lauantai 31. maaliskuuta 2012

Tunti Maapallolle/ Earth Hour




Tänään vietetään maailmanlaajuista Earth Hour:ia klo20.30-21.30. Meidän perhe on mukana neljättä kertaa, tutkin blogista. Kuopus oli pieni ekalla kerralla (näkyy kuvassa) ja esikoinen nelivuotias, kuten kuopus tänä vuonna. Perinteisesti ollaan leivottu kakku ja syöty sitä ja muuta iltapalaa kynttilänvalossa. Me sammutamme paitsi valot tunniksi, myös telkkarin, tietokoneen, uunin, hellan, vedenkeittimen, levysoittimen...

Tänä vuonna olin esikoisen eskarissa kylässä kertomassa tapahtumasta. Lapset saivat pidellä puhallettavaa karttapalloa suojelevissa käsissänsä vuorollansa, ja kertoa kukin yhden asian, joka ilahduttaa itse kutakin maapallolla. Kylmästä mehusta jätskien, pyöräilyn, uimisen ja jääkiekon kautta ruokaan, afrikkalaisten työpanokseen ja siihen, että meillä on täällä suomessa niin hyvä olla. Katsottiin kuvia kaupungeista ja kuuluisista nähtävyyksistä, jotka pimentävät valojansa tunniksi muistutukseksi siitä, kuinka tärkeää maapallon suojeleminen olisi. San Fransiscon silta, Vapaudenpatsas, Eifeltorni, Brandenburgin portti, Stadionintorni, Egyptin pyramidi, Kiinanmuuri, Sydneyn oopperatalo... Luin lapsille kirjan " Kymmenen askelta maapallomme auttamiseksi" (Melanie Walsh) ja lapset jaksoivat upeasti kuunnella ja keskustella ja kertoa omia kokemuksia mm. valojen sammuttamisista, kukkien istutuksista, roskien keräämisestä ja lajittelusta sekä turhan vedenkulutuksen lopettamisesta.

Tällaiset päivät ja joukkovoiman kokeminen ovat minulle tärkeitä. Tulee toiveikkaampi olo, ehkä tämä tästä vielä...

Mukavaa "valojensammutusiltaa" ja viikonloppua.

Eart Hour 2012
Polttava kysymys
Ilmastolaki NYT!

torstai 29. maaliskuuta 2012

Lisäisin





Kirjoitan myös, jotta keskittyisin, nauttisin, pysähtyisin, seisahtuisin.
Uskaltaisin, rohkaistuisin, luopuisin, jaksaisin. Johdattaisin, selvittäisin, tutkiskelisin, sisäistäisin. Unohtaisin ja tallentaisin.

Jotta voisin. Seikkailisin, saapuisin, pysyisin, vain oisin. Uskoisin, luottaisin, toivoisin.

Ehkä sinäkin teet niin. Kirjoittaminen voi olla paljon muutakin, kuin sanojen naputtamista nettiin tai kirjaimien raapustamista paperiin.

En kirjoita siksi, että koskettaisin, mutta iloitsen, jos toisinaan teen niin.

Jos joskus suunnittelen, että lopettaisin, luen nämä kaikki ensin, mietin.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kirjoitan...








Että muistaisin, rauhoittuisin, huomaisin. Näkisin, Näyttäisin, kertoisin, jakaisin, oppisin, ymmärtäisin, tyytyisin, tavoittelisin.

Kirjoitan, jotta etsisin, löytäisin, menisin ja tulisin takaisin.

Pukisin, lukisin, sanoisin, keksisin, oivaltaisin, käsittäisin, auttaisin, välittäisin, helpottaisin, haastaisin. Lohduttaisinkin kenties, iloitsisin. Tuntisin, ainakin.

Pitäisin, joskus vallan rakastaisin. Unohtaisin, hyväksyisin. Avaisin ja sulkisin, kulkisin. Rullaisin, polkisin, ravaisin, raivaisin, laukkaisin, laukaisisin. Joskus hiipisin ja haukkaisin, laahustelisin. Herättäisin ja silittäisin. Kiitäisin, kiittäisin, tietenkin. Muistelisin, rutistaisin, kannustaisin, halaisin, pääsisin, ylettäisin. Leijuisin, laskeutuisin, alottaisin ja lopettaisin. Haaveilisin, unelmoisin, suhteuttaisin, kohdistaisin, tarkentaisin, arvottaisin, selkiyttäisin.

