Jos nukahdan illalla jo poikien kanssa, toivon sisäisen kelloni herättävän minut aamulla ajoissa. Jotta ehdin hetken edes istua sohvalla, ajattelemassa ihan omia ajatuksia. Haluaisin ehtiä myös käymään lenkillä, valmistamaan aamiaisen, ompelemaan, kutomaan, pukeutumaan ja siivoamaan, ennen kuin makuuhuoneen ovi aukeaa. Ja kuuluu tap tap tap, pienten jalkojen tapsutusta. Tai taptaptaptaptap, joskus hiip, hiip, hiip.
Joskus ehdinkin, käymään vessassa. Ja juomaan kupin ja ajattelemaan, että hienoa, olen muita ennen valveilla. Ja pian meitä virkkuja onkin useampia.
Tänään seitsemältä hymyilin ja otin esille hyödyttömiä puuhia. Liimailin lehtikuvia kirjaan ja maalailin vesiväreillä numeroita. Aamu oli kaunis. Keittiössä on vihdoin istutuksia ikkunalaudalla. Parvekkeella pinkkejä kukkia ja mies on lomapuhteenaan siivonnut kotia.
Ennätin saada yhden kuukauden päiväkirjaan valmiiksi ja sitten kuopus olikin jo seurana. Saatuaan maitoa hänkin tahtoi maalata. Tukka ihanasti sotkussa, lämpöisenä ja suloisena. Ei minua harmita.
Esikoinenkin on pian joukoissa. Hänkin tahtoo askarrella. Ja minä katson kuinka nelivuotiaani leikkaa ja liimaa ja maalaa innolla. Häntä on ihana katsella.
Kun päivä saa näin hienon alun, voisi kuvitella kaiken jatkuvan harmonisesti. Mutta kylläpä vain tämä äiti puhuu taas välillä rumasti. Ja tiuskii ja vauhkoaa, eikä yhtään muista hillitä tunteitaan. Tai siis muistaa toki sen verran, ettei tirvaise ketään, se ei ole lähelläkään. Mutta kauniimminkin osaa toki sanoa. Ja fiksummin hoitaa tilanteita.
Anteeksi rakkaat, aina ei äksyily tule aiheesta. Joskus sanojen alkuperää on mahdoton kaivella. Aina te olette suurimpia aarteita, vaikka käyttäydyn kuin pitäisin sakkana.
Jatkan harjoituksia. Tänne mahtunee kaikenlaista, tämä on meidän koti, eikä tunteita tarvitse piilotella. Kunpa kiukkuilu ei jäisi mieliinne päällimmäisenä. Sillä teidän kanssanne elämässäni on myös valtavasti hymyä ja lämpöä, rauhaa ja tyyneyttä.
Suurempaa valoa en itselleni saata kuvitella, kuin oma mies ja meidän kaksi lasta.
Ansaitsette parasta, rakkaimmat maailmassa. Myös äksyilyä, mutta perään sovintoa, suukkoja ja halauksia.
2 kommenttia:
Eilen minulle kerrottiin, kuinka kiireyhteiskunnassa tunteet ja tarpeet sekoittuvat. Kuinka emme enää tunne janoa, nälkää, sylin tarvetta. Tai tunnemme, mutta emme erota niitä. Kahvikupillisella hoidamme nälkää, sämpylällä halausta...
Lääkkeeksi sanoi, että täytyisi antaa tunteiden tulla niin kuin ne tulevat. Jos niitä kovasti piilottaa tai rajoittaa, ne vain vievät enemmän energiaa. Pian emme osaa ja tulee paha olo.
Hienoa, kun osaat näyttää tunteita, myös niitä vähän negatiivisempia. Hienoa, että pojat saavat mallin, jossa niitä tunteita kuulee ja näkee ja niitä oppii erottelemaan. Ja että on sallittua niitä myös näyttää... Minusta se kertoo rakastamisesta: olet niin rakastettu, että uskallat. Rakastat niin paljon, että voit.
maarit
Kiitos. Mutta jäin miettimään, että minullakin on varmaan usein tuota sämpylä ongelmaa. Että en aina osaa oikeata vaivaa tunnistaa ja siksi juuri väärillä "lääkkeillä" ruokin itseäni. Hmm.
Ihminen on kyllä pirun monimutkainen vekotin. Kunpa eläisi vanhaksi, jotta ennättäisi jotain tästä mekaniikasta ymmärtää.
Lähetä kommentti