tiistai 23. lokakuuta 2012

Musat






Hirmuisen harmillista, että ystäviä asuu kaukana. Toisaalta, saisinko heitä yökylään, jos asuttaisiin samassa kaupungissa. Yökyläilyt voi olla matkoja myös meille, jotka ollaan vaan kotona.

Eikö se ole kaunis ketju, että omien lapsuusystävien lapset leikkii nyt lapsieni kanssa. Tuskin tuntevat historian siipien havinat, heille tulee ihan omat tarinat. Mutta ehkä joskus ajatus on heistäkin turvaisa. Jotkut ihmiset eivät vain käväise, vaan pysyvät luona, matkassa.

Olen pannut merkille, että aina kun astun ulos, ensimmäinen ajatukseni on, että onpas ihana ilma. Vaikka sataisi tai paistaisi. Olisi pimeä tai valoisa. Sumua tai kirkasta. Näin on ollut jo monta viikkoa ja yhä vain huomaan sen yllättävän minua, siinä hetkessä, kun ajatus hengähtää päähäni, kun astun ovesta. Että ajatella, nytkin tuntuu ihanalta. Varmaan joku taika.

Miksi laulan itsekseni liian harvoin. Kun tiedän, että se tuntuu hauskalta. Ehkä siksi, että olen vähän yksikseni. En öisin voi laulaa, kun ollaan kaikki nukkumassa. Tavallaan haluaisin oppia taas juoksemaan, mutta jotenkin en tahdo, kun se näyttää niin kiireiseltä. Rauhallisuus tuntuisi tarpeellisemmalta, mutta kaipaan omaehtoista fyysistä rasitusta. Tanssin seuraavassa elämässäni enemmän. Toivottavasti elän niin kauan, että ennätän. Koska Helsingissä ei vielä ole japanilaista kylpylää, olen haaveillut Yrjönkadun uimahallista kesästä saakka. Vielä uin sielläkin, niin kuin joogaankin, vaikka kymmenen vuotta olen tainnut vain suunnitella sitäkin.

Nyt minulla on kolme ohjelmaa, joita katson telkkarista.  Yksi saa nauramaan ääneen, kaksi itkettää hyvällä tavalla. Ihan hassua kaikkinensa, mutta miksi jättää hyväksymättä sellainenkin, että minulla on ollut keski-ikäisten miestenkin musiikkimaku jo lapsena. Sellaisten, jotka ostivat vitosen kasetteja autoihinsa, kun sellaisia vielä myytiin huoltoasemilla. Tämä tulee mieleen, kun katselen kahta näistä kolmesta. Kolmatta katsoessa mietin, että balleriinamummini tanssii minussa. Koskaan en ehkä ole ollut lahjakas juuri missään, mutta pitänyt paljon ja monesta.

Vihreäkuorisetkin mandariinit voivat olla herkullisia. Aamu pian valjeta. Viikonloppu olla lyhyt ja nopea. Palkkapäivä huipentaa onnen merkityksellisestä ja mielekkäästä työstä. Öisin on maltettava myös nukkua. Vaikka muuksi väittäisivät, juuri se mitä on nyt, voi olla parasta.

Ja onneksi uusi nyt on aina huomenna.
Kauniita unia.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Lokakuu on...














Käheä kurkku, matala ääni, työkyvyn puntarointi ja suolavesihuuhteluita sarvikannulla.
Sata kuppia teetä, ja yhä maistuu ihanalta. 
Ystäviä yökylässä ja lisää tapaamisia tulossa.
Porkkanakakkua ja mokkapaloja.
Suunnitelma jokasyksyisestä juuressosekeitosta.
Pieni siivousinto, joka oli liian kauan hakusessa.
Värikäs tyyny sohvalla.
Kynttilälyhty ruokapöydällä, lisää kynttilöitä viinipulloissa parvekkeella.

Talteen viikattu teltta. (Vasta ensi vuonna nukutaan taas ulkona.)
Monta metsäretkeä töissä lasten kanssa.
Käynti kuopuksen kanssa paikallisen mäen huipulla.

