tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen päivä


On vuodenvaihteita, jotka eivät tunnu juuri miltään. Paitsi hankaluutena muistaa kirjoittaa se uusi vuosiluku.

Käsillä oleva taite tuntuu.
Illalle meillä ei ole suuria suunnitelmia. Syödään nuudelia, kurkkua ja juustonaksuja.
Mutta en tarvitse ennustajaa tai tähtimerkkejen taitajaa, tiedän, että tuleva vuosi tuo paljon muutoksia tullessaan.
Se on kutkuttavaakin, hyvinä hetkinä. Mutta olen myös ihminen, jota usein pelottaa.

Meillä vaihtuu koti, ainakin toviksi. Pian alkaa putkiremontti.
Kuopus menee syksyllä kouluun, mutta missä, kunpa sen jo tietäisi.
Eikä näissä kahdessa kaikki, tuntuu, että liikkeelle on lähdössä suurempi muutosten vyyhti, ketju ja setti. 

Hoen itselleni, että ota rauhallisesti. Älä turhaan etukäteen murehdi.

Kun esikoinen sanoo yöllä, että on ahdistunut olo, sanon vakuuttavasti, että se menee ohi, älä ole huolissasi. Ollaan tässä kanssasi.
Tehdään voileipä, luetaan yhdessä, jään vierelle kunnes saat unta, aamulla tuntuu taas paremmalta. 
***
Olenko koskaan tehnyt uuden vuoden lupauksia.
Mitä turhia, minulla ei kuitenkaan ole mitään itsekuria.
En ole uskonut lupaamisiini, itseeni. 

Jospa alkavana vuonna olisin rohkeampi. Haluan vähintäänkin toivoa.
Päätän minä kuitenkin pitkin päiviä monenlaista.
Eikä mitään lähde liikkeelle ilman alkuja.

Huomenna aloitan uuden päiväkirjan.
Ensi vuonna etsin uudestaan liikunnan.
Ei se ole koskaan mennyt pois kokonaan, mutta lisää mahtuu, tiedän ja haluan.

Raivaan tilaa. Kodistani tulee tyhjempi ja täydempi samanaikaisesti.
Ymmärrän vihdoin, etten tarvitse edes kaikkia muistoksi säilömääni.
(Mutten silti luovu kirjeistäni, valokuvistani, niistä päväkirjoistani.)

Eniten toivon, etten menettäisi ketään läheisistäni.
Vaikka paljon muuttuisi, en halua menettää puolisoani, lapsiani, perhettäni, ystäviäni. En tietysti. En myöskään työtäni.
Kuka haluaisi, kun kaikki on hyvin, ja silti niin käy monesti.
Olen kiitollinen nyt, en ymmärrä tämän arvoa vasta, kun jokin on jo mennyt.
***
Vaikka paljon muuttuisi ja lupaisin, en toivo kovasti muuttuvani.
Jollain omituisella tavalla minusta juuri nyt on hauskaa elää tätä elämääni.
Olla tällainen tämänikäinen tällaisessa elämäntilanteessa. Itken usein, niin kuin olen tehnyt aina, mutta vähintään yhtä usein hymyänkin.

Jos istun vuoden kuluttua tällä samalla tuolilla, tässä samassa huoneessa, tämän saman tietokoneen luona, kirjoittamassa näitä ihan samanlaisia juttuja, olen kiitollinen ja onnellinen. Nytkin olen.

Hyvää uutta vuotta. Älkää raahatko mukana mitään turhaa suotta, mutta napatkaa mukaan jotakin, mikä tuo rauhaa, iloa, onnea ja rakkautta. Pidetään lujasti kiinni, kun olemme saaneet kiinnipitämisen arvoista.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Koska se tulee kuitenkin

Minä haluan olla se paimen, jolle joulusta ilmoitetaan yhtäkkiä yllättäen. Että mene ja katso ihanaa vauvaa tallissa. Nauti, ole onnellinen ja kiitollinen, hiljainenkin ehkä, luottavainen ja vielä toiveikaskin.
Unohda miettiä mitä olit tekemässä ja miten olisi voinut valmistautua paremmin.

Ehkä jonain vuonna opin aina vain aiemmin. Muistuttamaan itselle, että minulla on kaikki tärkein tässä, miksi ruikuttaisin tyhmistä. Viis siitä, millaisia joulut ovat olleet tai voisivat olla. Näinkin voi olla parempikin.
Voihan olla, että tulee sekin joulu, jolloin murhe on syvin. Mutten murehdi sitäkään nyt, ettei käy mahdottomaksi se, mistä juuri itseäni muistutin. Että kiitän näistä kaikista ihanista jotka minulla on nyt ja nautin.

Pojille kannettiin patjat olkkariin. Heräävät aattoaamuun kuusen alta, se on toiveensa. Ennen omaa unta puhallan kynttilät parvekkeelta ja piilotan kangaspusseihin lahjansa.

Rakastan näitä kolmea.
Hyvää - sitä mikä on tai alkaa kohta - kutsutaan jouluksi tai miksi muuksi tahansa. Ei sitä poiskaan saa, enkä halua kaivatakaan sitä lakkaamaan olemasta. Oppia kylläkin elämään näiden joulujen kanssa. Unohtamaan, varsinkin muiden asettamat (turhat) vaatimukset. Keskittymään iloon vapaapäivistä, tärkeistä hetkistä. Itseasiassa toivon saavani jouluja vielä kymmeniä! Jos pukki olisi olemassa, toivoisin paljon terveitä elinvuosia. Läheisilleni ja itselleni. Sinullekin toivon samalla.

Mutta nukutaan nyt, niin jaksetaan jatkaa huomenna.

torstai 19. joulukuuta 2013

Pian on joulu, lomaa

Sillä aikaa kun silmää räpäytti, meni syksy.
Kamerasta loppui akku ja laturi hävisi.
En kuvannut, kirjoittaminenkin jäi.

Mikään ei kuitenkaan ole ollut kovin huonosti. Pahoittelen, että tulin pelästyttäneeksi.

Paitsi jalkapallosta tuli pieni parisuhdekriisi.
Sellaista meillä ei juuri ole ollutkaan, ainakaan vähään aikaan.
Muttei jalkapallo tätä perhettä kaatanut, vielä ainakaan.
Esikoinen päästettiin harrastamaan ja homma tärähti nollasta suoraan sataan.
Nyt kotitekoisessa peliasussa kolmevuotiaana futannut poikani on maalivahti.
En ollut ihan varma onko minusta jalkapalloilijan äidiksi, saati palloilevan pojan isän vaimoksi.
Yritän parhaani, toivon oppivani, tottuvani.

En ole suurten päätösten ihminen, enkä nopeiden muutosten.
On vaadittu molempia. Töissä ja vapaalla. Kaipaan taukoja vastuusta, lomaa ja lepoa. Vaikka kiitänkin samasta, vanhemmuudesta vaikkapa.

Olen juonut paljon teetä, matchaa jokaisena aamuna.
Niinkuin siitä olisi apua.

Ystävistä ainakin on. Ja vapaailloista ja viikonlopuista. 
Näin unta, jossa vietin päivän mukavien ihmisten kanssa. Aamulla kun herätyskellon ääni sekoittui uneen, kiitin unenikin hahmoja mukavasta seurasta.

Toisen unen näin hereillä ollessani. Mutta kuka sellaisista kirjoittelisi. Saati lukisi.
Jos vaikka ennemmin ruokaa laittaisi.
Halaisi, suukottaisi, siivoaisi. Luottokuusenkynttilöistä oli yksi valo rikki.
Esikoinen pitäisi käyttää parturissa ja kuopuksen kanssa voitaisiin valita illan saunajuoma.

Mikä oikeasti parissa hetkessä muuttuisi. Tai vilauksessa, jollainen parikuinen syksy oli.
Sellaisiakin asioita on, mutten keksi mikä minulla olisi isosti toisin, kuin lokakuussa, kun viimeksi tulin kirjoittaneeksi.

Hyvää joulua. Nyt on hyvä hetki sanoa, kun aatto on sen verran etäällä, etten vielä unohda toivoa siltä jotain hyvää, tunnelmallista, rentoa.

Haluan uunileipää, esikoinen pyytää.
Enköhän minä sen osaa järjestää, lämmittää.

Onpa ihana taas kirjata elämää.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Paljon pienessä hetkessä

Metsässä aika kulkee eri tavoin, kuin yleensä. Joskus aika toki livahtaa siivillä, mutta usein varttikin tuntuu tavallista pidemmältä, täydemmältä. Metsävartissa saattaa ehtiä vaikka mitä. Sytyttää nuotion, haistaa savun, paistaa nakin, muistaa tulikeppileikin, kuulla tikan ja lehtien kahinan, löytää inkkarirannan. Parhaimmillaan metsässä ei tarvitse ajatella kelloa. Pääsee irti monesta turhuudesta. Pää täyttyy jo silkoista aistimuksista.

Ystvävien seuralla on samoja piirteitä. Vaikka saisi tavata vain lyhyesti, täyttyy moneksi päiväksi. Ja seuraavalla kerralla muistaa jotain heti. Kuka tuo toinen oli, ja kuinka hyvää hänen seuransa teki. Vaikka välissä olisi kaksikymmentä vuotta.

Meillä oli ystäväni poikansa kanssa yökylässä. Heitä, keiden luona käytiin kesällä matkalla. Ihanuutta.
Ja sain tavata toisenkin vanhan luokkakaverini, "mahti-ysiluokaltani". Kutsuimme luokkaa sellaiseksi, teimme verivalankin kerran, ettemme koskaan erkanisi. Henkselihousujeni hakaneulalla, tökkäsimme sormeen kaikkia. Olimme varmaan jollakin oppitunnilla, vuorella. Koulun ihania puolia, kunhan opettajan antamat tehtävät tuli tehdyksi, ei väliä teimmekö ne luokassa, jonkun asuntolahuoneessa tai vaikka ulkona.

Toinen tapaaminen jäi tosi lyhyeksi, mutta yritän ajatella, että ennätämme lisää seuraavalla kerralla . Jää harmittamaan, jos ei ehdi kunnolla edes kysymään, mitä kuuluu. Koska kuuluuhan sitä väkisinkin jotakin ihmeempiä, kun välissä on vuosikymmeniä. Ihan hymyilyttää. No mitäs tässä, eipä mitään erikoista? Tai no olen nyt aikuinen, asun omassa asunnossa, käyn töissä, ammatti hankittuna, minulla on puoliso ja kaksi lasta. Olisi siinä niillä teineillä sulattelemista, jotka joskus vannoivat niitä valoja.

Lujia. Haluaisin ajatella, että me ihmiset olisimme. Kestäisimme vaikeuksia. Sitkeästi uskoisimme, että sateiden ja pimentojen jälkeen tulee aurinkoja. Pienetkin hetket olisivat merkityksellisiä, hyvässä. Antaisimme itsemme täyttyä janolla. Elämä on hieno seikkailu, jossa kannattaa keikkua mukana. Koskaan ei tiedä, mitä on seuraavan mutkan takana. Eikä aina tarvitse uskaltaa kurkistaa yksin. Yksikin tärkeä ihminen vierellä, voi antaa tarvittavia voimia. Pojat, tämän toivon teidänkin muistavan aina, vaikken kuitenkaan osaisi opettaa, edes kertoa.

Kuinka kiitollinen olenkaan, että meillä on monta tärkeää ja rakasta. Osaisimmepa pitää ihmissuhteistamme parempaa huolta. En ole loputtoman taitava.

Taas uusi viikko, onnea. 

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Viikon loppu

Viikonloput menee nyt näemmä toipuessa. En vielä jaksa olla uutta luova. Vielä - toivon, että kyllä se taas tästä. Ja uuden luomiseksi lasken nyt myös siivoamisen ja vähän makarooninkeittoa vaativamman ruuanvalmistuksen.

Minulla on onneksi ihana mies. Kun olen kaaoksen keskeltä luikkimassa ystävän kanssa teelle lauantaina, hän sanoo lähtösuukkoa antaessa, että koita nautiskellä. Ja kun tänään vähän tiskaan, hän sanoo, ettei minun tarvitsisi, hänellähän alkaa syysloma.

Onko hän koskaan nälväissyt minua velttoudestani tai saamattomuudestani, enpä muista.
Ei epäilystäkään, kuka pitää tätä pakkaa kasassa.
Vaikka on minullakin varmaankin joku osa.

Tänään kävin pyöräilyllä kuopuksen kanssa. Puolikuu oli hieno ja otsalampustansa oli oikeasti apua, kun aurinko ennätti laskea. En löytänyt lähtiessä kameran muistikorttia, paitsi jonkun ikivanhan, jossa tiesin olevan vain ihan pikkuisen muistia. Ihmettelin perillä, kuinka vain kahden kuvan verran, voiko niin pieniä kortteja olla olemassa. Mutta nappasimme sitten sen kaksi kuvaa ja nautiskelimme lopuista. Maisemista, tunnelmista, taivaan muutoksista.

Kotona selvisi, mikä vei sitä tilaa kortilta. Kuusi vanhaa videopätkää. Kuvattu mökillä joskus, kun pojat olivat yksi ja kolme.  Arvatenkin ihana katsella. En todella muistanut sellaisia olevan olemassa. Kuinka suloisia. No, sen kyllä muistan, mutta ihana silti matkata. Viiden vuoden päähän.

Kauniita unia. Hyvää viikkoa. Voimia ja valoa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Nyt jos koskaan

Lauantaisin käyn teellä. Teehuoneella Eerikinkadulla. Olen käynyt jo viitenä peräkkäisenä lauantaina. Viikon kasvatusvapaa hetkeni. En kasvata ketään, edes itseäni, enkä pode huonoa omaatuntoa kasvattamattomuudestani. En toki aina muulloinkaan kasvattele aktiivisesti, mitä se ikinä sitten tarkoittaisi, mutta äitiyden ja opettajuuden yhdistelmä takaa lapsiin liittyviä ajatuksia päähän tasaisen varmasti.

Hyvän teen äärellä yllättävän moni asia on hetken hyvin. Sanoisin kaikki, mutta se menisi ehkä liioitteluksi. Huolet tai ahdistukset eivät tule mieleen ensimmäiseksi tai päälimmäisiksi. Hymyilyttää, kun tuntee olonsa rentoutuneeksi.

Eilen pohdin, kuinka hyvää monelle tekisi, hukuttaa murheet teehen vaihteeksi. Yleensä en saa ketään teeseuraksi, mutta montaa olen istuttanut mielessäni vastapäätäni. Eilen olisin ennustanut teelehdistä. Kai niin voi tehdä, jos kerran kahvinpuruistakin ja tähdistä. Hyvää näin edessä. Miksi joskus onkin elämä silkkaa pyristelemistä.

Tänään sain käydä kuopuksen kanssa metsässä. Tai oikeastaan me käytiin kallioisella rannalla tuulessa. Kuulemassa lokakuuta. Kotimatkalla poikettiin palstalla. Nostettiin pussillinen maa-artisokkia. Kuopus naulasi vasaralla. Ei pidetty hoppua. Aurinkokin tuli lopulta.

Kuulin rannassa, kuinka kuopus sanoi, että nyt on hyvä olla. Hienoa, että tuntee sellaista. Minullakin oli todella. En itkenytkään, ei ollut lähelläkään. Kerroin kyllä, että olisi saattanut olla surumielistä ja haikeaa, jos olisin ollut yksikseni. Olin iloinen, että lähti seuraksi. Vaikka tiedän luonnon olevan hyväksi, joskus ei jaksaisi. Olla niin hiljaa omine ajatuksineen. Joskus toimii paremmin rempseä zumba koulun salissa muiden keski-ikäisten rouvien kanssa. Tai tee teehuoneella kaupungilla.

Luontoretki, hyvässä seurassa.

Nyt jos koskaan, on juuri tällaista. Ja minä rakastan samoja, minun omia. Olen kiitollinen kotini voimasta.

Toivon hyvää viikkoa!

maanantai 16. syyskuuta 2013

Sopeutuminen

Tässä vaiheessa syksyä saattaisi olla arki ja aikataulut asettuneet uomiinsa. Meillä ei vielä, loksahtanevatko lainkaan, en tiedä. Elämällä kun on tapana tarjota aina uusia muuttujia, juuri kun ajattelit homman olevan tasoittumassa. Vähintäänkin vaihtuu vuodenaika, vuorokaudenrytmi, valoisuussykli.

Esikoinen pääsi vuosien odotuksen jälkeen joukkueeseen pelaamaan jalkapalloa. Tähän saakka isänsä on ollut uskollisesti seurana, valmentajana, pelikaverina, huoltajana, tsempparina, intressinjakajana. Pikkuveli myös ja sekalainen joukko ystäviä ja kavereita ja ystävien ja kavereiden lapsia.
Harrastus syöksyy liikkeelle melkoisella volyymilla. Useiden viikkotreenien lisäksi pelejä, harjoitusotteluita, maalivahtiharjoituksia. Koulun jalkapallokerhoa unohtamatta.
Poika nauttii. Itkee, jos hätäpäissämme uhkailemme palloilun lopettamisella jos se tai tämä ei myös hoidu kunnialla. Miten vaikeaa yksinkertainenkin asia voi olla. Olla pienen harrastajan vanhempana.

Ja mikä on kuopuksen osa tässä kaikessa.

Muistutan itseäni ja muita suvannon hetkellä, että totutellaan rauhassa. Opetellaan uusia kuvioita. Löydetään testaillen käytännöt, jotka palvelevat meidän arkea. Ja viikonloppuja.
Onhan meillä vaikka keskiviikot ja myöhäisemmäksi siirretty saunavuoro torstaina.

Ja jottei kävisi liian helpoksi, työni muuttuu oleellisesti. Vaikka säilyykin samana pitkälti. Itsepähän avasin suuni. Tarjouduin olemaan käytettävissä, jos voisin olla avuksi.
***
Viikonloppuna käytiin testaamassa Teurastamon Kellohalli. Tai osaltani testi jäi vähän nihkeäksi, kun odotettiin ruokia toista tuntia. Ja halusin ehtiä teepannulle teehuoneelle ennen sen sulkeutumista. Saimme osan tilaamistamme ruuista toki maksutta, mies ja pojat maistelivat, minä olin silloin jo Kampissa. Toisaalta, sain vatsani täyteen silkasta uudesta miljööstä ja herkullisesta odotteluleivästä. Tuoretorilta ostetusta kotimaisesta omenasta. Eritoten vapaapäiväolosta ja upeasta syyskuun auringosta!

Vaikka ymmärrän toki, ettei edellämainituilla nälänhätää ratkota. 
Ei myöskään ylipäätään meikäläisen teenjuonneilla tai jalkapallopohdinnoilla.
Suuria asioita, oikeita isoja ongelmia.
Mistä taas niihin ajauduin.

Lauantaina taas myös pitkästä aikaa uin. Sijaistin aamulla uimakoulussa. Ihanaa, sain maistaa palan menneestä elämästäni. Jännitin vähintäänkin yhtä hirveästi, kuin aina silloinkin ennen tuntejani. Ja sitten märkäpuvun vetoketjua kiinni surauttaessani taas hymyilytti. Ja kyllä minä heittelin sukellusrenkaita leveä hymy huulillani, loiskuva riemu sisälläni.

Se on syksy taas, koitan pysyä järjissäni.
Iloa toivon, hengähtelyjä, heittäytymisiä ja varmoja hetkiä elämääsi ja itselleni.
Niin pysyvää kuin on ainainen muutos, onneksi on myös sopeutumisen suloisuus.

Kärsivällisyys ja rauha, niitä toistellen kohti huomisia. Uusien aamujen tuomisia.

perjantai 6. syyskuuta 2013

On mullakin blogi

Tulin yhdelle viiniblogistille kuppilassa lipsauttaneeksi, että on mullakin blogi.
Hän kysyi mistä blogaan. Menin hiljaiseksi.
Osasta elämääni?

Aloitin blogini, kun kuopukseni oli vielä vatsassani. Silloin Pala tallessa oli ehkä kotiäitiblogi.
Mutta nythän olen töissä.
Silti yhä onneksi äiti ja tärkein paikka edelleen se koti.
Hymyilytti. Kuulin, kuinka muutuin vähätteleväksi.
Kunhan nyt tykkään kirjoittaa ja kuvata. Nuo kaksi harrastetta saa yhdistettyä blogatessa. Ja monta muutakin mieluisaa kiedotuksi saman paketin osiksi.
Lisäksi olen tullut tallentaneeksi monta muistoa.

Kuten nyt. Esikoisen leipomassa mokkapaloja. Alusta loppuun itse, ajatuksesta kuorrutuksen koristeluun kookoshiutaleilla.
Kuopuksen kirjeen minulle.
Iltapalaretken kuopuksen vanhalle päiväkodille, meidän homeen takia suljetulle puistotalolle.

Meidän elämä on todella täyteistä. Mutta en valita. Olen onnellinen, että saan olla tässä kaikessa mukana omieni kanssa. Aika ei vain tahdo riittää siihen kaikkeen, mihin ehkä joskus. Oli aika, jolloin ehdin kirjoittamaan niinkin merkityksellisiä huomioita arjesta, kuin että veden keittäminen vedenkeittimen sijaan kattilassa tuntuu erilaiselta.

En kovin kummoisia blogaa ja silti juuri minulle rakkaimmista. Ajatuksista, kokemuksista, tuntemuksista.
Jotta olisi edes pieniä paloja tallessa.

maanantai 19. elokuuta 2013

Matkamuistoja arjen ratoksi