Nytkin juurikin, ja paljon muutakin. Hengittäisin, hengähtäisin, rytmittäisin.
Huomaisin, muistaisin, rauhoittuisin.

Kirjoitan, koska haluan, koetan.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Terassikauden avajaiset ja aamushakki










Tänään haluan uskoa tähtipölyyn, kevääseen, itäviin siemeniin, puiden silmuihin, aamushakkiin. Että perhe voi olla kaunis ja konserttiin sopiva ryppyisissäkin vaatteissa. Että minunkin mies joskus sanoo kotiintullessaan, kuten Kirjailijattaren, että Täällähän on vaimo kauniina ja astiat likaisina. Siivous jää joskus jalkoihin, kun tulee muuta. On meillä sentään pyykkipinoja olohuonetta somistamassa. Ja ehdin imuroida, ehkä, ennen lähtökellonsoittoa.

Avasin terassikauden mitä parhaassa seurassa. Puitteet oli karut mutta aurinko paistoi ja me olimme ulkona syömässä namipäivänherkkuja. Minulla teetä, nyt vähän kuumottaa poskia. Voikukkakupista join vuoden lohtuteetä, kun asuin ulkomailla ja kaipasin omia.

Itken, kun kuuntelen laulujen sanoja. Taviksen runonlukua.
Pidän siitä, kun jokin biisi piristää minua. Jokin uimakouluni osuu joskus päälekkäin ison altaan vesijumppien kanssa. Silloin saattaa tuntua mahtipontiselta. Heittelen sukellusrenkaita hymy kasvoilla ja kerron lapsille, että nyt tekisi mieli tanssia, mutta opetellaan me myös uimista. Joku Coldplayn hitti vaikka. Toivon, että vanhempiakin hymyilyttää. Että he katsovat elämänsä parhaita musavideoita, kun saavat katsoa omia ihania lapsiansa vedessä touhuamassa keskittyneinä ja iloisina.

Meillä kuunnellaan nyt Spotifyta. Pojat saa valita joka toisen biisin ja minä jankkaan väliin omia toiveita. Pelaavat lentistä ilmapallolla. Olen kyynelehtinyt Frontsideollietakin, ja miettinyt, kuinka liikuttavasti tietty koululainen sitä laulaa. Kuinka hänenkin ikäisensä tarvitsevat vielä paljon hyväksyntää osaksensa, heidänkin tulee saada kuulla, että ovat ihania, tärkeitä ja rakkaita.
Nyt tahtovat Star Wars musiikkia, nämä minun kaksi murua.

Hyvää viikonloppua. Klik. (Valonpisara oli muuten toinen kaunis sana tähtipölyn lisäksi jota haluan tänä perjantaina ajatella.)

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Haukipatonki





Kun en ehdi kirjoittaa siitä kaikesta, mistä ehkä pitäisi, kerron haukipatongista, jota tein pojille tänään ruuaksi. Lihaa ei syödä, mutta joskus yritetään kalaa laittaa. Osaan panna lohen uuniin, mutta lohi on WWF:n "Kuluttajan kalaoppaassa" keltainen, jopa punainen=välteltävä kala. Siispä kysyin tänään kalatiskiltä, osaanko tehdä pojilleni syötävän kalaruuan haukifileestä.

Söivät patongin välissä lopulta kalansa, ruotiessa se meni ihan mössöksi. Ei mikään pikaruoka, sillä "piikkejä" oli yhdessä pienessä fileessä satatuhatta. Ja mietin, että uusavuttomana pitivät, siellä tiskillä, mutta ehkä joku ajatteli, että tuo äiti sentään yritti.

Huomenna puen märkäpuvun yhdeksältä aamulla ja otan pois kahdeksalta illalla. Tai riisun ja puen taas siinä välissäkin, ja vaihdan kaupungin puolta ja olen tovin omieni kanssa, mutta silti voi olla, että moisesta jo kasvaa suomuja. Evä olis kiva, joskus, olisi helpompi ehkä luovia arjen virtauksissa.

