Opiskellessani OKL:lla, meitä pyydettiin miettimään varhaisimpia oppimiskokemuksiamme. Hetkiä, jolloin muistaa ajatelleensa, että nyt opin uutta.
Muistan hetken päiväkodin pihan suurelta kiveltä. (Liekö se kovin suuri tänä päivänä, mutta silloin oli, pienenä.) Luulen, että olin neljän vanha. Joku isojen ryhmän lapsista opetti, kuinka kämmenet laitetaan vastakkain, ja keskisormet lasketaan alas lomittain. Sitten ympärilläni muut osasivat vääntää kämmenet myös niin, että tuli kuin yksi keikkuva pitkä keskisormi. Minä en osannut, muttei se haitannut. Olin lomittaisista keskisormistani onnellinen.
Sitten muistan, kuinka opin ajamaan ilman apupyöriä. Muistan mielestäni ylipäänsä sinisellä apupyörällisellä ajamaan oppimiseni, Talin siirtolapuutarhan viereisellä puistotiellä, mutta en ole ihan varma. Muistan varmana kuitenkin ainakin, kuinka hyvältä tuntui froteevuorinen värikäs tuulitakkini ja ruskeat lappuhaalarini, jotka olin itse saanut valita mummin luvalla Sokokselta.
Se apupyörättömyys. Minun on täytynyt olla ainakin viisi, koska asuimme Vantaalla. Kerrostalomme sisäpihalla oli asfalttitie ja siinä sain harjoitella. Muistan tuulen tukassa ja hymyn kasvoilla. Äitini on muistellut, että naapurin poliisi oli apuna, mutta itse en muista muuta kuin tunteen, että nyt opin, osaan ajella vapaana.
Esikoinen oppi tänä viikonloppuna ajamaan ilman apupyöriä. Hän on puhunut aiheesta jo pitkään, mutten ole tahtonut hoppuilla, sillä pienen polkeminen näillä seuduilla ei ole minusta mitenkään vaaratonta. Perjantaina oltiin ystävillä kylässä ja kaverit ajelivat pihalla fillareilla. "Saanko kokeilla?" Ystävämme innostui avuksi, innosti. Juoksi kintereillä ja piti kiinni välillä. Toisteli "polje polje". Kertoivat sen olevan paras niksi, testattu omilla lapsilla. Homma alkaa toimia, kun lapsi uskaltaa jatkaa polkemista, silloinkin, kun aikuinen irrottaa tukensa. Esikoinen oli innoissansa.
Jatkoimme harjoittelua kotona eilen ja tänään se sujui jo lähes rutiinilla. Muistatko sinä kultani tämän isona? Saako ystävämme kunnian olla osa muistoa? Mietin silloin tällöin, mitä lapseni muistavat tästä kaikesta. Päiviin, viikkoihin, vuosiin mahtuu niin paljon kaikenlaista. Muistatteko, kuinka sanoin, että "äiti rakastaa sinua aina".
Minä luulen muistavani aina, kuinka opit ajamaan ilman apupyöriä. Kuinka harjoittelimme takapihalla. Ja muistan, kuinka liikuttava oli kannustajasi, pikkuveljesi. Hänelle oli hiekkalelut mukana, mutta hän juoksi perässäsi ja taputti ja huusi hienoota. Olin pakahtua, taas, teistä molemmista.
Laitan keskisormet ristiin, kiepautan kämmeniä ja heilutan pitkää sormea täynnä kiitollisuutta. Sille pikkutytölle, joka istui siellä kivellä, on käynyt hyvin monessa asiassa. Olla rakkaan miehen vaimo ja kahden ihanan pojan äiti, se on nyt vain ihan parasta maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti