lauantai 26. heinäkuuta 2008

Auringon alla




Välillä pelkään syksyä ja talvea. Sitä pimeyden määrää, joka on tulossa. Minä olen saanut miehen ja kaksi lasta valokseni. Ja silti voi iskeä ankeutus ja väsyttää. Entä sitten he, jotka eivät pimeältään nää missään mitään järkeä. Heidän puolestaan pelkään vielä enemmän. Toisaalta silloin kai pitäisi pelätä myös kevättä. Moni masentuu juuri valon taas lisääntyessä, luonnon taas loistaessa. tuleekohan silloin olo, että taas tässä ja takki yhä näin tyhjänä.

Aiemmin hehkuttamassani kirjassa "Lasten Aurinkovuosi" puhutaan paljon hyvää. Yksi suuri ajatus on ihan tavallinen, tuttu ja pieni. Että aika kiertää kehää. Kaiken ei kokoajan tarvitse kiitää määrättömästi eteenpäin. Kasvaa ja muuttua. Suurentua, paisua, olla aiempaa hohdokkaampaa, parempaa, nousujohteisempaa. Mallia vuodenajoista. Kevät, kesä, syksy, talvi - ja taas kevät... Hiljaista rullausta. Eikä edes tunnu junnaukselta. Ei mikään pysähdy, liikkuu koko aika, mutta kun sopivan hitaasti kiertää ympyrää ei ala pyörryttää.

Poimitaan ne parhaat palat, ja siellä ne taas odottavat. Tulee toki paljon muutakin, siinä ohessa, mutta niin kuuluu tullakin, kun on elämää, se vain on sellaista. Mutta jostain on saatava voimia.
Kaakao pakkasessa, kynttilät olohuoneessa. Ensimmäinen jäätelö ulkona portaalla, hiirenkorvien alla lukemassa. Sitten varpaat hiekkaan ja rantavedessä voi kahlata! Puihin tulee punaiset, oranssit ja keltaiset lehdet ja voi syödä kotimaisia omenoita. Taas kaakaota ja lunta, lämpöä kasvoilla ja pian voikin olla ilman paitaa rannalla...

Nyt on kesä ja se on hyvä. Tiedän kuivuusjaksojen ja pitkään jatkuvien helteiden vaarat, mutta sopivassa määrin ne hellivät. On ihana, että saa kokemuksen lämmöstä, joka kesä. Nautin niin, kun katson poikia hiekalla. Kuopuksestakin rannalla olo näyttää jo olevan ihanaa, esikoinen on innoissan. Minä pidän hauskaa, tämä on ihanaa, ihanaa! Hän osaa jo sanoa pitävänsä hauskaa. Se on minusta hassua. Pitäkööt vaan.

Emme pelkää hiekkaa korvissa tai housuntaskuissa. Rapaiset sandaalit on hyvä asia. Hampaissa narskuu ja jalkapohjissa on muruja, kun kuljemme kotona paljain varpain. Ei voi mitään, hiekka kulkeutuu kotiinkin. Emme makaa rannalla pyyhkeen päällä, sillä hiekassa on niin paljon ihanaa lämpöä tallessa. Peitolla voi ottaa nokosia, ehkä syödä eväitä, niitä mansikoita. Ja jos kompastuu mereen, kastuu äkisti ja kylmästi, sitten voi piiloutua kokonaan ilman uimahousuja makuupussiin pitkäksi ajaksi. Leikkimään auto- ja venekivillä, ja katselemaan rannan muita ihmisiä. Oi sen minäkin tekisin, jos voisin.


Jotain hyvää on vähemmän helteisissä päivissä. Silloin rannalla on ihan hiljaista, vain muutama kulkija. Unohdan sen aina, ja ensimmäisen kuuman päivän rantaretki on aina lievä järkytys. Ai niin, täällä on nyt muitakin. Mutta toki kuuluukin. Hiljaisemmille rannoille on hiukan pidempi matka. Mutta ne ovat tulossa. En sano sitä Sitkua, mutta odottakaas vain, kohtahan me voimme vaikka meloa kanooteilla! Äiti, isi ja kaksi lasta, niin kompaktille porukallehan on koko maailma avoinna! Junalla Ruotsin kautta Eurooppaan, ei tunnu enää ollenkaan niin kaukaiselta. Mehän olemme sielläkin tuossa tuokiossa!

Ensin kuitenkin täällä kotona, rannalla auringossa. Olen piirtänyt kaavoja ja ommellutkin jo jotakin. Sen on näköistäkin. Kaikkeen ei vaan aika riitä. Ja kun studiona on ruokapöytä, joka on olohuoneessa, koko koti on yhtä työmaata. Luovaa sotkua, haluan uskoa.


Parisuhteemme kestää sen. Olen katsonut miestäni taas kovin monin silmin. Kesäloman jälkeen paluu töihin... Ikävää, ettei työ voi olla ilokin, kurjaa katsoa, kuinka se imee mehut ja apeuttaa. Ihan onnellisesta miehestä hymyä täytyy etsiä. Sitten on vaimo kotona vääntämässä muka vitsiä. Siitä, että roiskuttaa kylmää vettä, johan tulisi eloa. Pelästyn, kun sanoo, että muutenkin on koettelemuksia. Jos tulevaisuus on kovin avoin ja epävarma, johonkin sitä haluaa uskoa. Kuten siihen, että tämä sotku kotona on luovuutta ja siitä syntyy myös jotain valmista. Ja siihen, ettei mies jätä minua.

Näin meillä auringon alla. Pitäisi mennä käymään palstalla. Rikkakasvithan ovat siellä vallan janoisia. Ja ruuaksi on tulossa tänäänkin oma kokeilu-korma. Kesän 2008 lempiruoka. Hyvää lauantaita. Onni on ihana perhe, ja kesä - minä rakastan myös sinua!

torstai 24. heinäkuuta 2008

Ennen hellettä






Korkeasaari kummittelee aika ajoin mielessäni. Tuossahan se olisi, niin lähellä. Eipä ole tullut liian usein käytyä. Esikoinen oli niin pieni, ettei muista, eikä näemmä ollut kameraakaan mukana.
En tiedä, kuuluisiko eläintarhoja vastustaa. Häkkiin pakotettuja parkoja keino-oloissa käydään katselemassa...

Eilen ajattelin, että nyt mennään. Lauloin sitä rallatusta "Huomenna mennään Korkeasaareen..." Esikoinen kysyi, onko se tosi korkea.

