maanantai 30. tammikuuta 2012

Mitä sinulle kuuluu






Huomenna esikoiseni on seitsemän. Se on hienoa ja ihanaa ja hän varsinkin.
Hän teki minusta äidin.

Sain tänään tuollaisen tekstiviestin, että mitä minulle kuuluu tänään. En koskaan muista, kun joku kysyy englanniksi "How are you", että siihen kuuluu vastata vain "I´m fine thank you, how about you." Vahingossa aina käyn kertomaan ja sitten kun pääsen sönkötyksessäni vauhtiin, huomaan vastapuolen hämmentyneen ilmeen ja muistan, että ai niin, tämä oli vain se heippauksen jatke, ei sauma todellisille tunnelmille.

Mutta tähän viestiin minun oletetaan varmaankin vastaavan lyhyesti tai pitkästi, mutta oikeasti. Kun saan hampaat pestyä ja herätyskellon säädettyä aamuvalmiuteen, vastaan viestiin, jollei uni tarraa ennen sitä silmiin.

Ja loppuun, mitä sinulle kuuluu, kuulemisiin.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Vaaliviikko





Päättäisin, että siivotaan sitten, kun vaalit on ohi, jollei esikoisen synttärit osuisi ensi viikolle. Pitää jossakin saumassa vähän raivata, jotta kehdataan kutsua vieraita.
Piilopirttini edustalle on ilmaantunut valtatie kaikessa hiljaisuudessa. Toivottavasti se on vain väliaikaisratkaisu, loppuu pian bensanjakelu ja palaa rauha.

Lisäys: Katselin netistä löytyneitä Haaviston tukivideoita. Eikö tämä http://www.youtube.com/watch?v=fMyKpYPQgMw&feature=youtube_gdata_player ole teistäkin superliikuttava. Niille ihmisille, jotka tulevat minulle kertomaan huolensa siitä, että meillä suvaitaan vihreä kirkkoonkuulumaton sivarihomo jopa ehkä presidentiksi, haluaisin kertoa, että niin paljon pahempaakin tapahtuu maailmassa. Että kakkonen on hyvän asialla.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Green Dream










Perjantaina kuljemme kuopuksen kanssa metroaseman ohi kerhoon ja huomaan siellä jonkun jakamassa vaaliflaijereita. En ole nähnyt näissä vaaleissa aiemmin, joten uteliaisuus herää, kuka on liikkeellä. Ilahdun, kun nään rouvan rintapielessä kakkosen. Käyn sanomassa, että hän on hyvällä asialla. "Me olemme jo äänestäneet juuri tuota numeroa", hymyilen hänelle ja toivotan vaalityöhön voimia.

Vähän matkan päässä ärsyynyn itselleni, että miksi sanoin Me, sillä minähän äänestin, eikä lapseni. Että onko tämä sitä samaa tautia, joka saa vauvojen äidit vastaaman kuulumisia kysellessä, että me ollaan valvottu öisin puskevia hampaita ja nyt opetellaan tukea vasten seisomista ja syömään sormin kiinteitä ruokia...

Sitten mietin, että toisaalta äänestän lastenikin puolesta. En tiedä, mitä mieltä he ovat aikuisina politiikasta tai juuri mistään muusta. Luonnonsuojelun ja rauhan edistäminen ei voi minusta kuitenkaan olla kovin vaarallista, heidänkään kantilta katsottuna. Eli ehkä olen syyttelyiltä turvassa.

Nyt esikoinen olsi äänestänyt yhtä Paavoista, sillä se tykkää urheilusta ja joku muukin yhtä painava argumentti hänellä oli valmiina. Mutta hän on kiinnostunut kanssani myös tästä koko touhusta. Annoimme molempien poikien nukahtaa sohvalle, kuunnella uneen saakka vaalivalvojaisia. Ja sitä, kuinka äiti kutoi vihreävalkoista kauluria, sillä jännitti niin kovin, etten voinut vain istua.

