torstai 30. kesäkuuta 2011

Koirakaverukset palstalla


maanantai 27. kesäkuuta 2011

Juhannussiivous









Kun kerran kotona oltiin, otin projektiksi siivota poikien huoneen. Kävin läpi vaatekaapit ja laatikot. Pesin ikkunat ja lattian. Vaihdoin ilmoitustaulun kankaan ja sänkyihin puhtaat lakanat. Nyt voisin itse muuttaa lastenhuoneeseen, sillä se on kodin siistein ja puhtain nurkka. Siellä on ihanaa minusta.

Ilta-aurinko on siinä huoneessa aina kaunis. Nyt kun kaikki on järjestelty ja putsattu, on lahja istua lukemassa iltasatua. Vaikka on iltasadun lukeminen omille lahjaa myös silloin, kun koti on silkkaa kaaosta.

Seuraavaksi olisi vuorossa miehen ja minun makuuhuone. Ihan kaikista romppeista ei päästä eroon, se on varma. Ja kovin on hidasta, sillä jokaisesta pinosta löytyy jotakin kovin mielenkiintoista. Polaroidkuva, jossa ideoin luokkalehteä silloisten koulukavereiden kanssa. Pari diaa ukista ja mummista. Kortti, jonka olen kirjoittanut ystävälleni. Jäänyt postittamatta ja nyt hän on jo tavoittamattomissa...

Mutta tulee nämä ikkunat pestyä ja pari kassillista tästä kaikesta joutaa kiertoon tai lajiteltuina jätekeräyksiin. Ja sitten mekin päästään nukkumaan lakanoihin puhtaimpiin. Se on ihanaa niin.

Totean vielä kuitenkin, että jos joku minua puuhakkampi saati siivousalan ammattilainen tänne nyt pelmahtaisi, niin pyörtyisi. Myös siis siellä huoneessa, jota minä nyt kutsun siistiksi.

Mutta tämä onkin meidän koti.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Hyvää juhannusta!







Haluaisin olla nyt mökillä. Kuulla, kuinka koivut kahisevat, käydä saunassa ja uimassa. Vihtoa. Syödä mitä tahansa, mutta ehkä myös uusia perunoita ja mansikkakakkua. Kaikki viipyilisi ympärillä. Puiden oksien varjot lautaseinillä, hyttyset inisemässä, katseet järvellä. Nukkua vintillä, saunakamarissa, kuistilla tai tuvassa. Tai jossakin muussa sopivassa nurkassa. Sisällä tai ulkona. Nähdä, kuinka yö vaihtuu aamuksi lennossa. Kuunnella Nokinenää radiosta. Olla lähellä heitä, joiden kanssa juhannuksina on ollut tapana olla.

Mutta tänä vuonna ollaan kaupungissa. Jossakin se näkyy, että olen nyt vailla tuloja. Onneksi täälläkin voi tehdä useita edellämainituista. Ja toisaalta paljon muuta, kuten vihdoin käydä tapaamassa ukkiani dementiakodissa. Se oli jännittävää ja palkitsevaa. "Äiti muistatko, kun kerroit, että sulla on ukkia ikävä", kuopus kysyi matkalla. Muistan, minulla on usein, monia.

Kesä on rakas ja siksi voisin kuvitella juhlivani juhannusta paljon isommin kuin joulua. Mutta liian vaikeaa ja väkinäistä se ei saa olla. Aurinkokin tuli esiin, joten nyt on helppoa huokaista. Ihanaa, kun ei tarvitse odottaa, haaveilla tai unelmoida vaan kesä on oikeasti tässä. Nautin erityisesti valosta, lämpöäkin jos saan sopivasti, niin sehän on ihan huippua.

Otin lätyn ulos uunista. Kakuksi sitä ei voi kutsua, mutta luulen, että kun laitamme siihen kermaa ja mansikoita, siitä tulee ihan kelvollista juhannusherkkua.

Halataan rakkaitamme kun voimme. Se on juhannus nyt, nauttikaamme.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Rusinapullarannalla vielä















Uudet perunat paloivat mustiksi. Hellalla kiehui tyhjä kattila niin kauan, että se pelästytti. Viinilasi meni keittiössä sirpaleiksi. Kuopus huitaisi naapurin taulutelevisiota valomiekalla niin, että meni vakuutusselvittelyiksi... Ihan putkeen ei siis ole viime päivinä mennyt, kaikki.

Tänään unohdin puhelimen kotiin, kun lähdimme rannalle. Ehkä ihan onneksi.

Oltiin sitten vain. Onnistuin aamulla leipomaan täydellisiä hodarisämpylöitä. Sellaisista olen haaveillut monesti, kotitekoisista pehmoisista pitkulaisista. Maltoin laittaa tarpeeksi vähän täysjyvää sekaan, niin johan onnisti. Silti tervellisempiä varmaankin, kuin kaupan vastaavat. Ainakin korvaa hiveli, kun esikoinen esitteli evästään kaverilleen rantakivellä. Mä tiedän mistä nää leivät on tullu - meidän äiti teki ne.