Uhkailivat sateella mutta ajattelin ettei se haittaa. Pakkasin isot pinot varusteita mukaan. Kissat ovat vilkkaampia viileämmällä kelillä mietin. Bussit menivät tietysti vain puolen tunnin välein, mutta saimmepahan kesän parhaat mansikat ja muita eväitä Herttoniemen Alepasta.

Oli mukava retki, mukava päivä. Pidin kameraa melko lailla vain repussa, muka viisastuneena. Hihittelin mielessäni, kuinka kolmasluokkalaisina oltiin siellä luokkaretkellä. Olin saanut kameran mukaan. Rullallinen häkkejä ja heijastuksia lasi-ikkunoista. Ehkä yksi otos, jossa näkyy kavereita.

Esikoinen kirmaili pitkin raitteja. Tai sitten istui rattaissa sadesuojan alla. Vaikkei satanut, se vain oli hänestä lämmin pesäluola. Hän kimpoili välillä siihen malliin, jotta mietin, että tokkopa tässä mitään hohtoa on. Että onhan meillä kotonakin asvaltteja, joissa juoksennella. Ja että onko leikkipaikat ja jätskikioskit kiinnostavimpia. Ja kaivurit ja mönkijä, jolla tuotiin kameleille ruohoa.

Mutta kotona hän kertoi isille pitkästi, ja juuri niistä eläimistä. Toki muisti mainita käsimaalauksen, jollaista ei saanut, koska äiti sanoi tekevänsä vaikka itse sellaisen. Ja tänään hän olisi tahtonut uudestaan. Jos tiikeri ei tänään nukkuisikaan. Ja paviaani ehkä kantaisi taas keppiä ja altaassa näkyisi hylkeitä...

Kuopus matkasi rinkassa. Suloinen ihmettelijä. Kun hänelle on varmaan ihan yhtä lailla outoa meininki välillä täällä meidän olohuoneessa. Ja yhtäkkiä sitten ollaan osoittelemassa pantteria, kania, kamelia, rikinkukkoja, villihevosia... Karhujen aitauksen luona hän oli eniten ihan kuin mukana. Osoitteli "tää, tää" tyhjää kalliokuoppaa. Tai siis toki niitä karhuja, jotka loikoilivat ylätasanteella. Väsyttyään katseluun, nukkui pää retkottaen ja sai paljon ihailuja. Ensimmäistä kertaa korkeasaaressa...

Olen surkea muistamaan lajeja. Noloa huutaa, hei katsokaa biisoni, kun sitten se onkin joku visentti. Mutta ostin kotiin oppaan, voin salaa harjoitella.
Ja sitten teemme uuden retken ja vähitellen paikka käy tutuksi. Esikoiselle tulee omat suosikit ja kuopuksellekin. Jollei sitten päädytä vastustamaan toden teolla, koko puistoa.
Tästä retkestä ainakin jäi kuitenkin myös mukavia muistoja.

Aikaa on, ei kelloa



Pienet lapset tarvitsevat ravintoa, liikuntaa ja lepoa. Virikkeitä sopivasti ja rajoja ja rakkautta. Ja rutiineja miltei ennen muuta. Ja kiireettömyyttä, rauhaa. Selvää kuin pläkki! Ei kun toteuttamaan.

Siispä aamuisin syödään aamupala. Sitä ennen luetaan kirja ja leikitään joku pieni leikki jos sellainen viriää. Vessassa käydään, rauhassa.
Sitten päivän touhuihin. Ennen lounasta tapahtuu jotakin ja usein haukataankin, vaikka leipäpala tai hedelmä, niin kuin ohjekirjoissa on painettuna.
Lounaan jälkeen nukutaan päiväunia, ennen välipalaa ja iltaruokaa.
Ulkoillaan ja virikkeillään lisää ja ennen hammaspesua ja iltasatua syödään iltapala.
Vessassa käydään muulloinkin, kuin aamulla, silloin kun on tarvetta ja silloinkin, kun ei ehkä olekaan, jos vessa nyt vain sattuu olemaan saatavilla.

Kyllä, kyllä, lapsemme ovat pienestä saakka saaneet sitä mikä heille on hyvä, rutiineja. Muttei se aina tunnu siltä! Ajoittain poden (tästäkin) huonoa omatuntoa. Päätän, että nyt lyödään kellonajat lukkoon ja aletaan elää, niin kuin oikeasti on tapana lasten kanssa. Mitä siitä seuraa. Kiirettä ja stressiä!

Sillä mitä mitä, vieläkö he nukkuvat, nythän jo pitäisi herätä. Ei ei, ei nyt lueta enempää kirjoja, kohta on jo ruoka-aika. Ja sitä ennen pitäisi käydä ulkona ja ennättää valmistaakin sitä lounasta. Ja kyllä nyt kuuluisi nukuttaa, nythän on päiväuniaika. Nuku nuku, sillä muuten menee ohi välipala-aika, puhumattakaan siitä, ettet ehkä ole optimaalisesti uninen, kun on ilta ja nukkumaanmenoaika. Kyllä ruuan pitäisi maistua, kun on kerran ruoka aika ja nyt voidaan leikkiä, nyt on väliaika.

Aika, aika, aika. Tiedän paikkoja, joissa ne toimivat oikein hyvin ja luovat jopa sitä rauhaa ja vapautta. Päiväkodeissa. Ja ehkä naapurissa ja siellä esimerkkiperheissä, joista puhutaan kylillä ja neuvoloissa. Mutta meillä, en ole varma.

Miehelläni alkoivat työt maanantaina. Minäkin päätin kokeilla, työasenteella, toki nautiskellen, täällä kotona. Mutta esikoinen nukahti uudestaan käytyään sanomassa isille moi moit, annettuaan lähtösuukot ja halaukset ja kipaistuaan takaisin sänkyyn vilkutusasemilta. (Aamurutiineja.) Kuopuskin nukahti aamutorkuille, jotka ehkä sallitaan vielä vauvoille. Päätin piirtää housukaavoja hetken ja olla rauhassa, vaikka lipuisimmekin heti kärkeen pois aikataulusta.

Merenrannassa tuntui hyvältä. Syötiin mansikoita ja herneitä ja sämpylöitä - lounaseväitä. Oli niin kivaa ja rauhallista, meillä kaikilla kolmella. Kuopus sai unen ja nukkui vaunuissa. Tapasimme tuttuja, jotka olivat kanssamme tuulessa. Kutsuivat lopulta kylään kotiinsa. Mitä minun olisi kuulunut vastata. Ei me nyt, kun meillä on pian se ja se aika. Vastasin KYLLÄ ja pian söimme leipää ja mozzarellaa ja pullia parvekkeella merimaisemassa. Kotona olimme vasta illalla.