"Olen onnellinen enimmäkseen, kunhan ilmastonmuutos pysähtyisi, luonnon tuhoutuminen loppuisi ja tulisi rauha." Luotan, että meillä on nyt presidenttiehdokas, joka ajaa juuri näitä asioita. Minusta Tarja on ollut ihan loistava, ja oli hienoa elää aikana, jolloin maahan uskallettiin valita ensimmäistä kertaa naisjohtaja. Vaikkei se totta puhuen minusta tuntunut miltään järin kohahduttavalta silloin, luontevalta. Ehkä siksi, että maahan ei valittu vain ylipäänsä naista, vaan viisas nainen, juuri suomen presidentiksi sopiva.

Samalla lailla nyt toivon, että uskalletaan katsoa muutakin, kuin sukupuolista suuntautumista. Sillä aivan kuten sukupuoltaan, sitäkään ei itse valita. Se aika on onneksi takana, jolloin homoutta pidettiin rikollisena ja/tai sairautena. Eikä Haavisto ole ehdolla homoutensa takia, eikä voi sanoa myöskään, että siitä huolimatta, hänellä on ihan toiset missionsa. Kuten rauha.

Emmekä me ole etsimässä Suomelle kuningasparia, minusta. Nyt valitaan presidenttiä, ei puolisoa, eikö se ole yksinkertaista.

Homous itsessään ei todella ole sairaus, mutta siitä voi ihmiselle selainen tulla, jos häntä ei hyväksytä, pidetään outona ja ulkopuolisena. Enkä nyt tarkoita Haavistoa, hän on löytänyt vahvuutensa ja tullut hyväksytyksi tärkeimpiensä parissa, vaan niitä lukuisia olevia ja tulevia lapsia ja nuoria ja miksei aikuisia, jotka kipuilevat sen kanssa, että heidän oletetaan olevan jotakin muuta, kuin mitä ovat olleet syntymästänsä saakka. Ja kummeksuttaa sanat, että kyllä me hyväksymme, mutta joku raja on sentään oltava. Kasvavat ihmiset ovat herkkiä lukemaan sanojen alta, että toisenlaiseksi olisi kuitenkin tultava, jos meinaa elää yhteiskunnassa täysivaltaisena. Minusta tekojen täytyy olla linjassa suvaitsevaisuuspuheiden kanssa, muuten sanahelinöiltä katoaa pohja. Aivan kuten ihminen voi nousta prersidentiksi, olipa hän tyttö tai poika, niin voi myös ihminen, huolimatta siitä rakastaako hän miestä vai naista.
***
Selasimme eilen aarrekirjaani 90-luvun alusta. Japanilainen Ryo Honda on piirtänyt osuvia kuvia maapallon tilasta. Kauhistuttaa, että siitä on 20 vuotta, kun ostin kirjan kyotolaisen tavaratalon kattokerroksen kirjaosastolta. Paljon on tehty, mutta lisää pitäisi puurtaa, ja nopeammalla tahdilla. Presidentin osansa Halonen on minusta hoitanut ihan hyvin, tietäen, ettei kalenterin täytteitä saa presidenttikään itse sanella. Nyt tarvitaan hyvä jatkaja. Olen iloinen, että toisella kierroksella on sittenkin, mistä valita. En emmi kopilla hetkeäkään, piirrän keskittyneesti kakkosta ja toivon, ettei sitä vahingossakaan muuksi tulkita, sillä Haavisto tarvitsee nyt totisesti jokaisen kannattajansa apua.

Ihmeitä voi yhä tapahtua.

torstai 19. tammikuuta 2012

Miksi keksiä kiire...






Niihin hetkiin, kun sitä ei oikeasti ole.
On selvinnyt, että lehti tulee yläkerrasta, asukkaalta, joka ei ehdi sitä ennen töihin lähtöään lukea ja töissä odottaa työnantajan kustantama uusi mokoma. Kohta kyllästyn lehtien kasaantumiseen nurkkiin, mutta toistaiseksi lehdestä on ollut iloa, siitä kun on vuosia, kun sellainen tuli meille, ja silloinkin vain viikonloppuna.
Tai tuli minulle ekaan omaan kotiin ihan oma myös arkena, kun silloin se oli jotenkin hohdokasta ja aikuista, ihan oma sanomalehti kolisemassa aamulla luukusta. Ja varmaan jokin hyvä opiskelijahintakin vaikuttamassa asiassa.