Kun oltiin syöty, saunottiin. Ja minä nautin löylyissä istumisesta ja meressä uimisesta. Vaikka vesi oli hurjan kylmää. Olen oppinut esikoiseltani, että hiekassa makoillen voi lämmitellä. Ja samalla miettiä, ettei kaukaisia rantoja aina tarvita. Lähempääkin voi löytää lepoa ja aarteita.

Poikia oli hurjan monta yhtäaikaa lauteilla ja suihkuhuoneessa he hilluivat ja meno oli hulvatonta. He kiersivät hetken päästä ohjaajien pystyttämää temppurataakin, mutta parasta heistä varmasti oli omaehtoiset leikit rannassa, tai vaikka siellä suihkussa. Tai se, kun heittivät kepeillä tikkaa vanerilevyn luona. Kun lapset saavat, he keksivät itselleen ihania(kin)puuhia. Riittää, kun on sopivan matkan päässä valvomassa ja saatavilla.

Esikoinen löysi simpukoitakin! Olimme huippu iloisia. Hihkui ja intoili, tahtoi käydä näyttämässä muille, aikuisillekin. Toivottavasti he arvostivat, sillä on ihanaa, jos noin pienestä riittää riemua. Etsimme hienoja kiviäkin, ja mietin, että kotona tuntuu varmaan paljon paremmalta tällaisten löytöjen jälkeen, kuin ostosmatkalta palattua. Ei tarvitse potea minkäänlaista morkkista tuhlauksista.

Päin vastoin. Meren suola maisuu huulilla ja aurinko on hehkuttanut ihoa. Tukka on ihan littana ja kellon remmikin haisee savulta. Söimme tikkupullaakin rannalla. Luimme pikkukirjoja, kun suurin osa oli jo kotimatkalla.

Kaunis huoleton kesäpäivä. Kyllä kannatti mennä.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Rusinat pullasta





Kirkon ja seurakuntammekin toiminnasta voisin sanoa monta sanaa, mutten sano. Sen sanon, etten ole eronnut kirkosta. Erota toki voisin, sillä ajatteln toisin. Mutta sitten taas mietin, että olen syntynyt ja kasvanut ja itse ajatukseni muokannut kaiken sen tradition keskellä, joita kirkkokin ja sukuni ja erinäiset ympäristöni ovat minulle tarjonneet. Evankelisluterilaisen kirkon erinäiset perinteet ovat olleet minulle aina olemassa. Miksi minun pitäisi poistua mietteineni, on se minunkin kirkkoni.

Ehkä siksi, etten usko tarpeeksi. En ajatellut koskaan tätä äänen sanovani, enkä sanonutkaan, kirjoitan vaan. Haluan pitää vain hyväksi kokemani.
Sanoin, etten sano montaa sanaa ja sanoin kuitenkin jo liiaksi.

Tänään olimme yhdessä seurakuntamme mahdollistamassa tapahtumassa. Olemme käyneet monena kesänä poikien kanssa. Lapsiperheiden rantapäivillä Merihiekassa. Maisema on ihana. Pyörämatkan päässä, erillään kaikesta. Linnunlaulua, aaltojen kohinaa ja puheen sorinaa. Grillasimme soijanakkoja ja myöhemmin saimme paistaa lettujakin nuotiossa. Saunoimme ja uimme meressä. Rakensimme hiekkalinnaa ihan rantaviivassa ja katsoimme, kuinka vallihaudat täyttyivät vedellä.

Tapasimme esikoisen vanhat ja kuopuksen ehkä tulevat kerhonohjaajat. Heillä oli aikaa vaihtaa kuulumisia ja tuli olo, että ymmärsivät minua ja meidän valintoja. Saa nähdä kuinka käy elokuussa.

Nyt juuri ei huoleta. Asioilla on tapana asettua. Tai sitten voi tehdä uusia muutoksia. Minä ja pojat sanoimme monta kertaa toisillemme tänäänkin, että ihanaa olla täällä teidän kanssa. Ja kesälomalla. Sitä ei meiltä kukaan pois ota. Heitimme löylyjä, istuimme vieretyksin kivellä, suunnistimme joukkueena, juoksimme paljain varpain kilpaa hiekalla... Minusta tuntuu, että pojat arvostavat kotona oloa enemmän nyt, kun tietävät mitä muutakin voi olla. Ei sillä, että päiväkoti olisi heille ollut mitään piinaa ja rangaistusta, mutta meidän kiireettömät aamut ja kodin vapaus ovat osa heidänkin luontoa...