Muistan taas, että tällaista meillä on ollut esikoisen syntymän jälkeen aina. Yritän aikatauluttaa, mutta se ei tunnu oikealta. Yritän ehkä taas, huomenna. Eilen annoin palaa rauhassa, käytiin korkeasaaressa. Ja tänään nautittiin aurinkoisesta kesäpäivästä rannalla. Mutta siis, ehkä huomenna, ollaan enemmän oikeaoppisia ja lapsistamme kasvaa taitavampia ja onnellisempia. Kurjaahan sen oikeasti täytyy olla, elämän ilman kelloja.

Mökiltä



Viime kesänä kudoin mökin laiturilla neuletakkia vatsassa olevalle vauvallemme. Sellainen ainaoikein -neule, jonka ohje on itse lankarullassa. Kudoin sellaisen esikoisellekin ja se puettiin hänelle synnytyssalissa. Mahtui vielä yksivuotiaanakin, kotioloissa. Eteen kirjailtiin "työnimi".
Esikoisen kutsumanimestä anoppi ei pitänyt, ei, vaikka meille se oli täynnä rakkautta ja lempeyttä ja ihanaa jännittävää odotusta. Kuopuksen kutsumanimi kelpasi. Kelpasi se meillekin, pitkään vielä syntymän jälkeenkin, kun oikeaa nimeä vielä mietittiin. Nimestä tuli hyvä, juuri kuopukselle sopiva. Esikoista harvemmin puhuttelemme kaikilla kolmella nimellään, vaikka nekin minusta ovat tarina ja kauniita. Kuopuksen nimisarjaa toistelemme päivittäin. Se on osa päivittäisiä juttujamme. Niin kuin on "tanssi tanssi _______-pojan tanssi", laulelummekin.

Kudoin villatakkia lämpimässä auringossa. Sain kappaleet valmiiksi ja napit käytiin esikoisen kanssa kaupungissa ostamassa kirpputorilta. Kudoin, kun vanhempani ottivat esikoisen mukaan kauppamatkalle. Laiturilla oli ihan hiljaista ja kaunista. Vauva liikkui vatsassa. Sai kuulla, että hänen takkiansa olen puuhaamassa.
Pakahdutti välillä, onni. Ja sitten pelko, jos kaikki ei menekään hyvin. Kuinka surullinen olisin, jos en koskaan saisikaan pukea vauvallemme villatakkia. Kaikki eivät saa, vaikka kuinka olisi vauvat odotettuja. Rutistin sitä harmaata villatekelettä ja koitin rauhoittaa mieltä. Kuuletko vauva, me rakastamme jo sinua. Ja odotamme kovasti, että saisimme sinut tänne perheemme osaksi. Oikeaksi vauvaksi, jolle voidaan pukea tämä villatakki ja pienet tossut, joissa lukee "Tervetuloa". Ja kaikki on odotuksen arvoista, sinä olet jo ihme ja lahja.
Kunpa kaikki menisi hyvin.

Marraskuun ensimmäisenä vauva syntyi. Ja villatakki puettiin salissa, jossa seinät oli vihreää kaakelia. Voi sitä onnea. Ihan terve suloinen vauva, ennen kaikkea me kaikki kolme elossa. Esikoinen kotona äitini kanssa, nukkumassa, ja kohta saisimme soittaa pikkuveljestä, "Meijänvauvasta", pojasta. Osastolle pääsin pyörätuolikyydillä, nyytti nukkui sylissä. Jokaisen äidin vauva on maailman hienoin ja suloisin, aina.

Tänä kesänä mökillä vein kuopuksen laiturille villatakissaan. Katselimme vaan. Sopertelin kiitoksia ja olin onnellinen että olimme siinä ja juuri niin oli käynyt, kuin olin toivonut. Odotus meni hyvin. Ja olen saanut monta kertaa napittaa harmaita ja ruskeita nappeja. Ja monia muita. Ja oikeastaan viis villatakista, tai mistään muustakaan vaatteesta, ihanaa, kun kuopus ylipäänsä on olemassa.

Kuinka paljon tarvitaankaan voimia siellä, missä päivä ei nousekaan, vaikka odotetaan. Kuinka auttaisimmekaan jos osaisimmekaan, voisimmekaan.

Me joilla on kaikki hyvin, rakastetaan nyt, arvostetaan ja nautitaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Kuusi asiaa, joista pidän tänään

Oikeastaan eilen, en taas ennättänyt käymään koneella ennen unta...
Näitä on liikkeellä, ajattelin kokeilla. Jos tämä on hyvä tapa tehdä ajankuva, teen useita.

1 Aamiainen Mokossa



Menimme poikien kanssa meikäläisittäin katsoen aivan aamusta. Kaupunki oli hassun hiljainen. Aamiaisen hinta melko suolainen, onneksi lapset saivat muutamalla eurolla, ja silti kaikkea. Esikoinen myös pyöräili, ja parkkeerasi mopoaan, koko rahalla. Kuopus konttaili välillä lujaa perään. Söi banaania ja tutki tuoleja.

2 Kauniit keraamiset laatat

Näin gallerian ikkunassa, kun kipitimme Mokolta kohti Kamppia.

3 Aurinkoinen ilma

Ehdottomasti tämä. On ihanaa, että kesässä on päiviä, jolloin uikkarillakaan ei tule kylmä. Vietimme loppupäivän rannalla. Lempipaikassa, jossa ei olla kuitenkaan käyty kuopuksen syntymän jälkeen. Ensikertalainen oli tyytyväinen. Esikoinen uimashortseissaan. Oli oppinut kapuamaan rannan suureen merirosvolaivaan. Kahlailtiin ja hän kaivoi kuoppia hiekkaan. Hiekalla myös lämmiteltiin, maattiin. Kotimatkalla summattiin lomaa.

4 Marimekon Purnukka-kangas

En pidä mitenkään erikoisesti herkkukurkuista tai säilykepunajuurista. En myöskään enää 80-luvun jälkeen neonvihreästä tai -punaisesta. Jostain syystä kuitenkin pidän tästä kankaasta. Aion tehdä siitä jotain muuta, kuin tyynyliinoja, mutta voi olla, että vain niitä on tulossa.

5 Ihanista postikorteista

Olen ostanut Pulusta inspiraatioksi. Vielä kun saisin postitetuksi.

6 Pienestä perheestäni

Tämä on kai tärkein viimeaikaisimmista tunteistani. Että kaksi lasta saattaakin riittää. Ei niin, ettenkö yhä haluaisi enempää. Mutta siten, että olen nyt jo saanut jotain tosi ihanaa. Perheemme on sellainen taskukokoinen, kompakti, simppeli. Ihan pikkiriikkisen pieni. Emme pistä silmään mitenkään, voimme ihan vain keskittyä elelemään. Ei voida kehuskella määrällä ei koolla, kuiskitaan ja nautitaan ja koitetaan vaalia sitten jotain muuta.

