Nyt jos koskaan

Lauantaisin käyn teellä. Teehuoneella Eerikinkadulla. Olen käynyt jo viitenä peräkkäisenä lauantaina. Viikon kasvatusvapaa hetkeni. En kasvata ketään, edes itseäni, enkä pode huonoa omaatuntoa kasvattamattomuudestani. En toki aina muulloinkaan kasvattele aktiivisesti, mitä se ikinä sitten tarkoittaisi, mutta äitiyden ja opettajuuden yhdistelmä takaa lapsiin liittyviä ajatuksia päähän tasaisen varmasti.

Hyvän teen äärellä yllättävän moni asia on hetken hyvin. Sanoisin kaikki, mutta se menisi ehkä liioitteluksi. Huolet tai ahdistukset eivät tule mieleen ensimmäiseksi tai päälimmäisiksi. Hymyilyttää, kun tuntee olonsa rentoutuneeksi.

Eilen pohdin, kuinka hyvää monelle tekisi, hukuttaa murheet teehen vaihteeksi. Yleensä en saa ketään teeseuraksi, mutta montaa olen istuttanut mielessäni vastapäätäni. Eilen olisin ennustanut teelehdistä. Kai niin voi tehdä, jos kerran kahvinpuruistakin ja tähdistä. Hyvää näin edessä. Miksi joskus onkin elämä silkkaa pyristelemistä.

Tänään sain käydä kuopuksen kanssa metsässä. Tai oikeastaan me käytiin kallioisella rannalla tuulessa. Kuulemassa lokakuuta. Kotimatkalla poikettiin palstalla. Nostettiin pussillinen maa-artisokkia. Kuopus naulasi vasaralla. Ei pidetty hoppua. Aurinkokin tuli lopulta.

Kuulin rannassa, kuinka kuopus sanoi, että nyt on hyvä olla. Hienoa, että tuntee sellaista. Minullakin oli todella. En itkenytkään, ei ollut lähelläkään. Kerroin kyllä, että olisi saattanut olla surumielistä ja haikeaa, jos olisin ollut yksikseni. Olin iloinen, että lähti seuraksi. Vaikka tiedän luonnon olevan hyväksi, joskus ei jaksaisi. Olla niin hiljaa omine ajatuksineen. Joskus toimii paremmin rempseä zumba koulun salissa muiden keski-ikäisten rouvien kanssa. Tai tee teehuoneella kaupungilla.

Luontoretki, hyvässä seurassa.

Nyt jos koskaan, on juuri tällaista. Ja minä rakastan samoja, minun omia. Olen kiitollinen kotini voimasta.

Toivon hyvää viikkoa!

Joskus luovutus on voitto

Sanovat, että kun joku ovi sulkeutuu, uusia avautuu. Tai että saa sen, mistä luopuu. Vapauttaa, kun raivaa pois rasittavaa. Joskus katsoo taakseen ja miettii, miksi ei aikaisemmin ymmärtänyt vaihtaa, lopettaa, luovuttaa. Meni aikaa hukkaan.

Toisaalta, mistä tietää, milloin kannattaa vielä yrittää. On niitäkin asioita, joista ajattelee, että onneksi en silloin antanut periksi, sillä homma kääntyikin lopulta hyväksi.

Kunpa etukäteen tietäisi, kääntyykö luovutus voitoksi. Silloin olisi moni päätös helpompi.

Joitakin asioita voi yrittää uudestaan. Palata takaisin vanhaa ovea kolkuttamaan, jos ei löydykään uutta ja parempaa. Silloin ehkä näkee selkeämmin, mitä voi jäädä kaipaamaan, jollei tilalle mitään kasvakaan.
 ***
Minä mietin palstaani. Olen jo useamman kesän miettinyt, että pitäisi antaa se jollekin toiselle. Joku toinen jaksaisi hoitaa ja viljellä paremmin. Aika aikansa kutakin. Mutta kun paikkaan liittyy niin paljon hyviä muistoja.

