sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Turussa suolakin oli mauste

Kävin taas jalkapallomatkalla.
Ihana junamatka tyhjässä aamuvaunussa. Viipyilin mukavissa ajatuksissa, valveilla, mutta silmät ummessa. 
Perillä mittailin katuja, kävin teellä ja leivällä Gagguissa ja hankkiuduin kuplahallille julkisilla.
Lounaalla kävimme taas porukalla, Karu oli ihana, sushin syönti terapeuttista.

Pojalle ostin ruuaksi patonkia.
Kysyivät, laitetaanko mausteita, Helsingissä silloin saa pippuria ja oreganoa, Turussa täräyttivät isosti suolaa ekana. Kaupungissa kaupungin tavalla.

Takaisin matkustin neljä peliä jännänneenä takapenkkiläisenä.
Kotona nukahdin välittömästi, kuin pidempäänkin reissanneena. 

Ja ihanaa, meidän ei tarvitse erota.
Olisin harkinnut, jos tasa-arvoinen avioliittolaki ei olisi mennyt läpi.
Ei ole minun liitoltani pois, jos avioliitto sallitaan muillekin sitoutuneesti rakastaville. Päinvastoin.
Jos avioliitosta yhä tehdään vain valikoitujen kerho, en tiedä haluanko kuulua niihin "valikoituihin".

Että nyt oli erilainen lauantai. Se on erilaista sunnuntaita parempi sikäli, että on päivä aikaa laskeutua, ennen kuin koittaa taas arki. Toivottavasti loppu viikonloppu sujuu leppoisasti. Kaksi yötä ja sitten repäistään jo joulukalenterien ensimmäiset luukut auki.

Aika pähkäillä, minne/sinne yksi vuosi taas meni.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Erilainen sunnuntai

Vietin sunnuntain Tallinnassa, esikoisen jalkapalloturnauksen raameissa. Kuplahalli sijaitsi keskustan laitamilla, jossain minulle ei missään, mitäpä niistä vieraista kaupungeista tietämään. Aikomuksia oli kyllä, mutta en sitten jaksanut, enkä kehdannut, käydä suuremmin ohjelmaa suunnittelemaan, muut mukaan lähteneet vanhemmat kun kumminkin tulivat "vain" kannustamaan. Oli mulla lehtileike ja vanhanaikainen paperikartta mukana.

Tiesin, että kaikki on kumminkin totuttuun vaihtelua. Yhden isän kanssa kävelimme kentälle satamasta hänen älypuhelimensa johdattamana. Ei mikään maisemareitti, mutta nautin silti. Pidän ajatuksesta, etten ole päiväturisti - vaikka olisinkin se juuri. Saimme myös tehtävänannon käydä ostamassa vesipulloja. Näin siis paikallisen Super alkon heti aamulla.

Pelien ollessa tauolla, en jäänyt muiden kanssa värjöttelemään kylmään halliin, vaan säntäsin pihalle. Tunnin tauolla päätin, että kävelen puoli tuntia johonkin, kun kello soi, käännyn vaikka samaa reittiä takaisin, jos olen muuten mennä paikoista sekaisin. Josko löytäisin jonkun kahvilan, toivoin.
Mutta kadut oli toivottoman kurjia jopa. Alkoi hiipiä marraskuualakulo.
Juuri kun ajattelin, ettei ole edes mitään syytä kaivaa kameraa kassista, näin Kiire kadun.
Ja sitten pian myös kahvilan. Kello oli kuitenkin jo soinut merkkisoiton, takaisin hallille, että ennättäisin pelille. Onnekseni löysin oikotien, käsittämättömän kapean ja matalan radanalitustunnelin.

Seuraavalla puolen tunnin tauolla kipitin sitten löytämääni tunnelireittiä onnellisena kahvilalle. Minulla on jo kantapaikka -tuntemuksella. Sisällä lämmin ja ihana tunnelma. Teetä hauduttaisivat vaikka mukaan, jos en ennättäisi rauhassa istua. Odotellessa oli pakko syödä pala Brita-kakkua, herkkua. (Kaksi teemukia ja kakku alle viisi euroa.) Tämänkin takia kannatti matkata.

Ja toki sen, että sain monta kertaa huutaa esikoiselleni "HYVÄ ...O":a!

Lounastauolla kävin kiltisti muiden mukana kauppakeskuksessa pitsalla.
Illalla ennen laivan lähtöä uskalsin kuitenkin vielä itsekseni kävelemään vanhaan kaupunkiin. Ja halusin käydä edes Kalamajan suunnalla - mikä oli ehkä turhaa näin jälkiviisastellen, kun aikaa oli vain pikkaisen ja ilta pimeä ja sateinen, mutta kävelyhän on hyväksi - saati juoksentelu. Ehdin hakea laivalle eväät paikallismarketista jopa. Ja ennätin siihen laivaan, johon minulla oli lippu valmiina. (Jossain vaiheessa lohdutin panikoivaa itseäni, että laivoja lähtisi vielä yksi, uuteen liippuunkin rahat riittäisi)

Tulee varmasti "ensi kerta".
Mikäli jalkapallon kera, minulla on kahvila jo testattuna. Voin opastaa muutkin sinne näppärästi ja varmalla otteella.
Ensin kuitenkin muita kohteita samalla "verukkeella".

Kaikkialta sitä itsensä löytääkin, en olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuvitella, että jopa jalkapallomatkalta.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Itku päivässä pitää nöyränä

Tahmein syksy naismuistiin, yhä.
Jos yksillä itkuilla selviän iltaan, hyvä.
En tiedä syytä, mutta huolestuminen olisi pelottavaa ja siksi kiellettyä.
Kyllä se joskus ja välillä taas tästä.

Suren, etten riitä ja ennätä revetä kaikkeen, mihin haluaisin.
Vähintään yhtä usein murehdin, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, pitäisi ymmärtää olla ryhtymättä mihinkään.

Onneksi jokin on kirkasta, myös tänä marraskuuna:
Minulla on ihanat ja ainutlaatuiset lapset.
Oikein mies puolisona.
Kun en huoliltani ole saada unta, käperryn kainaloonsa tuntemaan lämmön, rauhan, luottamuksen ja rakkauden.
Päivittäin saan usean tärkeän halauksen.

Päässäni soinut koko syksyn "Kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta."
Nyt kuullut uudetkin esittäjät sitä laulamassa. (Kuvaa ei tarvita.)

Et ole yksin, muista.
Aina on kannattelija, jos otat vastaan, annat olla.
Joku on minulle, ja minä sinulle - tässä. 

Teellä kuuntelen naapuripöytien seurueiden jutustelua ja muistan, että kiitollinenkin haluan olla.
Jos tänään ei uni tule, alan luetella.
Mikä kaikki on hyvin, kiitos kiitoksen perään, vaikka aamuun saakka.

Kulta rakastan sua ja meidän poikia.
Joka päivä olette yksi suurimmista syistä, miksi jaksan ja haluan myös nauraa ja hymytä.
Tunnen tyytyväisyyttä. 
Ympärilläni on paljon hyvyyttä.