Hyvää keskiviikkoa. Hengähdetään, kun sille on hetki, ajatellaan mukavia.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Rännästä lämpimään












Kas kun olin kuvannut tämän päivän vaakasuorat räntäsateet ilman muistikorttia, tuli kuvitukseksi viikonlopun aurinkoa. Rännässä värjöttely kuvastaisi kyllä ehkä paremmin tunnelmia. Riivaa ärtymys, kireä pinna ja päättämättömyys. Yks sun toinen kysymys.

Pitäisi kirjoittaa. Pääni kaipaa sanavirtaa. Kirjeestä on hyvä aloittaa. Tai kortista, jos ei tiedä mistä portista ensin astua.

Musiikkikin voi tehdä hyvää. Vielä kun saisin tanssia, sukeltaa, syödä hyvällä omalla tunnolla leivoksia, jutella ystävien ja kullan kanssa, katsoa silmiin lapsia ja tajuta, että tämä on nytkin arvokkainta maailmassa. Vaikka kiljuisivat monesta ja pitkä olisi riitalista. Tätä kaipaan, kun olen töissä, tätä kaikkea rytmitöntä vapautta, runsasta läsnäoloa, vaikka nyt ehkä etsin muuta.

Pystyn pitämään elämän raiteilla. Laineiden kuuluu loiskahdella, tunnelmien vaihdella. Minun elämäni on ollut jo niin kauan sellaista. Hymyilen, kun katson keltaisia ja sinisiä norsuja kankaalla. Minä tykkäsin norsuista nuorena. En huomannut itse, että minulla oli niitä paljon ja monessa paikassa. Kangaspenaalissa luki norsussa "Save the Earth". Eväsrasian elefantissa, "Save the Elephants". Kaulassa puinen, kassissa tilkuista ommeltuja. En koskaan ollut kuullut, että norsut tuo onnea vain, jos kärsä ei osoita kohti maata. En halua vieläkään uskoa. Kassissa pala Finlayssonia, josta ehkä valoisa tyyny pian sohvassa.

Mutta ennen sitä kirjoittamista tai ompelemista, kokoan ehkä hyllyn ja selvitän kangaspinoja. Eikö se kuulosta hyvältä maanantai-illan projektilta. Luen lapsille Melukylää ja toivon, että huomisesta tiistaista tulee kiva.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Takaisin








Haluan auringonpaisteeseen, sinne, missä tuuli tuivertaa ja päätä vaivaavat mietteet on helppo unohtaa.

Esikoinen saa aloittaa syksyllä koulunsa. Vielä kun osaisimme päättää missä, nyt kun on useampiakin ovia on avoimina.

Mistä haetaan kuopukselle hoitopaikkaa vai haetaanko ollenkaan. Menenkö syksyllä kokopäivätöihin vai teenkö silppuja vielä vaan. Voisiko mies lyhentää päivää tai pitää jopa vuorotteluvapaan.

Läsnä hetkessä osaan ehkä olla, mutta isojen päätösten teko on minulle vaikeaa.

Voinko olla vielä hetken auringossa, tuulessa, maisemassa. Minä mietin lisää, ihan kohta se on ehkä helpompaa.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Jokapäiväiset iloni







Tänään Japani suree, enkä tiedä, onko soveliasta kirjoittaa tänään iloista. Ajattelen lämmöllä tuota maata ja kaikkia murhen koskettamia.
Ystävän isä sairastaa parantumattoman taudin loppumetrejä ja minun päähäni pälkähtää kysyä, mistä asioista hän vielä voi nauttia. Toivottavasti en satuta.

Greenpeace järjestää Senaatintorilla torstaina 15.3. klo 18-19 kynttilämielenilmauksen, Fukushiman uhrien muistoksi, ydinvoiman vastustamiseksi. Oulussa on avattu valokuvanäyttely "Menetetty maa". Fukushimasta otetut kuvat voi "onneksi" katsoa myös netissä. On asioita, joista voisimme jotakin ehkä oppia.

