torstai 8. lokakuuta 2009

Totoro


Kun roskat oli viety, vietimme odotettua elokuvapäivää. Lainassa oli suomenkielinen Totoro, se kun aukeaisi kenties japaninkielistä, englanniksi tekstitettyä, paremmin lapsille.

Porkkanaa, kurkkua, omenaa ja fetaa kulhossa. Ja popcornia luomuna ekokaupasta. Sellaista lounasta ja vielä elokuva. Kuka vaihtaisi pois tästä kotiäidin osasta.

Totoro on ihana. Se on minulle vähän kuin kirjoista Ronja. Kun olen lukenut Ronjan loppuun, en tiedä mitä seuraavaksi. Pidän niin niistä mielikuvitusjutuista, joita se herättää. Muut Lingrenit eivät yksiselitteisesti käy. Veljeni Leijonamieltä en esimerkiksi suostu lukemaan, jollei ole pakko. Itkin ja pelkäsin sitä lapsena ja suren yhäkin. En millään tahtoisi niihin mietteisiin takaisin.

Totoro on siis minulle ainutlaatuinen. Ja mikäs mukavampaa, kuin että nyt saamme yhdessä lasten kanssa siihen uppoutuilla. Minulla on valtava Japanikaipuukin. Ei vähiten Anun Haikuluotaimen laukaisemana. Pari yötä jo valvoin miettien ja netissä surffaten, josko keksisin keinon kuinka voisimme muuttaa maahan toviksi asumaan. Näitä tulee välillä. Joskus auttaa yakisoban tai sushin syöminen. Joskus Ruokala Lokki jossa Japani tulee Suomeen. Joskus maanjäristysten, säätöjen, lentojen päästöjen ja erilaisten epärealistisuuksien ajatteleminen. Joskus ei auta mikään, mutta sitten yhtäkkiä huomaa eläneensä jo pitkään ilman kummempaa kaipuuta. Sen huomaa, kun ikävä jälleen on heräämässä...

Totorosta nousee päälimmäiseksi joka kerralla hieman eri teemat ja kohtaukset. Kuinka nauroivat kylvyssä kamaluudet pois. Bussipysäkin tunnelma. Lehmäsammakoiden ääni. Kohtaus, jossa puut kasvavat yöllä taivaisiin ja aamulla maa on itänyt. Tekee mieli kokea ja kokeilla samaa tanssia omalla kasvimaalla. Kiittää metsän suuria puita avusta. Puhumattakaan itkuista, joita olen itkenyt ajatellen, kuinka surullinen olisin, jos itse olisin sairaalassa, poissa omieni luota. Ja helpotus lopputeksteissä, kun saan ajatella, että kaikki jatkui paremmin kuin hyvin.

Olen myös ollut "kissabussissa". Miehen kanssa olimme häämatkalla tärkeässä pienessä kylässä riisipeltojen keskellä. Miehelläni on aina kartat ja selvät sävelet, kun olemme hänen hallitsemissaan kohteissa. Minulla oli sellaiset ylimalkaiset vuosientakaiset muistikuvat ja olettamukset. Pysäkin aikataulu täynnä tavumerkkejä. Tuli pimeä kuuma ilta ja sammakoiden kurnutus. Ja aavistus siitä, että voi käydä niinkin, ettei sieltä mitenkään enää sinä iltana kotiin päästäkään. Ilman hirmupitkää kävelyä. Mutta sitten raidallinen bussi kaartaa maisemaan ja lamput lakaisevat peltojen välissä kulkevaa suoraa. Bussi pysähtyy ja nielaisee meidät sisäänsä, eikä muita matkustajia ole, eikä tule ja tovin köröttelyn jälkeen olemme tutulla juna-asemalla.

Totoroa katsellessa minulla on usein kylmät väreet. Kiitos Isoinpapu, oli hauska lukea teidän Totoro-kokemuksista. Tässä tuli vähän kommenttini toistoa, mutta olin niin lumoissa. Vaikuttava elokuva.

5 kommenttia:

Kikka kirjoitti...

Joola, hei!
Blogissani on sinulle tunnustus/haaste. Olet tehnyt ajatuksillasi suuren vaikutuksen minuun ja mielelläni "tutustuisin" sinuun vielä lisää, näin haasteen muodossa. Mukava jos tartut siihen!

T: mude

Anonyymi kirjoitti...

Oi, mikä ihana elokuva-hetki teillä ollut!

En tiedä Totorosta juuri mitään, mutta täytyypä katsella saisiko meillekin sellaista lainaan.

Mukavaa viikonloppua :)

isoinpapu kirjoitti...

Mä luin postisi mieluusti uudestaan, niin ihana se on! Siis oikeasti, te olitte sisällä siinä tarinassa! Kissabussissa!


Kuule, ihan kihahtaa kyynel silmään.

Kiitos.


Mä muuten sain mieheltä lahjaksi sen bussipysäkkijulisteen. Kukunorista, Helsingistä, tennispalatsin syövereistä. Ei ollut tolkuttoman kalliskaan.

Joola kirjoitti...

Mude kiitokset ja tartun haasteesen jollakin tavoin, jahka kykenen. Hauska tutustua.

Oi Minja, Totoro on minusta helmi. Toivottavasti ette pety.

Isoinpapu, laitan Lasipalatsin mieleeni varastoon. Taidan tietää sen kaupankin. Tarinoihin pääseminen on aina huikeaa!

Anu kirjoitti...

Oi ei! Meinasin läkähtyä tämän luettuani.

Ronja on voittamaton, ei vaan ole toista samanlaista lastenkirjaa. Tai siis eihän se mikään lasten yksinoikeus tietenkään ole :) Ostin sen heti kummitytöllekin kun oppi lukemaan, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan omalle pikkuiselle.

Chihiro seikkailee ruudullani vähintään kerran vuodessa, mutta en ymmärrä, miten Totoro ei ole vielä löytänyt kotiini! Olen nähnyt sen vain kerran.

Ja sitten vielä: tuo valokuva!!!