Esikoinen oli viety ja ulkoiltu rauhassa. Juotu kaakaokin pihassa. Rakennettu penkkaan lumilinna. Silloin voi taas sanoa, että keitetään kuppi teetä ja luetaan uutisia. Lehdessä kerrottiin, että Helsingissä sataa tänään 10-15 senttiä lunta. Ja Itämerta saastuttavasta lannoitetehtaasta luin, Venäjällä, mutta osataan sitä merta liata myös rajan ihan tällä omallakin puolella. Kiinastakin luin, kuinka koulumatka pienillä kestää toista tuntia. En kauhistellut sitä vielä, mutta että ruuatta. Ja että vanhemmat lähtevät kaupunkiin töihin ja lapset asuvat vuodet isovanhemmilla. Ja sielä kaupungissa tienaavat 24e kuussa. Tai se oli joku köyhyysraja, jonka alle jää miljoonia. Että rikkaita ollaan, täällä pohjolassa.

Kuopus perusti leikin sängyllensä. Maisema ihanan luminen ikkunan takana. Tarjoilin leipää, leipäjuustoa ja appelsiinia suoraan leikin keskelle ja jatkoin vielä hetken lukemista.

Ja sitten lähdettiinkin taas kelkalla hakemaan eskarilaista. Nopeasti menee neljä tuntia. Tai rauhassa, niin kuin tällä kerralla.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Päivän lehti





Tiistaiaamut ovat ihania. Miehellä on iltavuoro ja kuopus saa jäädä nukkumaan, kun vien eskariin esikoista. Kun palaan vientikeikalta, kotona on viikonlopun viipyilevä tunnelma. Tänään meille tuli sanomalehtikin. En tiedä miksi. Sanoin oikein ääneen, että nyt keitetään kuppi teetä ja luetaan uutisia.

Onneksi lehti ei tule jokaisena aamuna. Sen lukemiseenhan saa toista tuntia upotettua. (Toisaalta, kyllä minulla blogienikin parissa palaa minuutteja... Muttei niitä nyt tässä kohtaa lasketa.) Kuopuksellekin riitti lehdestä hupia. Mielipidesivu sai ihan uutta kuvitusta ja löysimme tiedesivuilta artikkelin eläinten jäljistä hangella, kuin tilauksesta, sillä juuri ne ovat olleet tarkastelun kohteena ulkosalla.

Eläintenjälkien lisäksi mieleen ei jäänyt montaa juttua. Vaalit ovat, mutteivät gallupit ole minusta lainkaan kiinnostavia. Iloinen olen, ettei vielä ole uutisoitu polvirukouksista tai lähdetty muuten liikkeelle loanheitosta. Guggenheimi näytti puhuttavan ja iltapäivällä ommellessani neuleeseen nappeja ajattelin, että onni, etten ole poliitikko, sillä olisi kauheaa, jos ei saisi koskaan kääntää takkia, ilman että sitä pidetään raukkamaisena. Täytyisi olla oikeus ainakin viisastua.
***
Kävin äänestämässä illalla, joten nyt en voi kuin jännittää, mitä muut ovat ajatelleet tai ajattelevat kopilla. Yksi mies julisti suureen ääneen tyttärelleen, että on salaisuus ketä äänesti, muttei ainakaan kakkosta! Mieheni totesi kotona, että olisit kommentoinut, että sitten ei ainakaan taidettu äänestää samaa ehdokasta.

Nyt olen ollut jo ainakin hesarin verran koneella.
Aikavarkaita nämä mööpelit sanon, jospa menisin lämmittämään eilistä kalakeittoa. Arki kutsuu minua.

Stigalla eskariin






Eskariin on nyt kaksi ylämäkeä ja kaksi alamäkeä. Lähellä. Ja onni, että reitin voi kulkea hiekoittamatonta metsätietä. Sielä sataa lisää luntakin vielä. Mikä on hyvä, sillä paikoitellen lunta oli niin ohuelti, että soratie paistaa läpi.