Totta vie on ihana kasvattaa elämää sisässään, ja synnyttää! Mutta olen jo saanut tehdä niin, kaksi kertaa. Se on määrällisesti vähän, mutta molemmat ovat järisyttävän suuria kokemuksia, ihmeitä, aarteita. Vauvat ovat ylivoimaisia, ja heistä toki myös kasvaa ihania lapsia. Mutta ohikiitävää se kaikki on kuitenkin jokaisen kohdalla. Perheellemme tulee uusia vaiheita ja kausia ja koitetaan sopeutua, nauttia siitä, mitä saadaan irti elämästä tällä kokoonpanolla.

Juu kyllä, olisimme voineet paljon (enemmän) oppia, suuremmassa sisaruslaumassa, useamman yksilön vanhempina. Mutta kyllä pienessäkin perheessä voi löytyä idea. Näin minä haluan uskoa, en toki voikaan muuta. Kuinka voisin koskaan kuitenkaan tietää ja osata kaikkea. Voi tulkoon näinkin rakkaus ja rauha.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Mökillä



Olemme jo kotona, mutta ajatukset jäivät vielä rullaamaan maalaismaisemaan. Aamulla kun herään, järvi kimmeltää mielessäni. Heijastuu makukamarin puuseinillekin. On hiljaista ja ennätän ajatella, vaikka pojat on mukana ja elämä tavallaan ihan tavallista. Muka.

On ihana olla vain. Sisällä ja ulkona, ei mitään kerrostalon porraskäytävää edes etäännyttämässä toisistaan noita paikkoja. Mennään ja tullaan ja ollaan, kummassa halutaan. Tuvan lattialle esikoinen laittaa autorivistöt ja nyt kuopuskin tutkii laatikoita. Ja nousee puuhun karkuun karhua, syliin tuolille, jos koira alkaa haukkua.
Vauva on ensimmäistä kertaa mukana, poissa kotoa. On rauhallinen itsensä myös vieraassa ympäristössä. Tutkii toki paikkoja tarkasti. On juuri oppinut osoittamaan asioita. Tää, tää, tää.
Kuinka nukumme yön, jännitän, ja nukummekin ihan hyvin, nyt tiedän. Ensimmäisenä yönä vähän paremmin, toisena esikoinen parkuu unissaan ja saa muut hereille jatkaakseen sitten rauhassa omaa lepoaan vaan. Muttei se haittaa, lomalla, mökillä.

Välipaloja on ihana syödä. Mustikkapiirakkaa ja leipää, ja makaronilaatikkoa ja salaattia ja heinästä mansikoita. Saunan jälkeen tofumakkaroita. Teetä jostakin mukavasta kupista. Vähän eri paikoissa. Esikoisen keitoksiakaan en liian usein saa. Kiva, jos välillä kurakakut sytyttävät.




On ihana käydä uimassa. Vesi on juuri niin kylmää, että olisi helppo olla menemättä. Vaikea nauttia, paljon helpompi ajatella, että olen aikuinen ja saan itse valita, uinko vai en. Uin mummieni vuoksi. Hekin uisivat, jos vielä saisivat. Eivät elä enää. Kylmän veden jälkeen minä tunnen vahvasti olevani olemassa, ja vielä virkeänä, mikä sen parempaa! Uin siksikin, etten tiedä kuinka kauan järvissä saadaan uida. Uin, koska toivon, että niin voidaan tehdä aina, silloinkin, kun poikani ovat aikuisia ja saavat valita.

Pääsen kahdesti esikoisen kanssa yösaunaan ja laiturilta lämmittelemään kipittäessämme tanssimme ihanaa ihanaa -tanssia. Kukaan ei sisällänikään napota mistään nukkumaanmenoajoista. Nyt on kesä ja nämä on niitä elämyksistä parhaimpia.

Punainen leikkitraktori on tallessa. Kuopukselle kaikki on uutta, hänellä ei vielä ole muistoja tästä paikasta.
Niinpä näytän, kuinka järveen voi heittää kiviä. Kalastus ei ole täällä nyt kenenkään juttu. Minusta oli lapsena hauskaa heitellä virveliä, mutta ehdottomasti ilman koukkua. Syön kyllä kalaa, koska en ole keksinyt muuta, mutten halua katsella, kuinka. Sen sijaan katselemme ulpukoita. Ja plompsahduksia, joita tulee veteen nakelluista.

Laiturilla kerron esikoiselle, kuinka toivoin häntä ja kuopusta siellä monena hetkenä. Silloin, kun en koskaan ollut vielä edes tavannut isiä. Muistelemme yhdessä, kuinka talvella oli lunta ja kylmä ja kävelimme pulkan kanssa jäällä.
Muistelen paljon muutakin, niin paljon kuin ehdin ja jaksankin. Esikoinen nukkuu päiväunia mökissä. Kuuntelee satukasettia ennen unta, äitini kanssa. Kuopus ottaa nokosia rattaissa. Makuupussin sisässä, pieni suloinen toukka. Nenänpää vain näkyy välillä ja kuulen kuorsauksen. Vaikka tuuli suhisee kovaa, ja kahisuttaa lehtiä kilpaa.


Tuon tammen veli hoiti kuntoon, raivasi sille tilan, koska arvosti. Onko tuo vaahtera se, jonka sain teininä ystävältä viilipurkissa lahjaksi. Tänne ne jäävät, kun mökkiä ei enää vuokrata. Se tuntuu tosi haikealta. On ollut yhden aikakauden jo olemassa. Sitten sanon äidillenikin ääneen, ettei mihinkään maalliseen pidä kiintyä liikaa. Tietävät sen toki jo. Mikään muu ei ole niin lopullista, kuin läheisen kuolema. Ja heistä, joiden kanssa emme enää voi jutella, puhumme hyvää ja muistelemme lämmöllä. Valoisaa, vaikkei helle, eikä aurinkokaan koko ajan paista.

