Syyskuun viimeisenä päivänä esikoisen ollessa kerhossa minä ja kuopus suuntasimme palstalle. Kippasimme papujen tyhjennetyt palot kompostoriin ja kävimme ihmettelemään kaatuneita auringonkukkia. Löysimme suureksi iloksi ja hämmästykseksi muutaman herneenpalon! Ja isoveljelle kuusi vadelmaa.
Töitäkin tehtiin tai ainakin suunniteltiin. Apilaa kasvaa kiitettävästi keskellä tilkkuamme. Sen jos kääntäisi, niin siinä voisi olla vaikka tuleva punajuurimaamme. Leikattiin saksilla heinikkoa toisenkin mahdollisen kasvimaan kohdalta, sekä raivattiin "siltamme" esiin rikkaruohojen alta. Erityisesti tämä tuntui hyvältä tehtynä. Miten olinkaan antanut sen peittyä. Sillähän on niin tärkeä tehtävä, että kun kävelee yli, huolet ovat menneitä.
Keräsin ruusunmarjoja juhannusruususta askarteluja varten. Katselimme heinäsirkkoja pitkän tovin. Näin niitä ensin yhden ja huikkasin kuopuksen paikalle. Hän näki heti toisen. Ja kolmannen ja... Lapsilla on tarkat silmät näkemään pieniä ihmeitä.
Ennen kuin lähdimme hakemaan isoveljeä kerhosta, sidoimme tukinarulla auringonkukat pystyyn. Ja keräsimme kuopuksen suureen taskuun lisää kiviä ja kiittelimme taas palstaa kivasta retkestä.
Eväät syötiin vasta kerhon eteisessä, kun kädet oli saatu kunnolla pestyä. Ehtisinköhän saada maata käännettyä vielä tänä syksynä, vaiko jokohan pelto pian on jäässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti