Olo leppoisa

Useana päivänä kirjoitin kalenteriin "meillä on vieläkin siistiä". Siihen, mihin mahtuu vain muutama lause kultakin päivältä. Tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä nähdä kotia myös tälläisenä.

Joskus raivaaminenkin on ylivoimaista enkä saa aikaiseksi muuta kuin eri puolilla kotia istuskelua ja korkeintaan ruokaa ja leikeissä mukana oloa. Sitten taas on päiviä, jolloin tavarat palautuvat paikoilleen ja jokin pitkään järjestelyä odottanut ongelmakohtakin laitetaan ojennukseen. Oi ihanaa, että näin, muuten lannistuisin ja nielisin tappioni, että olen parantumaton laiskuri.

Toisaalta, koti on ollut voimani silloinkin, kun se on kaikkein sekaisimmillaan. Ja ehkä juuri siksi, että se sallii senkin, etten aina ole parhaimmillaan. Ihan hätkähdin, kun huokailin esikoiselle, kuinka kivaa on olla välillä siistissä kodissa. Että on minulla kyllä silloinkin kivaa, kun meillä on sotkuista. Kaksi poikaa aurinkoina ja jokainen päivä niin täynnä eloa.

Alkuviikosta oli muutenkin vahvoja iloja ilmassa. Maanantaina kävimme taas Annantalon taideneuvolassa. Tällä kertaa siellä tehtiin nukkeja. Lasten tuli koristella nukke äidiksi tai isäksi ja aikuisten lapsen näköiseksi. Esikoinen valitsi isin, joten minä ja kuopus työstimme yhdessä äitiä. Ilahdun noista nukeista taatusti vielä mummona. Koska ne muistuttavat ajasta, jolloin olin poikien kanssa kotona ja saimme tehdä päivät pääksytysten yhdessä kaikenlaista hauskaa ja lokoista. Koska niissä näkyy poikieni kädenjälki. Koska uskon muistavani, kuinka iloinen olin, että poikani innostuneesti puuhasivat koko puolitoistatuntisen. Ja koska siinä olemme minä ja kulta, meidän yhteisten ihanien poikien äiti ja isi, mutta myös vaimo ja mies.

Keskiviikkoaamuna esikoista kerhoon viedessäni olimme taas myöhässä. (Perhana, parantumaton.) Mutta minulla oli aamu niin hallussa ja askelsin voittajana ja tunsin vahvasti, että se kaikki johtui vain siitä, että olin niin lomalla. Varmasti hitunen työotetta ei kotiäitiyttä pahenna. Mutta tuskin on pahaksi lapsille myöskään se, jos heidän alkuvuotensa ovat kiireettömiä ja vapaita turhan tiukoista aikatauluista.

Toki haluan, ettei esikoiseni menetä tärkeitä keskusteluita kerhonsa aamukokoontumisessa. Enkä tahdo tehdä yhteisestä päivänaloituksesta levotonta yllyttämällä kaikkia vanhempia paukuttelemaan saluunanovia, tuomaan lastaan ihan milloin kullekin mahtaisi sopia. Siksi yritän parantaa tapani. Ja pyydän kauhean monelta anteeksi, en vähiten lapsiltani, ajoittain takkuilevaa ajantajuani. Mutta jos hyvällä tahdollakaan ei aina ehditä ajoissa, myöhästytään sitten edes joskus hyvillä mielin ja selkä suorana.

***
Olen melko varma, että leikistä on lyhyt matka taiteeseen. Lyhyempi, kuin esimerkiksi peleistä tai ohjelmista. Leppoisuuteen taas on helpompi heittäytyä, jos ei päivät ole liian täysiä. Ja tee voi maistua tosi hyvälle, jos sen kaataa kannusta. Ja istuu niin, että näkee jotakin kaunista.

Hyvää viikonloppua!