Blogini käy huolestuttavasti palstapainotteiseksi. Elämä ei, vaikka eilen nukkumaan käydessänikin mukavasti pyörivätkin juuri palstan kuvat silmissä. Nämä palstaraportit ovat vain melko helppoja postattavia. Muut kirjoitukset eivät koskaan ole yhtä selkeästi ja valmiiksi päästä tulossa, kun istun koneen ääreen. Ne syntyvät usein yhden jyskyttävän ajatuksen pohjalta tai joistakin kuvista tai mikä nyt milloinkin on täällä pinnalla. Ja nyt on taas ollut niitä iltoja, että nukahdan poikien kanssa samaan aikaan. Ja unissani en mitään kirjoita.
Eilen illalla palstalla oli sumua. Kitkimme voikukkia, siis käytännössä vaan niitä kukkia, kun juurakkonsa on niin tukevasti ja yhtä aikaa ikävän pilkoontuvasti kiinni maassa. Pojat kastelivat polkuja ja hiukan myös mansikoita. Esikoinen auttoi minua palstan ulkopuolelle kasvaneen pensaan siirrossa. Jos pensas käsittelystämme selviää, pidän ihmeenä. Pojat maalasivat siltaa puukynillä. Ja esikoinen supatti paljon omia leikkejään. Hän puhuu usein hiljaisemmalla äänellä silloin, jos hänellä on jokin oma mielikuvitusleikki päällä. Uppoutuu, enkä raaski häiritä.
Kaikille alkaa muodostua rutiinit reissuilla. Esikoinen avaa ensimmäiseksi laatikon ja ottaa lapionsa. Kuopus tahtoo nykyisin pienen kitkemisharavan ja suuntaa multapalallensa. Liikuttavia. Minä ihastelen tovin ja totean meidän olevan taas pellolla.
Kotimatkalla tapaamme lähes aina variksen. Juttelemme hänelle ja minä raakun hänen tarinoitansa. Jostain syystä häneltä on usein mopedinsa avain hiukan hukassa, mutta on hän kertonut myös reissuistansa, joita on tehnyt ajokillansa. Ja olemme tavanneetkin hänet, ihan toisella puolella seutua. Mutta myös kavereitansa. Sadut ovat hassuja.
Minusta on ihanaa työntää lapsiani "vierekkäisrattaissa". Esikoista voi moni pitää liian isona rattaisiin, mutta istuttavatpa samat monet lapsensa usein autonpenkkiin, eivätkä yhtään taivastele, kuinka isoja ne jo ovat, ja kuinka kävely tekisi niin hyvää. Olemme usein kauan kerralla poissa ja monesti vieläpä kaukana. Ajopelinä on rattaat, joskus julkisilla avustettuna. Minusta on reilua suoda huilipaikka, vaikka reippailu onkin myös arvokasta. Kuopusta taas pidän usein yhä liian pienenä kärrättäväksi. Siksi yritän yhä päivittäin kantaa häntä myös repussa tai liinassa. Pidän mieluummin kantamuksia rattaissa ja omaa lasta kantamuksena. Mutta juuri näiden vierekkäisrattaiden hauskuus on omaa luokkaansa. Nököttävät sentään vieretyksin, liian pieni ja liian iso, ja minä tunnen olevani jonkin huvipuistovempaimen kuljettaja. Hiiu hei, saa kai sitä nauttia arjesta.
2 kommenttia:
Ihana juttu taas. Minä ainakin nautin näistä palstajutuista ja -kuvista. Selvästi näkee, että pienetkin viihtyvät, ja saavat hyvää oppia luonnosta ja ulkona olemisesta. Kerrot tosi kauniisti lapsista ja heidän tekemisistään. Variksellahan on hauskat tarinat :). Ja totta se on, hyvä tuo vertaus autoiluun.
Piti vähän editoida, kun unohdin näkökulmani kuopukseen rattaissa.
Kiitos Pellon pientareella. Me muuten tiedämme poikien kanssa juuri yhtä paljon palstan hoidosta. Toivottavasti opin myös edes samassa tahdissa. Eilen pähkäilin mitkä rikkakasveista ovat mahdollisesti myrkyllisiä. Vaarallista tuolla maalla, pitäisi vain pysyä kivitalojen sisäpihoilla:).
Lähetä kommentti