Oivallukset olisivat joskus vähintä hyvää, mitä jokin kamala voisi tarjota.
***

Mutta minun pienen perheeni maaliskuunalkuun on kuulunut paljon valoa. Tietokoneen hiiri meni rikki, enkä ole saanut kirjoitettua. Mikä on ollut harmi, sillä niin tärkeänä kuin pidän sitäkin, että harmeista, huolista, suruista, vaikeuksista, peloista ja apeuksistakin saa sanoa, haluan jättää talteen myös - no iloja, onnea.

Lainasin kirjastosta (Myla & Jon Kabat-Zinn:in kirjoittaman) kirjan "Jokapäiväiset ilonaiheet - Vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo". Tiedän, että luen aivan liian vähän. Ekaluokkalaisetkin lukevat varmaan enemmän. Mutta tällaisen kirjan osuessa oikeaan saumaan tielleni, en tahtoisi laskea sitä käsistäni. Voisin painella peittojen alle tai jäädä sohvan nurkkaan tuntikausiksi. Sulkeutua ajatuksiini ja nauttia, että joku on kirjoittanut kuin minunkin elämääni ja ajatuksiani. Joku viisaampi.

Tiedän, että kirja on vain yhden "koulukunnan" näkökulma. Mutta joskus on ihana, kun joku "asiantuntija" pitää perhepetiä, pitkää imetystä, yövalvomisia, ajoittaista rytmeistä joustamista, tietynlaista epävarmuutta ja epätäydellisyyttä kasvatusajattelussa jne. normaaleina, jopa suotavina asioina. Olen nimittäin ollut niissäkin tilanteissa, joissa "asiantuntija" ihmettelee kysymystäni, mitäs jos en aina tiedä, mikä lapselleni kulloinkin on parhaaksi. Hänellä oli muka jokin pettämätön logiikka joka tilanteeseen ja tottakai jokaisen vanhemman tulee tietää ja se vasta lapselle haitaksi olisi, jos myöntäisi, ettei tietäisi.

Ja yksi isä kysyi kurssilla hätäpäissään, kuinka hänen sitten pitäisi toimia, jos melkein kolmivuotias tyttö tahtoo usein syliin, kun kävellään kadulla. No tietenkin ohjaajan mielestä piti laskea lapsi maahan, pitää kättä rauhallisesti olkapäällä, katsoa silmiin ja sanoa, että nyt sinä kävelet itse omilla taitavilla jaloillasi. Ja tehdä näin sitkeästi vaikka sata kertaa, ja jos yhden kerran antaa perikisi, ja kantaa lasta, alkaa sataan laskeminen heti alusta.

Isä yritti tähän vielä varovasti sanoa, että hän näkee pientä tytärtään aika vähän valveilla, kun on tehnyt pitkää työpäivää. Ja hän on ajatellut, että on ihan ihanaa, kun tytär vielä tulee sylkkyyn ja häntä jaksaa kantaa ja voi pitää lähellä.

"Niin niin, mutta kuinka kauan kuvittelet jaksavasi? Määrätietoisesti maahan vain, se on tyttäresi parhaaksi."

Kun vanhemmuus ei aina ole niin helppoa! Ei ole olemassa oikeita reseptejä jokaiseen hetkeen, mitä enemmän opit sitä vähemmän ymmärrät tietäväsi. Ja silti, ei olekaan kyse mistään tutkinnosta. Saati kilpailusta ja palkintokorokkeista. Välittäminen on hirveän tärkeää, ja sen arvostaminen, että on sattunut pääsemään mukaan seikkailuun nimeltä Kasvattaminen.

Kun esikoiseni syntyi, muistan, kuinka kirjoitin yöllä naistenklinikalla vihkoseen, johon kaikki syötöt ja vaipanvaihdot tuli kirjata, "Imetin salaa." Minulla oli sellainen pelko, etten saisi imettää, kuin silloin, kun on oikea tilanne, enkä ollut varma, oliko nyt, kun pieni vastasyntyneeni jotain äännähteli ja raotteli silmiään ja ihmetteli. Ajattelin, että varmuuden vuoksi, mutta salaa silti.