Emme tulleet suorinta tietä kotiin. Laskimme monta laskua. Punatulkkuni ja sinitiaiseni piileskelivät pensaikossa. Kuopuksen kanssa seurasimme kotiin jäniksen polkuja.

Talvi ei olisi mitään ilman lunta.

Ja kesällä kuuluu sitten edes jonakin päivänä saada sanoa, että on kuuma.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Poljento







loksahda arki kohdillesi
löydä rytmisi asetu aloillesi
poistu turha huolimieli
tuuletu turha murhe

näytä näkyjä hyvempiä
heittele hellyttäviä hetkiä
avaa silmät suloisuudelle
mieli monelle uudelle

ruoho ei ole vihreämpää aidan takana
tuuli vinkuu myös naapureilla
hyvä on olla omien kanssa
omassa kodossa parasta

kiirehdi älä suotta
anna ajan kulkea omiansa
löytää rauhassa ratansa
ajallansa omat uomat

sinun on hyvä jo tässä ja nyt
jotakin olet jo löytänyt
avaa silmät aarteille monille
sylisi rakkaille omille

maanantai 9. tammikuuta 2012

Talvi





Tämän ja edellisen postauksen väliin kuuluisivat kuvat talven ensimmäisistä oikeista lumisisita pakkaspäivistä. Ne päivät olivat hurjan kauniita ja vietimme ne maalla.

Lähdimme vanhempieni tuvalle loppiaiseksi, kumisaappailla. Kaikki ei vain mahdu rinkkaan ja ajattelin, että kyllä me kumppareilla pärjätään, kun on tämä talvi tähänkin saakka.

Mutta saimme pakkasta. Ja maailman kauneimmat timanttipuut. Ne oikeasti säkenöivät ja kimmelsivät. Lehtipuidenkin oksat olivat kuin täynnä valkeita neulasia, kuin askartelijoiden piipunrassia, paitsi tietenkin paljon kauniimpia. Peltomaisemassa siellä täällä jokin pieni puurakennus ja metsänreuna monessa suunnassa horisontissa.

Järvi, joka mutkittelee kapeana, kuin jokena, siellä talvisten aurinkoisten puiden takana. Ja suuren kuunkin näimme nousevan, lumisten peltojen ylle. Puhelinlangoilla ei istunut yhtään lintua, mutta maisema on kovin kauan saanut olla samanlaista. Ei edes katuvaloja. Sen ajatteleminen tuntui hyvältä, kun käveli siellä lenkkiä saappailla. Tässä mökin Miinakin sata vuotta sitten saattoi tarpoa.

Mutta muutakin oli kaupungissa, kuin talvikengät, jotka olin jättänyt tarkoituksella. Kameran muistikortti kiinni kotikoneessa. Unohdan sen usein, kun tyhjään kuvia. Muistan yleensä tarkistaa, että onko, ennen ulko-ovea. En tällä kerralla. Kameran puuttuminen surettaa, kun on tottunut pitämään valokuvausta muistinjatkeena. Kamera vapauttaa minut usein elämään täydemmin, kun tiedän, että saan sen avulla talteen paljonkin.
***
Kun kuljiimme siellä ulkona kauneudessa, minä huokailin ja vaikersin, että voi voi kun ei ole sitä muistikorttia. Kuopus sanoi minulle, että ota äiti silti kuvia. Minäkin otan. Tiks, tiks, hän sanoi tiheästi. Käytä supernäköäsi!