Pojat eivät ole aikoihin enää viihtyneet mukana. He juuri olivat iso osa nautintoa. Kuinka paljon mieleni ehkä kevenisi, kun en enää jatkuvasti surisi tekemättömiä töitä, rikkakasveja, riistäytynyttä heinikkoa...

Viikko sitten löysin palstalta paljon vadelmia. Tahdoin esikoisen saavan olla mukana. Sen täytyisi olla hänestäkin suuri ilo, napsia suoraan suuhun herkkumarjoja, niin paljon kuin jaksaa poimia.

Kuvasin ja nautin. Pojat olivat puuhakkaina, kuin "silloin ennen." Jos tämä jäi viimeiseksi yhteiseksi palstaretkeksi, en harmittelisi. Sain monta ihanaa muistoa mieleeni.

Ja sitäpaitsi, ehkä voin ilmottautua palstajonoon uudestaan, jos alan katumaan ja kaipaamaan.
Mutta ensin täytyy ehkä uskaltaa antaa periksi vaan, luovuttaa. Ei sitä vielä tiedä, mitä tilalle nouseekaan.

Uutispimento

Minä olin autuaan tietämätön tietämättäni, taas uusista ammuskeluista Suomessa. Monta vuorokautta, vahingossa. Luulen, että tapahtumat tulvivat tietoisuuteeni jokatapauksessa, vaikkei meille tule Hesaria enkä säännöllisesti katsele tai kuuntele uutisia. Mutta voi sattua, että jää huomaamatta. Mutta sattuu kyllä sitten, kun saa kuulla tai lukea.

Miksi taas ja koska seuraava. Miksi jokin jo tapahtunut kauhea ei vain vain voisi jäädä viimeiseksi. Emmekö vain voisi ottaa opiksi. Tajuta, ettei meitä ole tehty toinen toisillemme hirviöiksi.

Mikä on minun osani. Kuinka voin olla avuksi.

Katson ilta-aurinkoisia verhoja ja mietin, että joskus pitäisi kirjoittaa varmuuden vuoksi. Mitä haluaisin saada sanotuksi, jos minut poistetaan äkisti. Ainakin, että pojat, äiti rakastaa teitä pohjattomasti, rajattomasti, ikuisesti. On rakastanut aina, siitä hetkestä saakka, kun teitä odotti. Ja rakkaus kasvaa joka päivä suuremmaksi, vaikka luulisin sen jo täydeksi.
Ja Kulta, sinun vierelläsi on hyvä olla. Tuntea rakkaus ja vastarakkaus, turva.
Ja että minulla on ihana perhe. Ihanat vanhemmat, sisko ja veli. Ihanat kummilapset ja lasten serkut. Sukulaiset, ystävät, läheiset.

Olen saavuttanut elämässäni jo enemmän kuin koskaan olen osannut toivoa. Paitsi sen, että saisin elää tolkuissani vanhaksi ja katsoa, kuinka minulle tärkeät vanhenevat kanssa. Vastoinkäymisiä tulee aina, mutta toistaiseksi suurimpia olen vain katsonut sivusta, koettanut osata elää osaani kanssakulkijana. Silti haluan uskoa, että vaikeudet on tehty voitettaviksi. Ne joita minä kohtaan, tai joita ihmiset ympärilläni.

Kohtuuttomia välillä laitetaan, mutta toivoisin, ettei tappio oikeuttaisi ketään ryhtymään toisille viholliseksi. Naivistisesti haluan piipittää, että entä jos hyvä kuitenkin lopulta voittaisi. Miltä se tuntuisi.

Rauhaa, rakkautta ja valoa. Hyvää uutta alkavaa viikkoa.

Palstalle pääsee taas

Olen päässyt jo kahdesti palstalle. Kaupunkipellolle. Sadonkorjuulle. Maa-artisokkaa oli talvehtinut maassa 13 kiloa! Sain apua eilen sokkien nostoon (kiitos) ja tänään hurahti tilkulla kolme tuntia rakennushommissa. Kuopus keksi rakentaa taloa. Kevään ensimmäinen perhonenkin nähty, keltainen. Kesästä tulee siis iloinen. Sataman äänet kuuluvat, mutta linnut tekevät parhaansa, peitotakseen melut laulullansa. Näin kauniita kottaraisia tai sitten ne olivat rastaita. Hieno keltainen nokka ja pilkkukoristeita puvussa.

Olen onnellinen, etten luopunut vielä viljelyalasta. Viereisellä pellollakin on taas heppoja. Ne ovat ihastuttava lisä jokaiseen retkeen. Katson, huokaisen, enkä voi olla ajattelematta, mikä onni, että saan nähdä tällaisen näyn, tuntea saappaiden alla mutaiset pellot, kääntää lapiolla, kuunnella lintuja, kiskoa heinää... Pyörämatkan päässä kotoa, vaikken asu maalla.

Nyt menen jatkamaan soseentekoa. Maa-artisokka ei säily kauaa nostettuna, säilötään keitettynä, pakasteena. Ehkä osa suuresta sopasta voidaan syödä tänään, herkkua. Ja tunnustan, että puolet saaliista on yhä kuorimatta...

Hyvää uutta viikkoa.

Palstaani ette (ehkä) saa

Viikonloppuna istuin teekupin kanssa palstalla. Huokailin, että mitä oikein tekisin, kun en ole mitään tehnyt pitkään aikaan. Pelkäsin, että ystävältä tulee surullinen viesti, sillä viime vuonna tuli, kun olin samanlaisissa asioissa pellolla. Syyshommia, maankääntöä ja sen sellaista tai mitä sitä pitäisikään olla tapana.

Päätin kaivaa ne pienet viljelystilkut jotka on olemassa esiin heinikosta, ja nyppitä rikkaruohoista. Sameettiruusuja oli yhä paljon, ja ne ovat pitäneet huolen, ettei länttimme näytä ihan holtittomalta.

Ja kävi niinkuin aina. Kun käyn repimään kaksin käsin heinää ja saan jonkun kulman näyttämään hoidetummalta, tulee hyvä olo ja koko palsta näyttää paremmalta - kuin mitä se oikeasti on. Kun pitkän ajan jälkeen alkoi tympimään, istuin siis teelle. Ja mietin, enkö enää ensi kesänä muka halua tänne.

Yhtenä elokuun lopun kertana, kun olin taas itsekseni palstalla mustaherukoita pomimassa, eräs rouva pysähtyi palstani kohdalla ja ihasteli ääneen, "kuinka kjaunista sinulla on! Ihjania keltaisia kukkia. Niin kaunista." Niinkö, taisin kysyä ja jatkoin, että yleensä ihmiset vain harmittelevat umpeen kasvanutta polkua palstan takarajalla. Ja onhan minulla valtavasti tätä heinikkoa... "Mjehilaiset tarvitsevat hjeinaa!"

Ai että. Kiitin kovasti rouvaa kauniista sanoistaan ja siitä, kuinka hyvälle mielelle niistä tulinkaan. Juttelimme pitkään paikasta, jossa oli rouvan mielestä erittäin hyvä ja puhdas aura. Auroista en tiedä, mutta kieltämättä aina hiipii mieleen rauha. Kun kuuntelee tuulta ja puiden lehtien kahinoita. Ja ilma tuntuu raikkaalta. Ja ajatukset kantavat mieleen mukavia. Aina silloinkin edes toviksi, kun rikkaruohot on lannistaa ja harmittaa, ettei miestä tai poikia sinne millään seuraksi saa.

Niin että harkitsen sittenkin vielä kaksi kertaa, ennen kuin luovun tiluksesta. Setlementtiyhdistys on kunnostanut lähellä olevaa talliakin, ja ensi kesänä palstan naapuripellolla kuljeksii taas hevosia ja oliko se myös lampaita! Yhden kesäkurpitsan sain kotiinviemisiksi tältäkin reissulta, maa-artisokat saavat tänäkin vuonna talvehtia maassa. Nostan ne taas vasta keväällä, kun vielä odotellaan uusia perunoita ja muita uuden kauden juttuja.

Ja nyt muistin juuri, että minun piti googlettaa, kuinka noilla samettiruusuilla voisi värjätä lankoja, jos niistä vaikka olisi vielä sellaista iloa, etten olisi ihan pelkkä mehiläisheinänkasvattaja.

***

Päivällä ajattelin, että illalla haluan syödä suklaata ja katsoa jonkun nyyhkyelokuvan. Jotta saan kyyneleet irti kuopistaan. Aina ne eivät tule, vaikka tuntuisi, että niitä tarvittaisiin helpottamaan. Solmuista mieltä, joka ei tiedä. Mitä oikein ajatella mistään ja kenestäkään. Usein itku tulee itsestään, enkä aina heti keksi syytäkään.

Esikoinen kysyy, miksi äiti ja isi ovat niin kireitä. Minä selitän listan asioista, jotka painavat mieltä. "Ahaa, nyt minä ymmärrän", hän sanoo, äänessään yhä kepeyttä. Mutta hän hieroo minun hartioita, neuvoo, kuinka ohimoita painamalla voi helpottaa pääkipua, halaa monta kertaa ohikulkiessansa. On kultainen ja ihana, niin kuin hän ja veljensä aina, myös riidellessään ja kiukuissaan tavallansa.

Päivä ei ole huono, sillä minulle on annettu paljon valoa. Saamme siivottua matkan jälkeiset tavararöykkiöt joukolla ja pestyä pyykkiä monta koneellista. Kumpa toistenkin solmut voisivat taas aueta. Uusia voi tulla, sillä elämä on sellaista. Mutta nykyisten täytyisi ensin saada aueta rauhassa.
***
Lähden palstalle illalla. Siellä on hyttysiä niin paljon, ettei se enää ole todellista. Vaikea hengittää jopa, kun tuntuu että tunkeutuvat suuhun ja nenään sieraimista. Aikeita oli monia, mutta päätän yrittää selvitä sisulla edes vadelmien ja kurkkujen poiminnasta. Anorakki on mukana viileyden varalta. Ihan lämmin on, mutta vedän hupun ja vetskarin tiukasti kiinni, ja silti kasvot ovat hetkessä paukamilla. Päätän, etten edes yritä juoda teetä omalla heinikkoisella tiluksella. Palstojen reunalla on avonaisempaa istuskella, yhteisellä katoksella.

Tee maistuu herkulta ja hyttyset ovat pitäneet minua hetken poissa muista ajatuksista. Naurattivat jopa lopulta, niitä oli niin sankasti ja niiden huiskiminen mahtoi näyttää koomiselta. Kun lähden kotiin, näen yhtäkkiä hevosen pellolla. Siellä oli niitä ja lehmiäkin vielä toissa kesänä, mutta ei niitä enää pitänyt olla. Katselen heppaa ja hän minua ja kuiskailen kesäillassa että hauskaa, kun olet siinä, tervetuloa. En tiedä kenen hän on ja miksi ja mistä, mutta ihanaa hepoa on katsella. Silmät kastuvat, sillä olen kaivannut pelloille elämää siitä saakka, kun kaupunki päätti häätä eläimet ja omistajansa.

Kotona kuopus valitsee tuliaisista kurkkuja ja esikoinen vadelmia. Luen heille Melukylän lapsia ja olen onnellinen monesta.

Toivon hyvää muihinkin koteihin, solmukohtiin ratkaisuja.