perjantai 26. joulukuuta 2014

tiistai 23. joulukuuta 2014

Tuoksuu jo

Ensimmäiset lahjat jo avattu. Ystävä toi riisiä ja äidillään tarpeettomana olevan keittimen. Piirsi tussilla tatuoinnin. Imuroi. Syödessäni hyvässä seurassa purkkipapuja riisin ja valmistomaattikastikkeen kaverina, joululaulujen soidessa, mietin, että ehkä ei ole hätää.

Haluaisin uskoa moneen hyvään tiedättekö.
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että: tasapaino.
Seison yhdellä jalalla ja yritän ymmärtää, että välillä keikkuu, mutta joku pointti on siinä tasapainon hakemisessa.

Ihan hirveästi olen kelannut kaikenlaista.
Se on varmaan se, kun työt toviksi lakkaa ja vapautuu aikaa ajatella.
Ja jo tunnissa ehtii pyörittää monta mietettä, kokeilkoon ken uskaltaa vaikka.
Mutta mitä tehdä kaikilla niillä ajatuksilla, varsinkaan, jos yksinään pyöritellen ne eivät mihinkään johda.
Eikä tarvitsekaan aina!

Joululukemista? Nostin pahvilaatikollisen päiväkirjoja. Hei, minulla on sellaisia, en tarvitse nyt edes kirjastoa. Kävin jo eilisiltana vuoden 1993 joulussa ja talvessa Japanissa. Oli ihanaa, voin kertoa.
Olen miettinyt, miksi kirjoitan, miksi kirjoitin. Kun joskus kuolen, onko pointtia jonkun muun lukea niitä vaikka. Tuskinpa.
Siksi minun täytyy niitä nyt lukea, olen itselleni kirjottanut niitä aina. Vain minä osaan niitä tulkita ja eritoten olla tulkitsematta. Ne on vain murusia. Niin kuin nämäkin kaikki, pieniä tallennettuja palasia.

(Merkintä miehelle ja pojille ja muille läheisille. Kun minua ei enää ole, lukekaa, jos tahdotte. Mutta en pistä pahaksi, vaikka käyttäisitte sytykkeiksi. Tai lahjoittaisitte marssilaisille, tai kansalliskirjastolle. Mutta pahaa niillä ei saa tehdä. Kääntää mitään tai ketään muita vastaan.
Kun minua joskus ei ole, en ole enää puolustelemassa sitä, mitä eniten maailmassa haluaisin viestiä. Että haluan hyvää. En tarkoittanut pahaa. En osannut, en kyennyt, en nähnyt, en ymmärtänyt aina. Olen rakastanut tosi paljon ja tuntenut negatiivista melko vähän. Se vähäkin negatiivinen on pitkälti itseen kohdistuvaa. Olen ollut väsynyt saamattomuuteen tai laiskuuteen tai vetäytyneisyyteen tai - no se näkyy niistä vanhoista päiväkirjoista, että olen huvittavaakin kyllä, pohjimmiltani murehtinut samoja asioita aina.)

Tainnun kohta tuosta kuusentuoksusta. On lähdettävä liikkeelle ja maltettava jättää spotifyn ihanat joulusoittolistat. Mies töissä, pojat mummolassa.
Tämähän kuulostaa ihan huipulta. Aattokin vasta huomenna. Vähän sellaista seikkailun tuntua, että jotain hyvääkin voi vielä kenties tapahtua. Tänä vuonna, ensi vuonna tai sitten joskus kauempana.
Kiitos, että saan tässä juuri näin ja nyt olla.

P.S. Ylemmän letin teki lettitaiteilija ja alemman minä, joka yritän opetella:).

perjantai 19. joulukuuta 2014

Joulusotku

Joululoma tulee niiiiiiiin tarpeeseen.
Minulla se alkoi tänään. Kuopuksellakin tavallaan, sillä hän on kuumeessa.
Esikoisella huomenna. Mies paiskii tänä vuonna töitä, mutta on hänelläkin luvassa pari päivää vapaata.

Olen väsynyt ja se näkyy minusta ja kodista.
Mutta en nyt valita. Se tuntuisi pahalta, kun kuitenkin on hyvin, moni asia.

Lepoa kohti. Kaksi ja puoli viikkoa silkkaa aikatauluttomuutta.
Syksystä selvitty. Aika huokasta kiitollisuudesta.
Hyvää joulua.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Turussa suolakin oli mauste

Kävin taas jalkapallomatkalla.
Ihana junamatka tyhjässä aamuvaunussa. Viipyilin mukavissa ajatuksissa, valveilla, mutta silmät ummessa. 
Perillä mittailin katuja, kävin teellä ja leivällä Gagguissa ja hankkiuduin kuplahallille julkisilla.
Lounaalla kävimme taas porukalla, Karu oli ihana, sushin syönti terapeuttista.

