sunnuntai 18. marraskuuta 2012

"Hetkinen"

Lukiko sillä tavoin televisiossa ennen, jos kuvayhteys katkesi. Kuinka kaunis sana se siinä yhteydessä oli, tuskin kukaan niin ajatteli. Jatkuisi nyt pian, odotteli.

Mutta hetkinen voi olla kaunis, jos sen saa hyvällä tavalla kiinni.
Kun on hämärässä huoneessa, jossa soi kaunis pianomusiikki. Pienet ovat käymässä päiväunille, suurin osa jo nukkuu. Ryhmän kuopus ei ole vielä vuottakaan ja on sinun vuorosi antaa hänelle maitopullollinen lounaan päälle, ennen uniaan. Hän nukahtaa syliisi. Juuri niin autuaan tyytyväisenä, kuin vauvat vain osaavat, kokiessaan vatsansa täysiksi, olon turvalliseksi ja tyyneksi. Kiitollisuus on suunnaton. Mitä työtä sellainen hetkinen edes on.

Sekin on Hetkinen, kun kuopus ehdottaa, että mennään kupillisille. On lähtenyt mukaan kaupunkiin asioille. Jaksanut odottaa, kun äiti sovittaa kengät. Valinnut sushiaineita Japani-kaupasta ja saanut toivomansa keraamiset syömäpuikonaluset itselleen ja veljelle. Ei ole vielä kiire kotiin, mennään vaan ennen ruokakauppaa vielä teelle. Hetkisen kuluttua meillä on oma yhteinen hetkinen, kun istumme kauniin teehuoneen nurkkapöydässä ja meille on tuotu lasikannullinen ihanaa minttuteetä. Ja toinen hetkinen hetken päästä kadulla, kun huomaamme, että on Ravintolapäivä ja joku myy itsetehtyjä karjalanpiirakoita munavoilla vanerikojusta. Ostamme ja syömme sadetta pitäen parturin katoslipan alla.

Miten hyvä seura minulla.

Kun istumme koko perhe hetkisen hienon bistron pöydässä syömässä pelkkiä jälkiruokia. Meillä ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla varaa sellaiseen ja kuitenkin meillä joskus on. Kulta saa maistaa sellaisia viinejä, joita ei aina ole saatavilla. Mietimme, että meille sellainen retki on matka. Ja pojat kertovat isille, että tällaista meillä oli Japanissa. Vaikkei juuri  muu ole samaa minusta, kuin tunne sekkailullaolosta ja nautinnosta. Olisivatpa puhtaat lakanat kotona odottamassa. Ovat vielä jollakin kerralla.

Aamu, kun kuljemme päiväkodille. Iloinen hämmästys siitä, että me olemme selviytyneet tien päälle riittävän aikaisin. Ja pääsemme perille kaksin jalkaisin. Meillä on usein koko hiljainen tie, muut ovat menneet tai tulevat vasta paljon myöhemmin. Kun teen iltapuolikuuteen kestävän vuoron, kuopus kutsuu aamuja "vapaa-aamuksi". Saamme köllötellä peiton alla, lukea kirjan, unohtua lorveksimaan hetkisiksi. Seitsemän aamuina tahti on tietysti eri. Myöhäisinä aamuina ehdimme nähdä aamun heeräämisen. Valokuvaan parina aamuna reittimme, että aina muistaisimme sen. Sillä päiväkoti ei ole tuossa ihanassa vanhassa puukartanossa kuin kevääseen saakka. Sitten muuttavat uusiin tiloihin ja kuinka taas kestämme sen muutoksen. Mutta arkiaamuisin en aina murehdi tulevia tuulia, vaan lampsimme vieretysten. Sellaisenkin haluan talteen, päiväkotiinmeno-hetkisen.

