Muutaman toimeliaan päivän jälkeen on helpompi antaa aamun ja päivänkin venyä. Lukea pojille kirjaa sohvalla ja hetken päästä loikoilla sängyllä. Tylsyydestä syntyy pikkuhiljaa nukketeatteria, porapiirroksia, yhdessä laitettua lounasta. Kevään illat ovat armeliaita, vielä myöhäänkin voi ulkoilla valoisassa. Jos tulee valvottua, tarvitsee esikoinenkin taas päivätorkkuja. Tänään siksikin, että nousikin kuumetta.
Potilasta rauhoitellessa, lohdutellessa, hoidellessa ja katsellessa hiipii huolimieli. Kyllä me flunssasta selviämme kulta pieni. Mutta monella on muutakin, kuin ohimenevää lämmön nousua. Monella pienellä, isommalla, nuorella, äidillä, isillä... Jonkun täytyy jaksaa sairastaa vakavatkin vaivat ja toisten kulkea vierellä. Olen ymmällä. Kuinka kiitollinen tulisi joka päivä ymmärtää olla terveydestä.
Olimme viikolla retkellä. Paistoimme tikkupullaa ja eväitä nuotiolla monen muun kotiäidin ja heidän lastensa kanssa. Oli levollisen ihana tunnelma. Mutta minua itketti kovasti. Katselin yhtä äitiä, jonka tiedän jääneen hiljattain leskeksi. Kuinka iloinen, kuinka kaunis, kuinka mukava. Kuinka ihanat lapsensa.
Miten surulliselta lähtemisen on miehestä täytynyt tuntua. Jättää kesken kaikki se tärkeä ja ihana. Kuinka musertavaa on luopua rakkaasta, millä voimilla kukaan jatkaa matkaansa. Kuinka voimakas täytyy olla heikoimmillansa.
Kuinka ihailtavaa, että rakkaansa jaksavat näin nopeasti käydä loistamaan valoa. Miten paljon hän olisikaan halunnut jäädä heidän luoksensa. Minä näen sen heistä kaikista. Niin paljon kokemuksia ja elämää olisi ollut oman perheen luona. Yhdessä rakkaimpien kanssa vietetyt hetket ovat arvokkaimpia, mitä voi saada, oli niitä sitten hetki tai kymmeniä vuosia.
Mihin meillä muilla on kiire. Miksi yksi suhde joutaa aina mennä paremman tieltä. Miksi lapsia tehdään, eivätkä hekään riitä. Pysäyttämään, näkemään, mikä voisi olla tärkeintä. Miksi täytyy rakastua monesti, miksi emme tiedä onneamme oikeaksi. Ja kuinka ohikiitävä hujaus tämä kaikki on kuitenkin, vaikka eläisi vanhaksikin, saati jos joutuu lähtemään aiemmin. Ehdinkö yhteenkään ihmiseen tutustua niin syvästi kuin tahtoisin, edes heihin, joita rakastan kovimmin.
Voisinko mitään sanoa sekavammin, kuin tällä kaikella sen, että taivas kuinka siellä nuotiolla rakastin. Riemuitsin pojistani, ja siitä, että saan olla tässä ja nyt heidän ainut äiti. Odotin, että näen kotona mieheni.
Olkoon vaiheemme kuinka laimea tahansa, arkemme vaikka kuinka tasapaksua, ketään muuta en vierelleni halua samalla tavalla. Mieheni kanssa haluan vanheta, hoitaa yhdessä meidän lapsia. Toivon paljon pitkiä yhteisiä vuosia. Saisimmepa rakastaa rauhassa.
4 kommenttia:
Kaunis kirjoitus, sinä taas näet sen kalleimman, tärkeimmän ja olennaisimman. Kiitos.
Toisaalta, on suhteita, jotka TODELLA joutavat mennä paremman tieltä. Huonoja, kuluttavia, epäsuhtaisia suhteita.
Toisaalta, ei TARVITSE rakastua monesti jos onni on oikea. Toivon myös teille paljon pitkiä yhteisiä vuosia. Nauti.
Sari, niin onkin! Se tästä elämästä vaikeaa tekeekin. Elämä on toki liian lyhyt kulutettavaksi vääriin suhteisiin. Ja moneen muuhunkin kuluttavaan ja huonoon.
Mutta mistä aina tietää, mitä kannattaa säilyttää ja kehittää. Moni ruostunutkin asia kun alkaa oikein hoidettuna uudestaan kiiltää.
Ja aikuisten omat koukerot ja suhteet vielä menee. Mutta kuinka lapset ne oikeasti käsittelee. Nykyisin kuviot saattavat olla niin moninaiset...
Mutta tarkoitukseni ei ole syyttää tai saarnata. Siihen olen aivan liian epävarma.
Minua on pohdituttanut viime aikoina etenkin kaksi ajatusta:
Se, kuinka tämä hetki opettaa kaikkein eniten ja kuinka meidän pitäisi olla armollisia itsellemme.
Molemmat mielestäni liittyvät juuri siihen, että kuinka pitäisi osata olla onnellinen juuri tässä ja nyt. Että ei aina vain hamuaisi enemmän, parempaa ja uudempaa. Olla onnellinen niistä asioista joita on. Meillä on paljon. Meille on suotu paljon. Nähdä ne, kokea ja tuntea ne. Sillä emme tiedä, ovatko ne meillä vielä kohta...
Kiitos kirjoituksestasi. :)
maarit
Lähetä kommentti