Raikas tuuli, kirpeä aamu. Värikkäitä lehtiä, häikäisevän kirkkaita keltaisia.
Lakaamattomat kynnet, hiukset korkealla nutturalla. (Kunnes korvia alkaa palella, ja aina on käytettävä pipoa.) 
Jänöjussien loikka, oravien kipitys puunrungoilla.
Sateenvarjot ja sienet päiväkotien ikkunoissa.
Monta sadekuuroa, kuravelliä, lammikkoa.
Ihania punaisia marjoja pihlajissa.

Salaatteja iltaruuaksi ja pähkinäkaupan täyttynyt bonuskortti.

"Itsetunto ei ole koskaan valmis" - oppi.

Sinisellä sohvalla vietettyjä hetkiä. Lehtien selailua, kirjojen lukua.
Runokirja ja dokumentti vauvoista. Unettomat hetket ja nokosia.
Yskänpuuskia ja nenäliinoja.
Suukkoja ja halauksia.

Sijaistus uimakoulussa. Mukavia muistoja. Monta riemukasta pulahdusta.
Onni kaikesta siitä, mikä on juuri nyt hyvällä tavalla.

Lokakuu ei tunnu pahalta.
Uskallan olla toiveikas, on hauskaa saada olla olemassa.





lauantai 6. lokakuuta 2012

Vähitellen, ehkä





Olen miettinyt, että hymyäni eivät vie ja että anna minulle, minun jokapäiväninen kirjoittamiseni. Kaipaan sitä, että sanat järjestävät päätäni. Ryhdistävät tai antavat luvan lorvimisilleni. Milloin mikäkin mahtaa olla tarpeeni. Tunnistan elämäni ihan omakseni, silti se on varkain muuttunut kovin toiseksi, kuin mitä se vielä hetki sitten oli.

On erilaista olla kokopäivätöissä, kuin osa-aikainen, saati kotiäiti. Myös se, että kuopuskin alkaa näyttää jo "isolta pojalta" ällistyttää minua alati. Päivittäin mietin, että todellako hänkin pian viisi. Ja yllä tuo haalari, joka isoveljellä oli silloin, kun hän oli isompi ja pikkuveli ihan pieni. Nytkö kuopus jo retkeilee päiväkodin kanssa paljon ja on sellainen "viskari". Hänhän näyttää pitkältäkin jo, kun kuljeksii illalla kalsareissaan olohuoneessa, ja tahtoo tehdä tehtäväkirjaa ja laskee laskuja ja nauttii omista oivalluksistansa.

Puhumattakaan siitä, että olen koululaisen äiti. Joka ilta laitettava aamuvaatteet, sillä nyt ei todellakaan myöhästytä. Kuulen juttuja tunneilta ja iltapäivistä kerhossa. Metromatkoilla lukevat Sormustenherraa ja Pottereita, isä ja poika. Kaksivuotiaasta asti hän on puhunut jalkapallojoukkueesta, ja nyt hän, mielestään varmaan vihdoin, saa käydä o i k e i s s a harjoituksissa. Partioonkin kiskoin puoliväkisin, mistä yllätyin itsekin. Siitä kun mielestäni varsinkaan ei voi tietää kokeilematta, josko pitäisikin. Ja on lähtenyt ensimmäisen väkisin kerran jälkeen mielellään. Vaikka tai koska, ovat tehneet jo heti alkuun kaikkia klassisia. Solmuja, iltapiirejä, ensiapuharjoituksia, suunnistuspäivä lähikulmilla... Mummojen kadunylitalutuksia odotellessa.

Kun olen esikoista partiosta vastassa, tunnen seisovani suuren ympyrän äärellä. Oma harrastukseni, isäni ja äitini, äitini isän ja sisarusten harrastus... Voi olla, ettei poikani viihdy sinihuivisena pitkään, mutta on hän ainakin palasensa saanut maistaa ketjua. Toivoa sopii, että pienetkin muistot olisivat mukavia.

Mutta kuinka välillä itken sohvassa, että kunpa saisin hetkeksi syliini heistä jomman kumman vauvana. Saisin vielä rutistaa varovasti sitä hentoa haurasta taimea, joka on jo niin täynnä kaikkea, vaikka kaikki on ihan alussa. Kuinka pakahduttavan rakkaita olivat jo silloin. Ja kuinka moni asia oli helppoa, vaikkei kuitenkaan ollut, mutta sitä pohti niin erilaisia, huolet ja pelot olivat muita. Ei sellaisia, että miksi he puhuvat tai leikkivät tuollaisia joidenkin kanssa ulkona. Sylkyhippaa ja rajuja taklauksia. Onko kaksi harrastusta liikaa ja kuinka täysillä johonkin pitää tai on hyvä sitoutua. Osaavatko olla sellaisia, joiden seurassa kestää joku muukin ihminen olla.

Onneksi on kaksi isoa lohtua. Se, että muistan, kuinka istuin muruseni sylissä monta monituista hetkeä. Imetin kaikkina vuorokaudenaikoina, kannoin paljon liinoissa, koskaan en kaivannut kotoa minnekään juurikaan, tiesin, että ihan kohta he jo ovat paljon isompia. Taltioin lokoisia vauvanäidinhetkiä mieleni sopukoihin ja imin varastoihin joka solulla.

Toiseksi,  poikani eivät ole kadonneet minulta iäksi. Ja he ovat pieniä minulle vielä kauan, sanonkin heille usein, isot pienet poikani. Voin vieläkin saada heidät sohvalla kainalooni, halata hyvänyönhalauksen, muiskauttaa suukon, napata syliini, erityisesti viettää kanssaan aikaa välillä onneksi paljon, välillä ehkä vähän vähemmästi. Sillä nyt minulla on myös työni ja heillä omat kuvionsa, jotka vievät heitä välillä pois äidinkin luota.

Olen valtavan onnellinen työstäni. Innostunut, kiinnostunut ja helpottunutkin. Voisihan se olla paljon raskaampaakin. Saan työstä paljon sisältöä elämääni. Saisin sitä toki muualtakin, mutta ihan hienoa, että ikääkuin velvollisuuksistakin. Työstä nauttiminen riemastuttaa erityisesti palkkapäivinä, todella minulle tästä maksetaankin. (Ja toki kyllä tavallaan ihan kuuluukin, sillä suuri on vastuukin ja menetetystä vapaa-ajasta jotain kuuluu usein korvaukseksi saadakin.)

Viikonloput ovat ihan parhaita. Menevät nopeasti, vaikkei olisi mitään erikoista, antavat voimia. Ja pojat, ja koti ja kulta. Ehkä vähitellen sopeudun tähän kaikkeen uuteen, kunnes taas pitää sopeutua seuraavaan uuteen... Ehkä ihan kohta ei ihan niin usein tarvitse istua sohvassa nollaamassa tekemättä yhtää mitään, käsilläkään. Aina minä toivon, että joskus taas jaksan järjestellä ja siivota. Tehdä esikoiselle toivomansa uuden kepparin, pelata kuopuksen kanssa shakkimatsin. Ehtiä tiskata kultaa ennen edes jonkun tiskin.

Rakastan tätä perhettäni tietenkin, vaikka välillä liikaa mieteksinkin ja uuvutan ajatuksilla itsenikin. Muttei päivääkään, etten hymyilisikin ja sen te hyvin tiedättekin. Koska se työkin on kivaa ja ennen kaikkea ja erityisesti ihanimpia te, miehini ja poikanikin. 

Kuvat on päiväkotimatkalta. Olen ottanut ehkä kymmenen kuvaa syys-lokakuussa. Tähänkin ehkä kaipaisin pientä muutosta, paluuta. Kuvat on otettu, sillä minulla on samoilta nurkilta kuvia esimerkiksi lokakuulta 2008. Jolloin kodissamme oli vielä vauva, esikoinenkin kotihoidossa. Eikö se elämä ennen vain ollutkin niin suloista. Ja yhäkin saa toki onneksi olla.