Uskallan antaa vierelleni miehelleni suukon kokeillakseni onko hän jo hereillä. Ehkä on jo aamu, ehkä hän on saanut unta jo riittävän annoksen. Olemme kaksin, pojat ottavat viikonloppuaamusta ensin irti herätyskellottomuuden. Juttelemme ja miehen käsi ei kuulemma puudu, vaikka nojaankin siihen koko puolituntisen tai miten pitkän lie tuntisen. Tiedän, että hymyilen. Ja kun hetken päästä juon teetä ilooni uppoutuen, huomaan taas yhden tärkeän hetkisen, ajatuksen. Kuinka iso kiitos on siitä, että tiedän mitä haluan. Olen kuullut, etteivät kaikki tiedä ja moni etsii jopa ahdistuen.

Istun pitkään itsekseni luetellen. Ja erityisesti nautin, kun asiat ovat niin mukavia, ettei haittaa, vaikken saisi koskaan niitä kaikkia. Tuntuu vain hyvältä tietää, mitä kaikkea ihanaa voikaan tahtoa kirkkaasti ja epäröimättä. Ymmärtääkö kukaan sellaisen hetkisen hyvyyden. Että tiedän, mistä saan voimaa, mistä nautin, mistä iloitsen, mikä on minun juttuni, mitä ainakin tarvitsen.

Hetkinen. Hetkisen.
Silloin tällöin, jonkunlaisen, pysähdyksen, seisahduksen, hengähdyksen.

Ehkä sinullekin muutama sellainen, hyvä ja tärkeä hetkinen?


lauantai 17. marraskuuta 2012

Lupaus




Sudenpentuni lupasi viikko sitten parhaansa mukaan rakastaa Jumalaansa, omaa maataan ja maailmaa, toteuttaa sudenpennun ihanteita ja olla avuksi toisille.

Aika paljon siinä luvataan, jo ihan ensimmäisten ja nuorimmaisten partiolaisten lupauksessa.

Itsekin olen luvannut seitsemänvuotiaana. Ja monta kertaa myöhemmin eri ikäkausina. Ja johtajana omien laumalaisteni kanssa, ollut apuna lausumassa.

Huomasin tarvitsevani nenäliinan jo eteisaulassa, lupauksenantotilaisuuden alkua odotellessa. Niin paljon sinisiä vaatteita ja huiveja ja positiivinen jännittynyt kuhina. Tohkeus, jollaisen olin jo unohtunut, mutta jonka muistin salamana ollessani taas sen ulottuvilla.  Olen nostanut kaksi tai kolme sormea monta kertaa partiotervehdykseen. Kätellyt vasemmalla. Laulanut Partiomarssia ja Mandoliinimielstä kitaran soidessa. Miettinyt, mitä ne juuri minulle tarkoittavat ne suuret ja kauniit, joista puhutaan ihanteina.

Esikoisen seistessä toisten sinipaitaisten kanssa edessä rivissä, he olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla vanhempani tai isovanhempani kavereineen pikkulapsina samassa puuhassa. Partiossa on paljon ajattomuutta.

En tiedä, kuinka kauan esikoiseni on mukana. Toivon, olipa käväisy partioon kuinka lyhyt tahansa, että hänelle jäisi mukavia muistoja. Että hän saisi elää todeksi myös lupauksessa lupaamiaan asioita. Partiossa ja muualla.

Ja ettei touhu kuitenkaan kiristäisi pipoa, vaan olisi ehkä hauskaa ja rentoa ennen kaikkea.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Vain elämää









Voitaisiinko vain olla siinä, mitä oli joskus. Että tulisivat kylään ja käytäisiin ja juteltaisiin ja oltaisiin, niin kuin silloin ajateltiin. Miksi minusta muuta kuviteltiin.

Miltä tuntuu silloin, kun joku sanoo vastenmieliseksi. Mihin kaikkeen se jättää jälkensä. Olenko sellainen todella ja keiden kaikkien silmissä. En kai itsekin ala niin ajatella.

Pitäisikö minunkin kuvitella menneitä muuksi, enkö muka itse ymmärtänyt tarpeeksi.

