Nuorena sain asua reilun vuoden ihanassa vuokrayksiössä uudehkon kerrostalon alimmassa kerroksessa. Kotiin oli ihana saapua. Muistan helposti, miltä asunto tuoksui. Joka kerran kun astelin eteiseeni, olin onnellinen, että sain pitää paikkaa kotinani. Oma pieni pihakin oli, nurmen jaksoi leikata keittiösaksilla. Sauna, parketti, makuualkovi. Keittokomero asunnon keskellä, hella jääkaappia vastapäätä ja ilmoitustaulu seinällä. Taulussa voimatekstejä ja muutama tärkeä kuva, kuten lampinäkymä teltan ovelta kuvattuna ja lainaus Nuuskamuikkuselta:
-Tiskaaminen, Nuuskamuikkunen ajatteli. - Nuo eivät ymmärrä mitään. Tiskaaminenhan on sitä, että kiepauttaa lautasta purossa, että huuhtaisee tassunsa ja heittää vihreän lehden menemään, eihän se ole yhtään mitään. Mistä nuo oikein puhuvat.
(Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu)
Pikkukotini tuli mieleeni Nuuksiossa, kun retkeilin siellä viikolla poikien kanssa. Unohdan aivan liiaksi, mutta tärkeitä muistan paljon silti. Polulla kuljin poikieni perässä silmissä ilonkyyneleitä. Kuinka
ihanaa on, että he ovat nyt kanssani siinä, tässä. Kun ystävän kanssa
telttailin samassa maisemassa nuorempana, en voinut olla varma
tällaisesta onnesta. Mainitsin pojille monesti ääneen, kuinka kiitollinen olen
hyvästä onnestani, että olen saanut lapsikseni juuri heidät kaksi. Ja kuinka
ihanaa, että he nauttivat retkeilystä kanssani!
Haukanholman kallioilla muistin, kuinka olin istunut ystävän kanssa samassa paikassa kesällä kerran, ja murehtinut, mahtaako kukaan koskaan haluta minua. Palattuani metsästä kävin treffeillä, tuon miehen kanssa, joka nyt nukkuu yöt minun vierellä. Että kyllä asiat voivat järjestyä.
Olimme retkellä kaksi yötä. Pojat toivoivat jälleen tutulle telttapaikalle. Sopii minulle, jokainen kerta on kuitenkin omanlaisensa. Ja pidän kerrostumista.
Meidän retkillä syödään kattiloista. Haistaan savulle, annetaan vaatteiden likaantua. Käydään uimassa vaikka kuinka monta kertaa, pyyhkeinä poikien vanhoja kangasvaippoja. Iltapalaksi paistetaan tikkupullaa ja tällä reissulla esikoisen partioretkien innoittamana myös vaahtokarkkeja. Pojat leikkivät paljon, tällä kertaa he olivat intiaaneja. Iltaisin ei kiirehditä nukkumaan. Toisena iltana oltiin jo pesty hampaat ja hiillos käynyt hiipumaan, mutta lisättiinkin pari puuta ja päätettiin jäädä vielä istumaan ja nauttimaan. Laitettiin yöpuvut ja makuupussit valmiiksi, ettei tarvitsisi kuin kömpiä telttaan, kun uni joskus tulisi.
Aamulla lauloivat linnut ja oli vaikea uskoa todeksi, että ihan naapurissa on täysi tohina, kaupunki. Nuuksio on ylisanansa ansainnut, ihanaa, että erämaatunnelma on näin saavutettavissa. Helteessä Holma-Saarijärvellä istuskellessa oli epätodellisen hiljaista ja kaunista. Aivan ihana maisema. Tuntea sammal varpaiden alla, pulahtaa uimaan kallioiselta rannalta, laitella ruokaa uikkareilla, lukea ääneen Ronjaa ja tiskata lammenrannassa tietysti ilman mitään saippuoita.
Meillä oli omat vitsimme, ja joka päivälle oma "sanonta". Hevonkuusi, huitsinnevada ja hornantuutti. Nautin nyt, kun pojat vielä tahtovat olla minun seurassa. Kun minun juttuni vielä ovat hauskoja ja kiinnostavia. Kun telttailu äidin kanssa Espoossa on vielä hohdokasta, edes kävely bussilta tai hirveä määrä hyttysiä ei lannista.
Olen onnellinen, että säät suosivat ja pääsimme käymään metsässä. Sillä siellä oli hyvä. Tunsin, kuinka olin läpeensä kesässä. Huomasin hyppeleväni silkasta huolettomuudesta, tiesin keventäneeni mieltäni. Josko tällä latauksella heinäkuulle jaksaisi, sinne asti, jolloin on loput kolme viikkoa kesälomastani.
Kävi metsässä mielessä sellainenkin, josko tyytymättömyys on ihmiselle turvakin. Onnellisuuden tunne kun on melko pelottavakin. Kohtako minulta otetaan jotain pois. Joudun pettymään, kenties suremaan. Oikein iso rakkaus on repivä siksikin, että siihen liittyy huoliakin. Saanko pitää tämän hyvän, saanko olla onnellinen huomennakin.
Ja kuinka suuri on lasteni luottamus minuun. He lähtevät metsään kanssani. Entä jos jotain sattuisi. Voinko todella olla kaiken sen luottamuksen arvoinen, melkein pelotti liiaksi tämäkin. Järjettömän suuri vastuu äitiys ylipäänsäkin.
Päätin uskaltaa kuitenkin. Sanoa kiitos varmuuden vuoksi tiheästikin. Sillä kuitenkin on vain nyt. Ja on parempi olla onnellinen edes toisinaan, kuin menetyksen pelossa elää tyytymättömänä saati katkerana ainiaan.
***
Kotiinkin on ihana tulla. Täällä on oma kulta. Junan lähestyessä Rautatieasemaa, pojat käyvät läpi, kuka saa ensin kertoa ja kumpi mitäkin kuulumisia. Isille, niin tärkeälle. Aika huokaista helpotuksesta. Selvittiin, nautittiin, ollaan turvallisesti takaisin.
Oi minä niin suosittelen. Menkää metsäretkelle tekin.