Teen käsitöitä, ihan vähän, jotta saan talteen palan retkestä. Pieneksi käyneistä sukista tulee tiikeri nimeltään Suhina Seepra. Ompelen käsin, kun kuopus nukkuu ja esikoisella on tekemistä, johon ei akuutisti tarvita minua.
Viimeksi olin mökillä syksyllä. Pääsimme veljeni mukaan esikoisen kanssa, vauva oli vielä vatsassa. Silloin saimme kaiken. Ruskamaisemaa, lätäköitä, grillasimme illalla, saunoimme taskulampun ja kynttilän valossa, nukuimme vielä edellisessä elämänvaiheessa. En kyllä muista, kuinka sen vatsan kanssa istuin lauteilla. Harmittaa, kun osa niinkin tärkeästä muistosta, ei ole enää kirkasta. Vatsan päällä saattoi lepuuttaa käsiä. Ja kun rapsutti, vatsa oli ihan pinkeä. Joskus unissani muistan ihan tarkasti kaiken. Se on hyvä, ettei keho unohda kokemaansa onnea.

Miten voikaan niin moni asia tuntua ainutlaatuiselta ja taltioimisen arvoiselta. En muista, milloin joku asia olisi ollut ihan massaa vaan. Ruuanlaitotkaan, pyykkien ripustukset jo ehkä sentään. Mutta vaipanvaihdot ja kylvetykset ja puistoretket ja ehdottomasti mökkihetket... Kovin moni tuntuu aivan erityiseltä ja tärkeältä.

Nyt siis hiljalleen palailen kotiin.
Oli ihana kyllä tulla ovesta, täällä odotti oma kulta. Lataan koneelle kuvia ja toivon, että ne säilyvät muistojeni tukena.
Oli ihanaa, käydä poikien kanssa mökillä.

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Mökille


Kun miehellä monta viikkoa sitten alkoi kesäloma, kyselin, millaisia odotuksia ja toiveita hänellä olisi. Itse tietenkin olin ajatellut, että hän nauttii, kun ei tarvitse herätä kellon soittoon. Ja sitten kun herää, voi katsella lasten touhuja ja odotella, mitä päivä tuo tullessa.

Mutta hänpä kaipasi itkutonta vuorokautta. Onhan meillä aina sellaisia, olin sanomassa. Mutta eipä ole todella. Ei ole vähään aikaan ollut eikä ihan heti ole kai luvassa.

Lomaa isyydestä taisi kaivata. Vastuusta, valmiustilassa olosta.

Olen poikien kanssa lähdössä mökille. Josko mieskin pääsisi levolle.
Esikoinen on odottanut kovasti. Muistaa paljon aiemmilta retkiltä. Nyt hän myös tietää mitä on "ikävöidä". Isi jää kotiin ja kolmevuotias kysyi minulta ollaanko me monta viikkoa reissussa. Ei olla, kulta, kaksi yötä vaikkapa. Sitten tullaa takaisin kotiin, ja isi odottaa täällä pikkuveljeä, äitiä ja sinua!

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Naurattavaa kasvatusta





Ihan epätodellista. Olla valveilla ja kirjoittaa blogia. Mies käänsi minulle sattumalta telkkarista kanavan, jossa joku festaritaltiointi Ruotsinmaalta. Thomas Ledin siellä vetää hittiä hitin perään. Skandinavian valoisassa kesäyössä. Latasin kuvia tämäniltaiselta rantareissulta. Kelpasihan niitä katsella, kun Sommaren är kort soi. Hiiuhei. Olin nuorena yhtä kesää Ruotsissa. Olen hipannut näitä biisejä Tukholman yössä. Soittanut kasetilta opiskelijahuoneessani. Suomessakin toki, monesti, varmaan talvellakin, vaikken ole mikään fani. Ihanaa, että ulkona on sama kesä, kuin telkkarissa.

Päivällä nauratti ruokapöydässä. Ei se, etteivät poikamme syö ruokia. Miten muuten sekin ollaan saatu menemään raiteelta. Pitäisikö minun tehdä opas siitä, kuinka kasvatetaan nirsoja, jotta muut osaisivat varoa. Kivaa, kun ei syödä lihaa ja yksikin kolmevuotias sitkeästi toistelee oppimaansa, ettei pidä vihanneksista...

Kuopuskaan ei ollut niellyt juuri sämpylänpalaa ja hedelmäsoselusikallista kummempaa. Olin vapauttanut syöttötuolista, tahtoi syliin. Oma ruokani oli kesken ja tarjosin palan omenaa lautaseltani mutustettavaksi. Miten minusta sitten tuntuikin ihan luontevalta nostaa hänet lautaseni viereen pöydälle istumaan. Pitää kättä kainalossaan, jatkaa popsimista vaan.
Jossain vaiheessa esikoinen huomaa, että veli saa istua pöydällä! Sinä et kyllä saa, eihän sinulla ole edes kalsareita.
(Tässä vaiheessa voisi joku pohtia, saako meillä syödä ilman vaatteita. Kas, esikoisella on ollut tapana, ei usein kaipaa kummempaa kotiasua.)
Pöydällä istumisesta tulee aina silloin tällöin puhetta. Minusta se on ihan hauskaa toisinaan, ja taas sanon, että joskus äidit ja muutkin saa. Poika kipaisee nauraen hakemaan kalsareita ja minuakin vain hihityttää meidän meininki. Totean taas miehelle ääneen, että kasvatuksemme on niin metsässä! Esikoinen kikattaa kalsareita pukien takaisin, "Kaikki opettajat pyytää mut niin ulos koulussa!" Viittaa keskusteluun, jota eilen käytiin lounaalla, kun eräskään ei suostunut maistamaan kastikettaan. Totesin, että hänet nauretaan pihalle koulussa, jos hän ei uskalla maistella uusia makuja...
Jep jep, pitäisi varoa sanomisia. Minua kuunnellaan kyllä, vaikkei se aina siltä näytä.

Kumpa uskaltaisin ajatella, että nyt on kesäloma. Ja vaikkei olisi, on kurjempiakin tapoja kasvattaa lapsia. Välillä tunnen itseni läpeensä epäonnistuneeksi äidiksi, jolla oli kyllä kaikki kortit, mutta pelasin ne huonosti.
Kun teen lähtöä johonkin, kaikki meneekin monta kertaa ihan uusiksi. Itkuhan siitä tulee lopulta, kun lapset nukahtavat eteiseen, toinen rinkassa, toinen rattaissa. Eikö mikään yritykseni tuota tulosta. Olen kuusi viikkoa tehnyt töitä, jotta lähdöt sujuisivat rutiinilla, mutta yhä usein sama homma. Siis jotakin hukassa ja etsinnöissä kuluu kolmeviiskymmenenseiska tuntia. Ja sitten tulee jotain ihan muuta ja syödäänkin ennen lähtöä, tai joku käy vielä jossakin tai tekee jonkun hommin ja kas, kohta ollaankin jo illassa.

