torstai 30. heinäkuuta 2015

Suokki

Änkesimme luokkakaverini ja hänen lastensa Helsinkiretkelle. Omat lapseni eivät huomanneet valittaa kävelyistä tai juuri mistään uusien ihmisten matkassa.

Onneksi saimme aikaiseksi retken Suomenlinnaan tänäkin kesänä. Suomenlinnassa on yhtä aikaa ihmiset ja luonto läsnä.Vaikka aurinkoisena lomakauden päivänä paikka kuhisee matkailijoita, luonnolla on hyvää tekevä, rentouttava, hymyilyttävä, vahva vaikutus ja voima. Minuun.

Yksiltä portailta näemme eväitä syövän seurueen yhtenäisissä asuissa. Luokkakaverini heittää, että meidänkin täytyy sitten vanhuksina tehdä sellainen luokkaretki, että laitetaan kaikille samanväriset asut. Ja hankitaan ne punaiset muovimukitkin. Hän ei tiedä, kuinka paljon tällaiset pienet ajatukset ilahduttavat minua. Lohduttavatkin, sillä vanheneminen on välillä pelottava asia. (Saati se, että mitä jos ei saakkaan vanheta.)

On myös ilo kokea paikka ensikertalaisten kanssa, kun ei enää millään omaa ensimmäistä kertaansa muista. Muistaa lukuisia muita kertoja ja kerrostumia. Ja tämä kerta nostaa mieleen taas sellaisia muistoja, joita ei  aikoihin ole tullut muisteltua.

Ja minä pidän mukavien muistamisesta. Siksikin kovasti Suomenlinnasta.
Kiitos V ja lapset seurasta. 

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Sinusta pidetään hyvää huolta

Voi elämä, millainen tunne on vaikkapa ikävä.
Pohjimmiltaanhan se on läpeensä hyvä, mutta pinnalta kipeä.
Haluaisin olla lähempänä.

Me matkustimme Tanskaan yli tuhannen kurjen kanssa.
Taittelimme ystäväjoukolla Suomessa ja meillä oli poikien kanssa ilo olla lastin ojentajina.
Halusimme tehdä näkyväksi, että tätä perhettä ajattelee täällä niin moni.
Toivoo voimia, kaikkea hyvää.

Monelle asialle me emme elämässämme voi yhtään mitään.
Sitten on liuta niitä asioita, joihin voimme silloinkin vaikuttaa, vaikka vaikeudet uuvuttaa.
Mutta loputtomasti ei jaksa, se on päivänselvää. Välillä väsyttää ja väsähtää. Hukkuu toivo.
(Puhumattakaan siitä, että kun menee hyvin, ymmärtäisimme sen. Ymmärtäisimme valtintojen ja vaikuttamisen mahdollisuuden.) 

Mutta kun elo painaa pohjalle, silloin tulkoon jostain se valo ja nosto.

Minusta ei ole juuri mihinkään. Yksin varsinkaan. Mutta kiitos, jos voin olla osa jotakin. Ja auttaa jotakuta edes joskus, edes sekunnin. Se on yksi syy, miksi täällä varmasti olenkin. Viemässä jotakin eteenpäinkin.

Kööpenhaminassa ystävien luona minä olen koko ajan saaja. Meistä pidetään siellä aina niin hyvää huolta, vaikka joka kerran yritän sanoa, ettei tarvitse jaksaa mitään, että me kyllä pärjätään.
Kaikki on myös vaihtelua. (En toki tarkoita, että vaikeuksien näkeminen esimerkiksi olisi huvia. Ei tietenkään.)

Voisi kuvitella että toisessa pohjoismaassa ei meno ole niin erilaista, mutta kyllä se on ja lomalaisen vinkkelistä kaikki on aina rennompaa, kuin arjen sumussa. Voinko hakea meille ruuat. No totta kai voin! Istun odottamaan safkoja, jotka eivät ole ihan vielä valmiina ja hämmästelen, kuinka vahvasti tuntuu koko ajan, että saan ideoita ja oivalluksia, vaikken oikeasti ole niitä hakemassa. Hyvä musa soi ja kassan tyttö jammailee pari tahtia siinä palvelunsa lomassa. Toinen työntekijä tarttuu olkapäähäni, hymyilee ja kysyy ystävällisesti, hei ,onko joku jo auttanut minua. Juuri näin minäkin haluan tehdä omaa työtäni ja osaani, vaikka se on totaalisen erilaista.

Milloin tulee Hotellipäivä, Ravintolapäivän ja Siivouspäivän rinnalle. Sellainen olisi kiva, voisi olla päivän hotellin omistajana - ja ehkä jonkun matkan mahdollistajana.
Voisinko  perustaa Japaniin suomalaisen pop-up kahvilan, jonka nimi olisi Nälkä vaikkapa. Voisinko oikeasti ylipäänsä löytää töitä, jos haluaisimme joskus perheenä asua ulkomailla.
***
Ystäväperheen tyttö on kotona koko vierailumme ajan. Helmikuussa istuin sairaalavuoteen luona. Tämä tuntuu ihanalta. Katsoa, kuinka hän jaksaa taas hymyillä. Mekin jaksetaan, siinä ympärillä. Se ei ole tietenkin, ja juuri siksi niin hyvältä tuntuukin.

Ja ystävä kulta. En koskaan voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä sinä joudut kokemaan.
Ja miltä kaikki sinusta tuntuu.
Sekin, että toistuvasti sanon, että elämässänne on poikkeuksellisen paljon valoa. Ja että teidän perhe on ainutlaatuisen ihana. Ja että teitä voisi moni kadehtia, jos kadehtiminen nyt ylipäänsä olisi järkevää. Ihailla ainakin tulisi ymmärtää.

Mennään tsempillä taas läpi harmaidenkin kivien. Tai heh siivillä värikkäiden kurkien.
Asioilla on tapana järjestyä - siinä missä mennä solmuun ja myttyynkin.
Aurinkoa huolenpitoon tai huolehdittavana oloon, kumpi milloinkin on tarpeellista. 

lauantai 25. heinäkuuta 2015

On ihmisiä, joista on osattava päästää irti

Lomailtuani ihmisten kanssa, joista haluan pitää ikuisesti kiinni, haluan kirjoittaa, että on myös heitä, joista on osattava päästää irti.
Tämä liittyy tämän matkan oppeihin ja oivalluksiin. Muttei siis näihin ihaniin ihmisiin, joiden kanssa sain ryhmitellä ja kasailla ajatuksiani kesäisessä Kööpenhaminassa. Ja juuri lähtöä ennen Kalliossa.

Nyt minun ei edes tarvitse tehdä mitään tai olla tyly tai lopullinen. Etsiskelen ja tutkiskelen näitä uusia tunteita, jotka seuraavat sitä ajatusta, että en väkisin riipu enää vanhassa.

Neuvoin kerran yhtä ystävääni miettimään, onko ihmistä, jota han ikävöi, edes oikeasti olemassa. Vihdoin ymmärrän tarvitsevani itse omaa neuvoani. Ja koska aika on hoitanut omaa tehtäväänsä mallikkaasti, olen valmis katsomaan, mitä tapahtuu, kun minäkin lakkaan roikkumasta.

Aukeaa uutta tilaa. Kirkastuu entisestään se, mille haluan antaa aikaa. Mitä haluan muistaa. Ketkä haluavat kanssani elämäänsä jakaa. Olen kiitollinen, että heitä on isoksi iloksi asti.
He, jotka haluavat mennä, tietenkin minun on päästettävä. Kuinka tämäkin yksinkertainen  asia voi olla minulle vasta nyt näin päivänselvä.

Koska olen minä ja vasta tässä.

***
Ekana aamuna kävimme ystäväni kanssa kaksin aamupalalla vakiokahvilassa.
Ja prinsessan kanssa ruokakauopassa.
Poikaporukan kanssa lähipuistossa.
Lounas ystävien ihanassa kodissa. Kesän parasta jäätelöä ihanan lehden ohjeella.
Pieni korttelikierros ennen japanilaista illallista.
Päivän päätteeksi tuopin jälkeiset drinksut, jonka jälkeen tunsin ehkä olevani aavistuksen jo humalassa, jos sen näin kauniisti voisi kuvailla.
Näin yön tulon keittiön sohvalta, ystävän vierellä jutellen ja istuksien.

 Kööpenhaminan taivas oli kaunis.