Minä niin koetin. Ja ehkä juuri siksi niin hyvin ne näkymät vielä kauan muistankin. Hänetkin huppunsa alta kurkistamassa silmät viirullansa, räpsäyttämässä tiks tiksiä. Pakkasen palellellessa kasvoilla. Neuvomassa minua, kuinka ei kannata liiaksi surra unohdusta. Ja sitten juoksemassa muiden perään keppihepalla. Kaikki he vieretyksin hiljaisella raitilla.
***
Esikoinen taas oli niin oikeassa kotona illalla. Hän oli hyvällä tuulella, ja minulla haikeus loman loppumisesta, arjen alusta, joulutavaroiden siivoilusta. Ärtymystäkin, puuttuvista kuvista, aamulla aikataulut odottamassa ja asioiden olisi oltava ojennuksessa. Mikset sinä yhtään hymyile. Eikö mikään tuo hiukan iloisempaa ilmettä huulille. Hän istuu syliini ja halaakin lujasti. On hiljaa siinä pitkään ja mietin, että hän tietää, ettei aina tarvita edes sanoja. Riittää kun joskus kauan sitten on puhuttu voimahalauksista. Iloitaan nyt, kun vielä on loman viimeinen ilta! Tajuan sen kunnolla vasta kun hän on jo unessa. Tekee mieli herättää ja sanoa, että kulta sinä olit niin oikeassa, anteeksi kun olin oikea hapannaama, mutta mies sanoo, ettet varmana herätä ja en, mutta päätä muistaa asian seuraavalla kerralla.
***
Ja tänään iloitsimme lumesta. Sinä olet äiti monta kertaa sanonut isoveljen kanssa, että on talvi, mutta nyt minä vasta kuulen sen, kun on tullut lunta. Se on totta, olemme puhuneet talvesta jo marraskuun lopulla, mutta syksy sitkeästi on ollut kuopuksesta. Lumi vasta saa täkäläisen talven tuntumaan oikealta - joulunkin voi saada aikaan muilla konsteilla.

Onneksi päiväkodille pääsee "Ei talvikunnossapitoa" -tietäkin pitkin. Sillä muut kadut riivitään asvaltinkarheiksi nopeammin kuin viimeinen hiutale on maassa, vedetään hiekotushiekalla rahiseviksi, ettei vaan kukaan satuttaisi. YMMÄRRÄN, että rattaiden, pyörätuolien ja rollattorien kanssa on mahdoton puskea umpihangessa, mutta kaipaan aina edes sellaista kapeaa lumista kaistaletta pulkkalaisten iloksi. Ja potkukelkkojen, nastarengaspyöräilijöiden, huopikkailla luistelevien, jopa hiihtäjien.

Metsätiellä on myös pulkkamäkiä. Ja siellä voi tehdä majaa myrskyn pudottamista oksista ja syödä evääksi pinaattilettuja. Juoda puolukkamehua termarista. Ihailla, kuinka monenmuotoisia hiutaleita putoilee muovilautasen reunalle. Ja hillopurkin kannelle.

Kotipihassa on lumiauran tekemiä kinoksia. Voi käydä niin, että on ulkona heittämällä yli viisi tuntia. Äiti voi tulla vähän edeltä sisään paistamaan lisää lettuja ja viemään kuusen pois ja leikkelemään lumihiutaleita myös silkkipaperista. Laittaa mukiin mustikanvarpuja, talvinen kukkakimppumme suoraan lumen alta.

Kiitos lumi kun tulit taas, teit talven, olimme jo odottaneetkin sinua.

torstai 5. tammikuuta 2012

Tartu hetkiin






Viisaudet on keksitty kauan sitten. Kun kudon aamupäivällä mietin, kuka oli se viisas, joka keksi, että kun lankaa kietoo tietyllä tavalla tikun ympäri, siitä voi solmeilla kudelmia. Jonkun on täytynyt keksiä se lankakin. Kuinka paljon on keksitty ennen minua.

Illalla esikoinen sanoo, että olisi kiva herätä aamulla niin, että palaa vaan noi kuusenkynttilät ja nukkekodin valot. Kuunnella myrskyä, jota säätiedotuksessa näytettiin tulevaksi. Ei kuulosta mahdottomalta toteuttaa tällaista toivetta. Vieläpä kun ollaan lomalla, keskiviikolle ei ole suunnitelmia, eikä kuustakaan ole siivottu pois olohuoneesta. Patjat taas lattialle ja minäkin tulen retkelle sohvalle.

Aamulla tosiaan tuulee ja sataa, muttei niin kovaa kuin viime viikolla. Mies herää ja syö muronsa hiljaa hämärässä, ettei herätä. Lähtee töihin ja me kaikki muut kolme vain koisimme peittojen alla. Kun nousemme, soitan pitkän tärkeän puhelun, joka on odottanut yli vuoden listalla.