Nämä kyyneleet pyyhin kyllä nopeasti. Ja ranta jälleen palkitsi. Siellä oli vain kesä ja aurinko ja äiti ja kaksi iloista poikaa. Lämmintä hiekkaa. Kuulen jo niin sen lauseen, jota tulen toistelemaan talvella. Muistatteko, kun kesällä täällä oli lämmin, käytiin kahlailemassa ja oltiin tsandaali-sameilla...

Syötiin riisikakkuja esikoisen kanssa lokeilta salassa ja kuopus maisteli sitruksia. Viime vuoden toukokuussa en voinut kuvitella parempaa kesänaloitustraditiota, kuin appelsiini hiekkarannalla. Nyt huomasin, etten ole vielä sitä tänä kesänä tehnyt, ja asia täytyi nopeasti korjata.

Kuopus on oppinut osoittelemaan asioita. Se on minusta hassua ja hienoa. Mieheni opetti hänelle sitä kotona, kyselemällä lukuisia kertoja "Missä lamppu"-a. Rannalla hän osoitteli lokkeja. Tämäkin laulu on tosi tuttua: vastahan hän oli vatsassa...

Katson heitä ja he näyttävät ihan onnellisilta. Koitan vapautua syytöksistä ja elää mukana. Ja muistaa tämänkin päivän ihanat kesähetket, aina!

Tuota kuvassa pilkottavaa kirjaa voin muuten suositella, "Lasten Aurinkovuosi - Opas ekologiseen lastenkulttuuriin". Siitä kuullaan vielä ja se poikii paljon - ainakin toivon niin!

lauantai 12. heinäkuuta 2008

Mielekästä hymyillä





Ennätin juuri ja juuri sulkea koneen ennen kuin jo olin uusissa ajatuksissa, siitä mitä oli tullut kirjoitettua.
Autottomuudesta... Niin moni asia on mielekkäämpää lasten kanssa. Juuri lasten takia, on ilo ja onni tehdä moni asia tavallaan hankalammin, kuin aiemmin. Lapset ovat mielettömän hyvä motiivi.

Kyllähän minä tuolla porskuttaisin menemään vaikka millä tyylillä, jos tietäisin, etteivät muut perässäni ole tekojeni takia hädässä. Mutta kun nyt näyttää siltä, että muutoksia tarvitaan. Että letkajenkalla voisi olla mahdollisuus pelastaa lapsillekin maailma. Että junnataan nyt ihmeessä muutamissa asioissa paikallaan, ei nostateta kulutusta ainakaan. Otetaan päin vastoin askelia taaksepäinkin, moni asia oli ennen jopa paremmin nimittäin. Eteenpäin mennään sitten niillä hypyillä, jotka ovat ympäristölle hyödyllisiä. Tiede saakoon kehittyä, ja suvaitsevaisuus, taistelu köyhyyttä ja sairauksia vastaan... Keksitään vaan rauhassa auringolla käyviä autoja ja muita järkeviä energiaratkaisuja...

En missään nimessä myöskään vaihtaisi lapsiani helpompaan liikkumiseen, saati autoon, jos jollakin kävi mielessä. Että mitä se siellä ruikuttaa, olisi onnellinen vaan katraastaan. Niin olenkin! Bussissa on usein jopa kivempaa istua, kun lapsi osoittelee ikkunasta kaivureita ja muita kiinnostavia ja kyselee hassuja juttuja. Kaikki on toisin kuin silloin ajalla ennen lapsia, mutta se on minulle hyvä, ja saa olla.

Lapset tuovat mukanaan paljon muutoksia, mielekkyyttä ja hymyjä. Eilen illalla rannalla olin yhtä aurinkoa. Oli ihan satumaista katsella poikien touhuja. Saada olla mukana. Marssia poika rinkassa, esikoinen satulassa. Olla perillä vapaana. Esikoisella oli kaivuri mukana ja pallonsa. Kuopus konttasi ja huiski ja valutti hiekkaa käsien läpi tutkien ja ihmetellen että millaista. Ja nappasin hänet syliin ja heittelin pikkuisen ilmaan ja kuuntelin kikatusta, meistä molemmista. Ja sitten hän jäi katsomaan lokkeja. Ne olivat selvästi lumoavia. Liitelivät, laskeutuivat, nokkivat, kaartelivat, uivat... Eivät liian lähellä, mutta siinä meidän ympärillä. Kesässä.

Maailma oli hyvä, enkä todella kaivannut autoa. En oikeastaan huomannut kaivata yhtään mitään muutakaan, olin yhtä hymyä vaan. Kaikessa oli järkeä ja elämä tuntui tovin vahingossa ihan mielekkäältä.

Monenlaisia mansikkapaikkoja





Palstastamme piti tulla kesäparatiisi. En unelmoinut epärealistisesti suuresta sadosta, en edes kukkasista. Iloitsin mahdollisuudesta tonkia maata ja rakentaa majoja. Eväsretkistä pellolla ja lintujen laulusta. Toukokuussa näytti ihan lupaavalta, mutta kesäkuussa käynnit alkoi harveta.

Palstalla käyminen nappasi ison osan päivästä. Jos meinasi tehdä jotain muuta, ei tullut ollenkaan lähdettyä. Samanaikaisesti ohdakkeet antoivat palaa ja heinät puskivat vauhdilla. Satoi usein, tiesimme, ettei plantaasi kärsi kuivuudesta.

Heinäkuussa näky oli sitten surkea. Herneitä ei näkynyt rikkakasvien seassa, porkkanatilkulla kasvaa ehkä myös porkkanoita, muttemme tiedä, kun siinä kasvaa niin kovin monennäköistä kasvia. Toukokuussa ajattelin, etteihän tämä ole pahimmasta päästä olevaa heinikkoa. No eihän silloin ollut mikään kasvu vielä vauhdissa!

Puutarhaesitteessä julistetaan tämän vuoden sloganiksi "Hoida puutarhaa, se hoitaa sinua." Hoitamaton puutarha sitten aiheuttaa masennusta. Olen käynyt toteamassa.
Onneksi sitten viime viikolla aloin vain klipsuttamaan ruohosaksilla. Ei sielä ruohoa kasva, mutta heinäkin kaatui niillä leikkureilla. Vauva kulta nukkui vaunuissa, joten minä sain pari tuntia touhuta rauhassa.
En tiedä, oliko mitään hyötyä siitä, että nyt palstamme on leikatun heinän peitossa. Muurahaiset ainakin ovat iloisia, saavat suojissa rakentaa suuria palatseja ja huviloita. Mutta jotenkin näky oli enemmän rauhoittava.
Pieni salaattipenkki, muutama yrtti, kaupan samettiruusu ja krassi. Maja ja kastelukannu ja maassa lautalaatikkopenkki. Siinä tämän kesän viljelysmaani.

