati näiden kulmien jatkuva autojen möykkä. Kuulen, kuinka hengitys on samantien puuskutusta ja väsyn ajatuksesta, että olen oikeasti niin alussa.  Mutta musalla voin hämätä itseäni, että olisin jonkun mukavammankin puuhan parissa, edes jumpassa. Taikka vaikka tanssimassa. Tai vallan baarissa. Mitä kaikkea.

Sillalla mietin, että tahdon elää hyvin. Pelkään kuolemaa eniten silloin, kun olen onnellinen. Itseni tai jonkun läheisen. Pelätessäni yritän hokea, että meillä on vain Nyt. Jos käy huonosti, haluan ainakin, että olen yrittänyt. Elänyt!

Aivan varmasti olen. Ja tästä kaikesta en voi saada tarpeekseni, vaikka saisin elää sata vuotiaaksi. Haluan ajatella, että lahjojen tulva on valtava ja minulla riittää kiitoksen aiheita loppuuni saakka. Ja toivottavasti se loppu on tosi kaukana. Halu elää ja kokea valtava.

Ja kulta.
"Muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella.
Yksinoikeudella. "

Hymyilen hiekkatiellä merenrannassa. Ihana ajatus, että olisin mittatilaustyö jollekin. Olisimme toisillemme. Vaikka pidän itseäni laiskana ja saamattomana vaimona. Jos olisin vaate, olisin virttynyt yökkäri.

Sun kanssa on paras, Eilen, tänään, huomenna.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kaksikolleni

Kiitos tästä ihanasta päivästä. Esikoisen flunssa antoi meille kunnon lepopäivän. Eikä onneksi edes mikään paha tauti, ainakaan vielä. Perusnuha, mutta sillä heltisi koko sakille lupa, muuttaa suunnitelmia, nukkua päiväunia, riehua verkkareilla koko päivä, lukea kirjoja mun ja miehen sängyllä, velttoilla yhdessä - rakastan tätä perhettä.

Aamulla läksin jumppaan suukko huulilla, harteilla sama unikkokassi, mikä jo yli kymmenen vuotta sitten kantoi jumppalenkkareita. Mietin, mitä minulle kuuluu. Kuinka hyvää. Viikonloppuisin käyn jumpassa ja teellä. Viikolla kahdesti lenkillä.  Työni on iloni, paitsi joskus tosi raskasta, kun vastuu painaa harteita. Esikoisen jalkapallo on näkyvä osa arkea. (Välillä inhoan sitä kaikkea.) Mutta kuinka huonompiakin täyttäjiä voisi olla. Kuinka reipas kuopus on aamuisin. Vaikka on ollut kylmiä, pimeitä ja sateisiakin aamuja, tulen muistamaan tältä evakkoajalta, kuinka seisomme kaksin seitsemältä metroasemalla Itäväylän pauhussa, auringonnousu kasvoilla.

Maanantaisin ja torstaisin paastoan. Syön pari appelsiinia, muutaman pähkinän. Illalla jonkun lisähedelmän, jos en millään malta olla ilman. Kourallisen salaattia töissä lounaalla. Yksivuotias toistelee tiitä tiitä, kun kaadan teetä lasiin termarista.

Kun minulla vuodenvaihteessa oli olo, että muutoksia on luvassa, tuntui toiveikkaalta. Nyt olen saanut kuulla jo monta murheellista uutista, ja ollaan vasta huhtikuussa. Voidaanko vain päättää, että hyvääkin alkaa tapahtua. Tai että säilyy paljolti se, mikä nyt on ollut voimana.

Perhe, ystävät. Joku laituri.

Jumpassa pidetään sykkeet tapissa reilut puoli tuntia. Sitten jäähdytellään biisin, ehkä kahden verran. Tänään Mestaripiirros. Olinko kuullut laulua koskaan ennen samalla tavalla, kuin tänään siinä hikisenä, palautellessa. Pidän tällaisista yhtäkkisistä aamuhartauksista. Ihan nauratti, kuinka liikutti. Ajattelin poikiani tietysti.

Olen valmis uuteen viikkoon, vaikka voisin olla valmiimpi, sillä yllätyksiä on luvassa aina ja taatusti.
Että tällaista pojat minulle kuuluu nyt. On ihanaa saada olla teidän äiti.
Rakastan valtavasti.