Totoro

Kun roskat oli viety, vietimme odotettua elokuvapäivää. Lainassa oli suomenkielinen Totoro, se kun aukeaisi kenties japaninkielistä, englanniksi tekstitettyä, paremmin lapsille.

Porkkanaa, kurkkua, omenaa ja fetaa kulhossa. Ja popcornia luomuna ekokaupasta. Sellaista lounasta ja vielä elokuva. Kuka vaihtaisi pois tästä kotiäidin osasta.

Totoro on ihana. Se on minulle vähän kuin kirjoista Ronja. Kun olen lukenut Ronjan loppuun, en tiedä mitä seuraavaksi. Pidän niin niistä mielikuvitusjutuista, joita se herättää. Muut Lingrenit eivät yksiselitteisesti käy. Veljeni Leijonamieltä en esimerkiksi suostu lukemaan, jollei ole pakko. Itkin ja pelkäsin sitä lapsena ja suren yhäkin. En millään tahtoisi niihin mietteisiin takaisin.

Totoro on siis minulle ainutlaatuinen. Ja mikäs mukavampaa, kuin että nyt saamme yhdessä lasten kanssa siihen uppoutuilla. Minulla on valtava Japanikaipuukin. Ei vähiten Anun Haikuluotaimen laukaisemana. Pari yötä jo valvoin miettien ja netissä surffaten, josko keksisin keinon kuinka voisimme muuttaa maahan toviksi asumaan. Näitä tulee välillä. Joskus auttaa yakisoban tai sushin syöminen. Joskus Ruokala Lokki jossa Japani tulee Suomeen. Joskus maanjäristysten, säätöjen, lentojen päästöjen ja erilaisten epärealistisuuksien ajatteleminen. Joskus ei auta mikään, mutta sitten yhtäkkiä huomaa eläneensä jo pitkään ilman kummempaa kaipuuta. Sen huomaa, kun ikävä jälleen on heräämässä...

Totorosta nousee päälimmäiseksi joka kerralla hieman eri teemat ja kohtaukset. Kuinka nauroivat kylvyssä kamaluudet pois. Bussipysäkin tunnelma. Lehmäsammakoiden ääni. Kohtaus, jossa puut kasvavat yöllä taivaisiin ja aamulla maa on itänyt. Tekee mieli kokea ja kokeilla samaa tanssia omalla kasvimaalla. Kiittää metsän suuria puita avusta. Puhumattakaan itkuista, joita olen itkenyt ajatellen, kuinka surullinen olisin, jos itse olisin sairaalassa, poissa omieni luota. Ja helpotus lopputeksteissä, kun saan ajatella, että kaikki jatkui paremmin kuin hyvin.

Olen myös ollut "kissabussissa". Miehen kanssa olimme häämatkalla tärkeässä pienessä kylässä riisipeltojen keskellä. Miehelläni on aina kartat ja selvät sävelet, kun olemme hänen hallitsemissaan kohteissa. Minulla oli sellaiset ylimalkaiset vuosientakaiset muistikuvat ja olettamukset. Pysäkin aikataulu täynnä tavumerkkejä. Tuli pimeä kuuma ilta ja sammakoiden kurnutus. Ja aavistus siitä, että voi käydä niinkin, ettei sieltä mitenkään enää sinä iltana kotiin päästäkään. Ilman hirmupitkää kävelyä. Mutta sitten raidallinen bussi kaartaa maisemaan ja lamput lakaisevat peltojen välissä kulkevaa suoraa. Bussi pysähtyy ja nielaisee meidät sisäänsä, eikä muita matkustajia ole, eikä tule ja tovin köröttelyn jälkeen olemme tutulla juna-asemalla.

Totoroa katsellessa minulla on usein kylmät väreet. Kiitos Isoinpapu, oli hauska lukea teidän Totoro-kokemuksista. Tässä tuli vähän kommenttini toistoa, mutta olin niin lumoissa. Vaikuttava elokuva.