Olen siis taas palstasta iloinen ja tunnen saavani siitä voimaa. Ja onhan se antanut meille jo useammankin kupillisen mansikkaa! Kuopuskin niitä arvostaa. Istuimme ja annoimme ajan lipua vaan. Söimme monen tuulenhenkäyksen ajan yhtä mansikkaa. Uusi tuttavuus, johon tutustuimme rauhassa. Hauskaa, että se oli kasvanut meidän maalla.

Tulee muitakin kesiä, ehdimme vielä kääntää ja kuokkia otsat hiessä. Jos haluamme, jaksamme. Jos siitä saamme iloa ja voimia. Nyt riittäköön, että saamme multaa sormien alle, ja kerromme plantaasillemme, että se on yksi aarteistamme. Yksi paikka muiden joukossa, jossa kesä tuntuu.
Kunpa sitä tunnetta voisi varastoista. Tulee pitkä talvi, ja silloin pitää olla paljon valoa ja toivoa tallessa, muistuttamassa vuoden kierrosta. Siitä, että talvea seuraa kevät ja siellä takana on uusi kesä aina odottamassa.

Kasvissyöjä kaipaa autoa



Kasvisten syönti on kivempaa kesällä kuin talvella. Tavaraa saa ilahduttavan paljon ja paljon huokeammalla, kuin talvella. Ekologisemmaltakin se tuntuu, kun ei tarvitse ostaa niin kaukaa tuotuja tai vain kasvihuoneen kasvattamia. Lisäksi on herneitä, mansikoita ja mustikoita. Loistoaika.

Mutta autottomuus ei ole erityisen kivaa milloinkaan. Tai siis, ehkä lumituiskuaamuina pakkasessa, voi käväistä mielessä, että nyt ei tarvitse olla tuolla skrapaamassa autonikkunoita lumesta. Mutta muutoin, kaipaan auton helppoutta yhtä paljon kaikkina vuodenaikoina.

Tuttavapiirissämme olemme monelle se perhe, joka todistaa, että julkisillakin voi matkustaa. Ja että autoa ei tule talouteen siinäkään vaiheessa, kun kotiin saapuu esikoisen seuraksi vauva. Ystävien kesähäissä ja juhlissa voi käydä, vaikka maalla. Taidenäyttelyn avajaisissa voi olla mukana, vaikka se pidetään vieraalla paikkakunnalla. Huonekalukaupassa ja kierrätyskeskuksissa voi käydä ostoksilla. Lomamatkan voi tehdä, ja voi myös yrittää muita retkiä, kyläilyjä, muuttotalkoita, osallistumisia ja puutarhapalstan pitoa. Tosi moni asia on mahdollista, mutta luuleekohan joku, että se olisi helppoa?

Enimmäkseen se on suurta säätöä, joka varsinkin pidemmän päälle aiheuttaa välillä kovaakin ärtymystä. Ja kun sade vihdoin illalla taukoaa, olisi ihana sujauttaa kaikille vain saappaat, ja sanoa, että nyt ajetaan plantaasille iltapalalle. Mutta sano nyt siinä, jos ensin varavarusteiden kokoamiseen menee tunti ja eväisiin toinen ja lampsimiseen kolmas ja bussiaikataulun tarkistaminen ja lähtöpissoilla käyminen ja lapion kantaminen... Unohdetaan se meneminen ja huokaillaan vaan, kuinka ihanaa olisikaan jos yksityisautolla voisi ajella vaan. Siis ei ääneen, ihan salassa koko ajatusleikki vaan.

Liikkumista helpottamaan on yritetty kehitellä monenmoista. Julkisen liikenteen reittiopas on upea keksintö ja kumarrus siitä nettimaailmalle. Samankaltainen palvelin on koko Suomea kattava matkalle.fi. Sitten meillä on näitä vaunuja, rattaita, liinoja, kantimia, reppuja, kasseja, pussukoita ja kohta tiedetään mikä arvosana voidaan antaa uusimmalle tulokkaalle, kantorinkalle. Fillarin takana on istuin ja kovasti on suunniteltu peräkärryn ostoa ja käyty koeajamassa ikifillarin polkupyöriä, joissa lapset ja tavarat voisivat matkata kuljettajan edessä laatikossa.
Mutta yhtä kaikki ne ovat vain kapistuksia, melkolailla voittamattoman auton rinnalla.

Siinä autossa ei ole kuin yksi tosi iso mutta. Se saastuttaa. Tai on toki muitakin, kuten kustannuksia, mutta niitä on kyllä myös julkisten käytössä ja kaikissa liikkumista helpottavissa hankinnoissa. Onnettomuusriskit ovat myös suuria, mutta tiedämmehän kaikki, että tapaturma voi sattua myös vaikka kotona.

Mutta meillä ei ole yhtäkään pyörätuolia, eikä murrosikäistä, eikä vanhusta, eikä edes koiria. Ja maan paras joukkoliikenneverkosto on sekin täällä pääkaupunkiseudulla. Seis nyt siis rutina! Sitä paitsi pojat eivät ole valittaneet vielä koskaan siitä, että matkaamme metrolla, bussilla, junalla, ratikalla! En ainakaan muista, ihan totta. Autoilu on heistä hauskaa, lyhyillä matkoilla, mutta pitkään istumisesta esikoisen tulee paha olo ja mutinaa...

Toisinaan kaipaan autoa kovasti, mutta niin kaipaan montaa muutakin asiaa. Jos meillä olisi sellainen kulkupeli pihassa, kaipaisin jotain muuta ja surisin voimattomuuttani ilmastonmuutostalkoissa. Sitä en oikeasti halua. Vähän kun ennättää vikistä, aurinkokäyttöisiä autoja odotellessa, niin jo maistuu taas kesä ja mansikka.

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Sanat ja teot



Joidenkin voi olla vaikea sanoa, että rakastaa. Minulta se tulee ehkä liiankin usein ja melko lailla vaivatta. Minulla vain on tapana. Olen lapsesta saakka enemmän tai vähemmän aktiivisesti pelännyt, että kuolen aivan liian aikaisin. Jotenkin yhtäkkiä ja saamatta selittää, että oikeasti rakastin ja sain niin paljon hyvää ja mielelläni kiittäisin. Kaltaisiani on muitakin. Olen lukenut heistä erinäisistä yhteyksistä haastattelujakin. Muistan nauraneenikin. Joku kertoi pelkäävänsä, että liukastuu roskia viedessä ja viimeiset äänet jotka kaikuvat ovenraosta kotiväelle, ovat puukengän kalahdus ja se p...kele.