En halua. Minulla oli kivaa heidän seurassa. Ja toisen olen tuntenut vuosia. Enkä lopeta, vaikka minut panaan samaan kiellettyjen koriin, kuin joku, joka on pettänyt todella. En suostu tulemaan likaiseksi vain sillä perusteella, että joku haluaa minut sellaiseksi ajatella. 

Minulla on ihana mies. Kaksi ihanaa lasta. Minun ei tarvitse hokea näitä siksi, että sanoista tulisi totta. Vaan koska ne ovat, ja haluan pitää esillä ihanuutta. Sitä, mistä tunnen suurinta kiitollisuutta. Eikä minulla ole mitään syytä kaivata muuta. Miksi hyvänen aika tahtoisin vaarantaa jotakin näin tärkeää ja ainutlaatuista. Minun ei tarvitse haaveilla täydellisestä parisuhteesta, sillä tiedän, ettei tämän täydellisempää ole minulle olemassa. Paras on siinä, missä on jo onnellinen, eikä tule miettineeksi, olisiko sittenkin jossakin paremmin ja onnellisemmin.

Mies on minulle paljon. Muttei isäni tai äitini. Ei jokainen ystäväni. Ei lapseni. Ei lemmikkini. Ei työni tai harrastukseni. Ennen muuta mieheni. Siksi olen hänen vaimonaan onnelisimmillani. Hän ymmärtää heikot kohtani, ja sen, että elämässäni saa olla muutakin, kuin neljä seinää, hän ja poikani. Se että olen olemassa muillekin, ei ole pois perheeltäni. En tietenkään ylitä rajojani. On lupauksia, joita en pettäisi.

Luotan siihen, että minulla on omatuntoni. Se kertoo minulle, jos olen tehnyt pahasti. Se, että käyn kerran kävelyllä ja kaljalla ja kirjoitan kauniisti vaikka kuinka monesti ei saa olla synti. En halua sellaista tuomiota. Haluan saada selittää, että ihan oikeasti mieheni ja poikaani on nyt rakkaimpiani. Olleet vuosia ja tulevat olemaan loppuuni asti.

Minulla on ollut mieheni kymmenen vuotta. Sitä ennen koko loppu elämäni oli auki. Ja olen luullut, että muillakin käy joskus mielessä, mitä muuta voisi olla, jos ei olisi avannut juuri jotakin tiettyä ovea. Tämä ovi tuntuu ihan parhaalta, mutta silti, joksus mieleen hiipii leikki, olisivatko ne muut olleet millaisia.

Vähintäänkin olen ajatellut, että muillakin on tapana hymyten muistella nuoruutta. Ei sinne kuitenkaan ole paluuta, meillä on tapana vain vanheta. Mutta saahan se olla hyvä asia, että siellä takana on hyviä tyyppejä ja asioita, joita on mukava muistella. Ei sellaisesta tarvitse odottaa rangaistusta.

Yhtäaikaa haluan ajatella, että olkoon, menköön, elämä on joskus sellaista, että voi tulla mitä tahansa. Ja että ihan pientähän tämä, on niin paljon kaikkea muutakin.

Toisaalta valehtelisin, jos väittäisin, ettei asia vaivaa minua. Joku minussa hakee oikaisua, oikeutusta. Sillä elämä on myös sellaista, että jotkut rypyt voi oijeta ja joku asia voi jatkua kaikesta huolimatta. Unohdetaan, opitaan, jatketaan. Uusi päivä on aina jatkumoa eilisille, mutta on lupa myös tehdä uusia alkuja, silloin, jos tarvitsee sellaisia.

***
Kuopus on täyttänyt viisi.
Työni on vallannut tilaa sydämestäni ja tuntuu ihanalta antaa sen tehdä niin.
Silti tärkein on perheeni.
Mies ja Esikoiseni ja Kuopukseni.

Valoa marraskuuhusi.