Olemme ulkoilleet edellisenä päivänä reippaina metsässä. Nyt meidän tekee mieli olla sisällä. Syömme paahtoleipiä ja minä jugurttia äidin tekemillä hilloilla. Sähkökatko vei heillä marjat pakastimesta. Oli pelastettava sokerilla se, mikä oli pelastettavissa. Kudon kauluria ja pojat rakentelevat legoilla. Kirjotamme kortteja ja he keksivät rakentaa ruokalan pöydän alla.

Maksuvälineeksi käy toistakymmentä vuotta vanha kuntokeskuksen jäsenkortti. Ostan tarjottimen väärälleen herkkuja ja nautin kutimeni lomassa. Putiikistaan saa myös junalippuja ja karttoja ja mietimme, mihin kaikkialle niillä lipuilla olisi hauska matkustella. On jo iltapäivä, kun muistan, että meillähän on yksi viinipullo toimitettavana.

Joskus todella kannattaa tehdä tikusta asiaa. Tai pullosta tässä tapauksessa. Vaikka pimeä tulee aikaisin, kaupunki ei nukahda. Voimme vallan hyvin hypätä metroon ja busseilla käymään ystävillä, jotka olemme nähneet viimeksi kesällä. Tuntuu niin hauskalta ja hyvältä. Jutella pitkästä aikaa kuulumisia, vaihdella ajatuksia. Huomata, että juuri sellaista oli vailla. Poikia on monta ja he leikkivät keskenänsä tunteja. Vaivoin malttavat välillä syödä pullaa ja pitsanpalasia, joita uuni sulattaa pakasteista. Lähdemme kotiin, kun on jo ihan yö, ei enää ilta.

He haluavat nukkua vieläkin olohuoneessa ja minusta se on ihan hyvä idea.
Olen onnellinen, että päivä oli niin täynnä kaikkea, hetkiä, joihin tuli tartuttua.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Helsinki





Meidän kaupunkimme on nyt tapetilla. Kirjaimellisesti ja muutenkin. En vastusta aina ja kaikkea. En sokeria hillossa, enkä sitä, etteikö saisi olla, vaikka muotoilupääkaupunki kaksisataavuotiaana. Päinvastoin, kaipaan välillä oloa, että tällä on ihan hyvä asua. Että tässä on järkeä. Haluan muistaa syyt, miksi yhä pidän täällä kotia. Niin monet kun sanovat, että riitti, maalle on muuttanut moni niin mieluisa. On kivaa, kun joku sanoo, että Helsinki on ihana.

Sillä on se, monella tavalla. Aion etsiä niitä syitä taas, tänäkin vuonna. Kun ei tiedä muusta, rannat voivat olla rakkaat. Joukkoliikenne. Keskuspuiston metsät. Torit. Suomenlinna. Tutut kadut. Vanhat kotiseudut. Paloheinänmäki ja Kannelmäen asema. Reitti Konalasta pyörällä keskustaan. Pyörätiet. Partiokolo. Kävelytie, jota pitkin kävelin suuri näkkileipä kädessä bussille, kun lähdin leireille. Hiekkatiet, joissa kuljin koululaisena kavereiden kanssa. Ihastuksen tarakalla.
Juna-asema, joka on aina ollut siinä ja yhä saa olla. Linja-autoasema on jo ihan toisennäköinen. Tai nykyään sitä paikkaa sanotaan Kampiksi. Siinä oli iso monttu. Ennen. vähän joutomaanoloinen, josta seutubussit lähti. Silloinkin kun rakastuinkin vielä.

Monesta asiasta tuntuu olevan kauan.

Pyöräily on hyvä ja rannat ja kodit. Metro, ratikat, junat, bussit.
Ja se, että monenlaista mahtuu. Moni on mahdollista.
Olisipa aina. Tai ei pahan tarvitse olla.

Myös luontoa tulisi vaalia, kaupungissa.

Kuvat ovat uudenvuodenaatolta. Kun kävimme kaupungilla.
Sanoin, että pidelkää tekin palloja, mutta ottivat mielummin koppeja.