Ehkä siksikin, aamulla ensimmäiseksi, "huomenta rakas kultani" ja illalla ennen unta, "minä rakastan teitä kolmea".

Mutta kuinka se näkyy todella. Silloin kun satun olemaan huonona. Huonolla tuulella, huonoissa voimissa, huonoja unia nukkuneena, tai mitä muuta nyt sitten onkaan vialla. Vaikea varmaan uskoa. Ehkä pojat voivatkin uskoa, sillä heille pisimpään tsemppailen, mutta puolisoa, ei päästetä helpolla.
Ei varmaan harmita kuulla, että vaimo rakastaa. Mutta voisi sen kai jotenkin toisellakin tavalla osoittaa, kuin sillä, että uskaltaa piamahtaa.

Oltiin meren rannassa taas yhtenä iltana poikien kanssa. Olin lähtenyt kiukulla. Niin turhaa marinaa, että ei viitsisi enää edes muistella. Rannalla oli kesä ja esikoinen oli polkenut pyöräänsä niin innolla. Kuopuksella on uusi kantorinkka ja siellä hän istui huhuillen suloisena. Hiekalla riisuttiin kengät ja pelattiin palloa. Vauva konttasi ja tilaa oli painella, hihkua, olla intona!
Meillä on kaikki niin hyvin! Pysähdy, nauti, ota rauhallisesti, mieti. Soitin miehelle, ja pyysin taas kerran anteeksi.
Ja sitten en hetkeen tiuski. Enkä kiristele, enkä tahallaan tulkitse sanottua piikeiksi.

Avioliitto on ihme diili. Siinä luvataan tosi paljon, kun luvataan tahtoa rakastaa toista ihan aina. Vaikka kuinka kuvittelisi, ei sitä voi millään nähdä mitä kaikkea on tulossa. Millaiseksi kasvetaan, mitä halutaan, millaisiksi milloinkin ja missäkin elämäntilanteessa muututaan. Mutta siis rakastetaan.

Kiitos muru että olet kanssani tässä samassa sopassa. Eikös ole ihan herkkua. Hymyillään kiikkustuolissa. Voi silloin me oltiin niin nuoria ja luultiin tietävämme suurista tunteista. Anteeksi, kun tekoni eivät aina kerro suuren suuresta rakkaudesta. Samoin te hömppänän pömppänät poikani. Äiti taas jälleen kerran päätti oppia paremmaksi ihmiseksi. Muttei se käy ihan helposti, kiitos kun olette avuksi. Muistutatte vahvasti, että hyvä kantaa ja se että sanoo, "rakastan", kannattaa. Kun pyrkimys on hyvä ja sentään yleensä onnistuu sen myös osoittamaan, eivät muutamat kiukut ja äidin oikut voi perustaa kaataa. Sitä rakkautta.
Jatketaan harjoituksia, jooko, rakastan sinua ja sinua ja sinua...

Mihin jäinkään?



Pidin Pala tallessa -blogiani yhdeksän kuukautta, 169 tekstin ja monen kuvan verran. Typerä ajatus minulta, lähteä tallettamaan asioita nettimaailmaan. Bloginpitäminen on ainutlaatuista ja haluan olla mukana. Muttei täällä mikään ole ikuisesti tallessa. Tavallaan se on nyt onnenikin, sillä ainakaan mikään ei ole suojassa. Olin mukana innolla ja ilolla. Sitten pelästyin, etteivät kaikki olekaan kanssani samalla puolella. Mielipiteistäni saa olla eri mieltä, sitä en tarkoita. Mutta niin monissa kuvissa, lapseni katsoivat elämää viattomina, hyvinä, puhtaina ja kauniina. Olisi kamalaa, jos joku käyttäisi heidän kuviaan luvatta ja väärin. Se on helppoa, klik klik, voin kuvitella, mutten halua.

Siispä suljin ensimmäisen blogini ja koitan tehdä tästä uuden nettisäilön ajatuksilleni. Koitan olla tarkempi. Rajata kuvista pois ainakin kasvot. Se on sääli, mutta teen sen lasteni turvaksi, suojaksi, parhaaksi. Olen pahoillani, jos tämä menee ihan keinotekoiseksi yrittämiseksi ja varomiseksi.
Mutta koska en haluaisi pahan kokonaan voittavan, ainakin koetan.

Kiva jos olette mukana, blogistaniassa niin moni hyvä asia olisi mahdollista.

Olen ollut viime päivinä hiukan hukassa. Se ei johdu yksin blogikauhistuksista, muutenkin joutuu vähän hakemaan ajatuksia. Väsyttää ja verta vuotaa nenästä. Flunssaa pukkaa ja miehen kesäloma alkaisi olla tässä. Ajan kiitäminen ahdistaa välillä ja välillä ei ole voimia pysytellä vauhdissa mukana. Rutiineista täytyisi huolehtia, kun on äiti ja kaksi kultaista pientä poikaa niitä tarvitsemassa. Mutta ei se aina taaskaan ole helppoa kun sitä siellä ja tätä täällä ja minäkin sitä ja hänkin tätä ja ja ja. Mies koittaa muistuttaa, että on yhä liikaa aikaa, jos ehtii vatvoa. Toiset heräävät aamulla ja lähtevät hakemaan perheelle juomavettä kannuilla kymmenen kilometrin päästä. Että ei Afrikassa ehkä tarvita psykologeja. Voi olla.

Ja se helpottaa, ja taas noustaan. Puhti miksi minä en vieläkään ole saanut seinälleni tehtyä sitä taulua, jossa lukee "Jaksaa". Se olisi valoisa ja muistuttamassa, että ohi menee huonokin olo ja minuahan ette nujerra,

Eilen illalla kävin yksin palstalla. Join teetä ja söin sämpylää persiljalla ja ruohosipulilla. Istuin vain tovin ja mietin onko hiljaista. Sain kotiinviemisiksi kupillisen mansikoita. Poljin takaisin saunaan, menimme koko porukka. Ei mitenkään istuttu hämärässä lauteilla vaan rentoutumassa, oli melkoista vilskettä koko rupeama. Mutta iloitsen tuollaisista kokemuksista. Ihan epätäydellistä mutta tosi todellista. Äiti, isä ja kaksi pientä lasta. Ei aikakausilehden kansikuva, mutta hauska muisto perhealbumissa.

Minä rakastan teitä kaikkia kolmea. Koitan löytää takaisin jos jotakin kadotin. Ja jatkaa siitä, mihin jäinkin. Täällä blogistaniassa, ja ihan kotonakin.