Pojalle ostin ruuaksi patonkia.
Kysyivät, laitetaanko mausteita, Helsingissä silloin saa pippuria ja oreganoa, Turussa täräyttivät isosti suolaa ekana. Kaupungissa kaupungin tavalla.

Takaisin matkustin neljä peliä jännänneenä takapenkkiläisenä.
Kotona nukahdin välittömästi, kuin pidempäänkin reissanneena. 

Ja ihanaa, meidän ei tarvitse erota.
Olisin harkinnut, jos tasa-arvoinen avioliittolaki ei olisi mennyt läpi.
Ei ole minun liitoltani pois, jos avioliitto sallitaan muillekin sitoutuneesti rakastaville. Päinvastoin.
Jos avioliitosta yhä tehdään vain valikoitujen kerho, en tiedä haluanko kuulua niihin "valikoituihin".

Että nyt oli erilainen lauantai. Se on erilaista sunnuntaita parempi sikäli, että on päivä aikaa laskeutua, ennen kuin koittaa taas arki. Toivottavasti loppu viikonloppu sujuu leppoisasti. Kaksi yötä ja sitten repäistään jo joulukalenterien ensimmäiset luukut auki.

Aika pähkäillä, minne/sinne yksi vuosi taas meni.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Erilainen sunnuntai

Vietin sunnuntain Tallinnassa, esikoisen jalkapalloturnauksen raameissa. Kuplahalli sijaitsi keskustan laitamilla, jossain minulle ei missään, mitäpä niistä vieraista kaupungeista tietämään. Aikomuksia oli kyllä, mutta en sitten jaksanut, enkä kehdannut, käydä suuremmin ohjelmaa suunnittelemaan, muut mukaan lähteneet vanhemmat kun kumminkin tulivat "vain" kannustamaan. Oli mulla lehtileike ja vanhanaikainen paperikartta mukana.

Tiesin, että kaikki on kumminkin totuttuun vaihtelua. Yhden isän kanssa kävelimme kentälle satamasta hänen älypuhelimensa johdattamana. Ei mikään maisemareitti, mutta nautin silti. Pidän ajatuksesta, etten ole päiväturisti - vaikka olisinkin se juuri. Saimme myös tehtävänannon käydä ostamassa vesipulloja. Näin siis paikallisen Super alkon heti aamulla.

Pelien ollessa tauolla, en jäänyt muiden kanssa värjöttelemään kylmään halliin, vaan säntäsin pihalle. Tunnin tauolla päätin, että kävelen puoli tuntia johonkin, kun kello soi, käännyn vaikka samaa reittiä takaisin, jos olen muuten mennä paikoista sekaisin. Josko löytäisin jonkun kahvilan, toivoin.
Mutta kadut oli toivottoman kurjia jopa. Alkoi hiipiä marraskuualakulo.
Juuri kun ajattelin, ettei ole edes mitään syytä kaivaa kameraa kassista, näin Kiire kadun.
Ja sitten pian myös kahvilan. Kello oli kuitenkin jo soinut merkkisoiton, takaisin hallille, että ennättäisin pelille. Onnekseni löysin oikotien, käsittämättömän kapean ja matalan radanalitustunnelin.

Seuraavalla puolen tunnin tauolla kipitin sitten löytämääni tunnelireittiä onnellisena kahvilalle. Minulla on jo kantapaikka -tuntemuksella. Sisällä lämmin ja ihana tunnelma. Teetä hauduttaisivat vaikka mukaan, jos en ennättäisi rauhassa istua. Odotellessa oli pakko syödä pala Brita-kakkua, herkkua. (Kaksi teemukia ja kakku alle viisi euroa.) Tämänkin takia kannatti matkata.

Ja toki sen, että sain monta kertaa huutaa esikoiselleni "HYVÄ ...O":a!

Lounastauolla kävin kiltisti muiden mukana kauppakeskuksessa pitsalla.
Illalla ennen laivan lähtöä uskalsin kuitenkin vielä itsekseni kävelemään vanhaan kaupunkiin. Ja halusin käydä edes Kalamajan suunnalla - mikä oli ehkä turhaa näin jälkiviisastellen, kun aikaa oli vain pikkaisen ja ilta pimeä ja sateinen, mutta kävelyhän on hyväksi - saati juoksentelu. Ehdin hakea laivalle eväät paikallismarketista jopa. Ja ennätin siihen laivaan, johon minulla oli lippu valmiina. (Jossain vaiheessa lohdutin panikoivaa itseäni, että laivoja lähtisi vielä yksi, uuteen liippuunkin rahat riittäisi)

Tulee varmasti "ensi kerta".
Mikäli jalkapallon kera, minulla on kahvila jo testattuna. Voin opastaa muutkin sinne näppärästi ja varmalla otteella.
Ensin kuitenkin muita kohteita samalla "verukkeella".

Kaikkialta sitä itsensä löytääkin, en olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuvitella, että jopa jalkapallomatkalta.