Kyllä oli kertakaikkisen ennalta-arvaamatonta taas viimeiset kolme vuorokautta. Perjantai aamuna avasimme verhot ja olohuoneen ikkunaan oli heitetty kananmuna. Tuntui yllättävän pahalta. Ja myöhemmin saimme huomata, että työläs putsattava.
Itkin monta kertaa, en aina surusta.
Kävin tauon jälkeen kuntosalilla, ja kaipasin siellä jotain ihan muuta kuntoilua.
Paistoin lettuja, kun jauhot oli jo kulhossa, huomatessani, että hiiva onkin lopussa.
Välillä pakeni veri käsistä ja jaloista, enkä jaksanut hetkeen kuin maata patjalla.
Katsoin Ruokala Lokkia.
Tanssin erilaisia musiikkeja koko perheen voimalla olohuoneessa.
Harrastin kulttuuria kuopuksen kanssa esikoisen urheillessa miehen kanssa.
Surin ja iloitsin, pelkäsin ja toivoin.
Välillä liikuin kuin hidastetussa filmissä, hengitin pienesti ja olin varuillani.
Miehen kanssa juteltiin paljon. Ja. Tuntui jälleen erityisen ihanalta saada olla hänen vaimonsa. Tutulta, turvalliselta ja rakkaalta.
Pojat olivat oppikirjan mukaan aivan liikaa sisällä. Muttei se näyttänyt häiritsevän muita, kuin äitiä.
Piirsivät, leikkivät, tanssivat, katsoivat pikkuisen telkkaria, riehuivat, nukkuivat nokosia. Teimme kutsukortteja.
Söimme luomuhedelmiä ja -vihanneksia, joita torstaisin haetaan varmasti jatkossakin ennakkoon tilattuina laatikollinen Ekolosta.
Siivottiin vain pikkuisen, sen verran että järjestys ei taas kokonaan katoa, muttei missään nimessä niin, että huhkiminen olisi pääosassa vapaa-ajalla. Voisi sitä kuuratenkin viettää viikonloppunsa.
Rakastan perhettäni. Myös sitä, jossa kasvoin isoksi. Siksi juuri vapisinkin välillä. Sillä ne ihmiset ovat myös rakkaimpia ja tärkeimpiä ja toivoisin ikuisia siteitä.
Hyvää alkavaa viikkoa. Tuuli heiluttaa oksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti