Kuun kolmastoista

Kuopus herättää minut tänäänkin. Kurkin taivaan väriä sälekaihtimen raosta. Jos näkyy pientäkin vaalenemista, voidaan hyvinkin nousta. Kyllä se aamu voi alkaa, jopa meillä, seitsemältä. Kohta kellonajan arvuuttelu ei enää onnistu taivaan väriä tulkiten. Sarastus siirtyy niin myöhälle. Täytyy taas harkita oikeaa ajannäyttäjää makuuhuoneeseen. Toisaalta, aika monta vuotta jo selvitty ilman. Kännykkä säteilee ja jos illalla tai yöllä en saakaan unta, pienintäkin tikitystä on kauhea kuunnella.

Noustuamme imetän kuopusta pitkään sohvalla. Hän vilkutta töihin lähtijällekin tänään silmät suljettuina, maidon lumoissa. Ei puhettakaan vilkutusasemista, esikoinenkin on vielä nukkumassa.

Leivomme sämpylöitä. Niistä tulee mielettömän hyviä. Taikinaan tuikkaamme seesamin- ja auringonkukansiemeniä ja punaista kreikantuliaisina saatua pestontapaista. Syömme kaikki kolme monta. Ja päivän kuluessa käymme vielä useita kertoja korilla.

Käy sitten niin, että ulos lähdemme vasta illalla, kun aurinko on jo laskemassa. Joskus sisäpäivät on tarpeen. Vaikka niin tavasin aamullakin jääkaapin oveen leikkaamiani lehtijuttuja. Kuinka kaamosmasennuksen loitolla pitämiseksi ulkoiltava olisi erityisesti auringonnousun ja aamukymmenen välillä. Olkoon huomenna sitten vaikka sellainen päivä, kun esikoinen on ajoissa kuitenkin kerhoon vietävä.

Luemme kirjoja ja leikimme piilosta. Pinoan paljon puhtaita pyykkejä ja kolme uutta koneellista tulee pyöritettyä. Esikoinen tahtoo laminoida värittämiään pupuja ja kone kaivetaan esiin pölykasan alta. Kuopus nukkuu parhaimmat päiväunet aikoihin. Pelaamme esikoisen kanssa kimbleä ja luemme lisää kirjoja. Kuuntelemme koneelta lastenmusiikkia ja hän on innoissaan Herra Huusta. Muistaakseni pelkäsin koko Nummista itse lapsena, en pitänyt lainkaan hauskana, mutta esikoiseni näyttää ymmärtävän, mikä on humoristista ja taidetta.

Luin yöllä kirjastonkirjasta, kuinka paikkamme sisarusjoukossa tai ainoana lapsena vaikuttaa ratkaisevasti elämäämme. Yllättävän mielenkiintoista. Tarkkailin pitkin päivää itseäni suhteessa poikiini ja tulee sitä montaa muutakin miettineeksi.

Perheemme isoveli innostuu laittamaan ruokaa kanssani. Sosekeittoni ei niin lapsiin uppoa, joten paistamme seuraksi munakasta. Isoveli myös kattaa pöydän liikuttavasti. Muovikupit ja banaanit hänelle ja pikkuveljelle lautasten viereen valmiiksi. Sitten jo melkein odotellaan, koska kuopus herää uniltaan. Availlaan oveakin ja pikku hiljaa nuorimmainen on taas tolpillaan.

Miten jännittävää olla piilossa. Iltaa kohden pojat käyvät riehakkaiksi ja kirmailevat kikatellen pitkin kotia. Jospa sittenkin pukisimme haalarit, vaikka ei heitä kuulemma huvita. Miten kylmä nyt onkaan jo ulkona! Mitä taas keksin itselleni ylle, ettei ulkoilusta tule vastenmielistä palelun takia. Toppahousut kohta esiin ja untuvatakin vetoketjun kun saisi korjattua... Kerään pihan kauniita lehtiä sankoon, pojat työntävät nukenrattailla rallia. Heittelemme lehtiä toistemme päälle ja lähdemme vielä käymään kaupassa.

Iltasyömisten lomassa esikoinen keksii, että sohvan päälle pitäisi rakentaa katto. Viritämme tiipiin ja luemme majassa kirjoja. Eivät malta nukkumaan, kun pankkien vartioimisesta kertova asiaohjelma on kuulemma niin kiinnostava. Hampaiden pesusta ei tarvitse taistella. Teemu-kirja iltasatuna, leipuri Hiiva (yhä)unilauluna ja pian me kaikki kolme unessa.

Mies herättää minut vielä. Usein ei onnistu, mutta olen toivonut, että saa kokeilla. Kahdenkeskeistä aikaa ei ihan loputtomasti ole jaossa. En valita, voi sen kuitenkin kai todeta.

Päivä oli leppoisa. Emme myöhästyneet mistään, kun emme mihinkään olleet menossa. Viime aikoina minua ovat rieponeet myöhästelyni. Jos jonkun käytännön asian voisin nyt muuttaa heilauttamalla, niin mielelläni olisin välillä ajoissa.

Kello käy jo keskiviikkoa. Ei yhtään hullumpi ajatus, että aamulla saan jatkaa eloa pienen perheeni kanssa. Vielä kun ensin malttaisi nukkua. Onneksi senkin saa tehdä yhteisessä makuuhuoneessa.