Olen onnellinen, että tein niin. Jostakin täytyy saada voida olla, kun moni muu on voinut mennä pieleen tai ei tiedä, mistä vuosien päästä tulee sanomista. Onnellinen olen myös, että terveydenhoitaja, joka tuli kotikäynnille viikon ikäistämme katsomaan, piti häntä ihanana vauvana. Ja neuvoi imettämään vaikka joka inahduksesta. Ja kun näytimme runkopatjaamme pikkukaksiomme makuuhuoneen lattialla ja paffilaatikkosänkyä ja lisäpatjaa sen vierellä, ja kerroimme, että tässä me kaikki vieretyksin nukumme, hän kehui sitä oikein ihanaksi pesäksi pienelle. Vaikken ollut itse ollenkaan varma, että näin me teemme, tämä sopii meille, en varsinkaan ennen lasta. Olin varmasti rytmien ja pinnasänkyjen ja omien lastenhuoneiden ja kauniiden kalliiden vaunujen ja ties minkä kannattaja. En tiennyt muusta, en osannut ajatella. Vaikken edes ollut kotoani saanut mitään sitovaa, yhtä ja oikeaa mallia.

Enkä vieläkään uskaltaisi julistella. Sillä se, mikä minusta tuntuu ehkä oikealta tai hyvältä tavalta, ei tarvitse tai voikaan olla sitä kaikista. Mutta kyllä minä silti olen iloinen, että olin viime keväänä töissä kuntokeskuksen lastenhoitohuoneen ohjaajana, kun yksi äiti sattumalta avautui imetyshuolestansa. Vauvansa itki ja hän tarjosi pulloa. Voivotteli, että vauva tahtoisi imeä rintaa, mutta päivähoito on pian aloitettava ja päiväkodin johtaja ja terveydenhoitaja olivat Sanoneet, että imetyksestä on vieroitettava ennen hoidon alkua. Huom. olivat sanoneet, aiheesta ei selvästikään oltu Keskusteltu. "Imetä, imetä ihmeessä vielä", minä kannustin juteltuani, kuunneltuani. Joskus on hyvä saada kuulla, että vaikka asiantuntijoita on paljon ja moneksi, oman sisäisen äänen kuuntelemista he eivät korvaisi. Myöhemmin äiti kiitteli. Hänestä näkyi, että pieni vahingossa käyty keskustelu oli muuttanut häntä ehkä iäksi. Asioita voisikin tarkastella monelta kantilta. Ja vain hän olisi oman lapsensa äiti.

Mikä myös tekee asiat mutkikkaiksi! Vanhemmuuden vaikeaksi. Ihaninta maailmassa se on minusta silti, mutta minusta ei sellaista äitiä tule, joka sanoisi vapautuneensa niin, että kasvattaminen olisi muuttunut helpoksi. Vastuu on niin suuri. Ja kun emme edes kasvata lapsia itseämme varten, omaksi iloksi ja toivoksi - he ovat omia itsejään ja heille on tarjolla ihan oma elämä elettäväksi. Sellainen, josta minä en mitään tiedä, joka ei minulle kuulu, jonka käsikirjoitusta minä en kirjoita.

On minun lahjani saada olla mukana tässä alussa. Kun he ovat pieniä ja alkuun tarvitsevat minua ihan kaikessa. Miksi heittäisin hukkaan tilaisuuteni, jota minulle ei tarjota ikuisuudeksi. Hetki hetkeltä he kulkevat kauemmaksi, sen kuuluu mennä niin, he eriytyvät vaikka olenkin AINA omieni äiti.
***
Yöllä kultani kainalossa mietin, etten voisi tuntea oloani onnellisemmaksi. Ettei tarvitsisi. Olen saanut olla vaimonsa kahdeksan vuotta ja tässä ajassa olisi voinut käydä huonommasti. Etten samaa enää haluaisi, että toivoisin etäämmäksi. Mutta olemme yhdessä ja hymyilen täydestä sydämestä. Ja pöydän äärestä katson lapsiamme, jotka istuvat vieretyksin sohvalla. Ja olen onnellinen, että heitä on kaksi. Ja että olemme saaneet heidät lahjaksi, aarteeksi, valoksi ja iloksi.

Päivissäni on paljon ja monenlaista, mutta mies, poikani, kotini, perheeni ja ystäväni pysyvät jokapäiväisinä ilonaiheinani.