Meille sopivia palasia seurakunnan tarjonnasta. Niitä, jotka palvelevat meidän arkea, arvoja ja elämäntapoja. Uskaltakootkin hyväksikäyttää lasteni herkkyytä ja avomielisyyttä tai istuttaa heihin ahdasmielisiä näkemyksiä tai jotakin yhtä oikeaa totuuttaa, niin kavahdan kunnolla. Pelotellakaan ei saa, sillä mitään todellisia kauhuja pelottavampaa ei heille tarvitse olla olemassa.
Elämä on paljon ihmeellisempi ja monisyisempi kuin yksikään oppi. Siitä olen kirkon kanssa samaa mieltä,että ihmisistä tärkein on lapsi. Muttei vanhus, aikuinen tai nuori ole yhtään huonompi.

En muuten pidä rusinoista pullassa. Nypin ne pois häiritsemästä, ja syön vain sitä hyvää ja pehmoista.

Elämä on liikutuksen arvoinen





Viime viikko oli hyvä. Nyt kun olen jo unohtanut sen, että minua myös painoi ja hiersi.

Mikä vain sää käy, kunhan on kesä. ( Sanoikohan Isoinpapu näin ihan samoilla sanoilla?) Ja loma ja omat seurana. Käytiin kesäperhekerhossakin muistelemassa vanhoja aikoja. Tapasimme tuttuja. Nautin niin poikien touhujen katselusta. He ovat niin omanlaisiansa. Piirtävät kymmeniä piirustuksia päivässä. Kerhossakin, vaikka olisi ollut mitä muuta tarjolla kysyivät kainosti ohjaajilta saisivatko lisää paperia. Ja heillä on paljon juttuja kerrottavana, eikä haittaa, vaikka kuulijat olisivat ennestään vieraampia.

Kesken piiri pieni pyöriiden ja rilluma rei laulujen siellä laulettiin leijoista. Melodia oli kaunis ja yhtäkkiä en voinutkaan muuta kuin nielaista. Kyyneleet valui jo poskilla ja piti hiippailla hakemaan nenäliina.

Mietin mitä muut mahtoivat ajatella ja että mitä vastaan, jos joku sattuisi kysymään, onko kaikki ihan kunnossa. On varmaankin tavallansa, minulla vain on tapana paitsi nauraa ja hymyillä, myös mietiskellä ja itkeä. Enkä usein itsekään tiedä, itkenkö niitä asioita, jotka ovat hyvin vai niitä jotka ovat huonosti. Minulla tai toisella. Kiitollisuutta vai kaipuuta, pikkuisia asioita vai suuria.

Olen lukenut, että kyynelten on hyvä antaa tulla, jos ne ovat tuloillansa, myös julkisilla paikoilla. Ihan aina ei jaksa, sillä itku herättää joskus väsyttävän paljon kummastusta ja puolityhjästä ilmaantuneesta tirauksesta voikin paisua vuosisadan vollotus vahingossa.

Mutta jos ei koskaan itkisi, millaista se olisi. Olen ennenkin todennut, että vastakohta sille, että juuri mikään ei tunnu miltään on se, että miltei kaikki tuntuu joltain. Sellaisia ovat minun päiväni.

Siksi itkin siellä sohvalla. Niin paljon tärkeää, hyvää ja kaunista on olemassa. Myös niin paljon suruja, huolia ja murheita, sillä kenenkään elämä ei ole vaahtokarkkia. Elämä kaikkinensa on vähintäänkin liikutuksen arvoista.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Moko-market










Muutime kahvilaan taas hetkeksi viime viikolla, syntymäpäivieni kunniaksi. Esikoinen käveli varaushuoneeseen kuin vanha tekijä, onneksi se sattui olemaan vapaana. Syötiin herkkuja ja minä sain santsikupin teetä pöytään tarjottuna, sillä sateella se maistuu mukavalta. Pojat leikkivät, piirsivät ja täyttivät tehtäväkirjojaan toista tuntia. Minä olin se, joka ryhdyin puhumaan kotiinlähdöstä jossakin vaiheessa. Olin jo saanut kaksi sisustuslehteäkin selattua, istuskelun ja muffinssinsyönnin lisäksi, mikä tuntui jo ihan liioittelulta. Melkoista luksusta. Paikkaan liittyy vain hyviä ja valoisia muistoja, enkä pettynyt tälläkään kerralla.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

***




Terveisiä Porvoosta. Olimme siellä tunnin sunnuntaina. Kauemminkin olisi viihtynyt, ulkomailla. Alunperin piti vain vaihtaa bussia, mutta saatiin sentään hetki pitää mukulakiviä jalan alla. Ja syödä suuret jätskipallot rannassa.

Ja sitten meillä olisi myytävänä kaksi lippunauhaa. Molemmissa 12 lippua mustassa juuttinarussa/8 euroa/"siima". Ylemmässä "elokuussa" toistuu ruskea, vihreä, sininen ja keltainen. Alemmassa "kevätauringossa" tuota vaaleansinivoittoista kaikki muut, paitsi seasssa kaksi keltaista. Sähköpostiosoitteeni löytyy edellisestä postauksesta.