Suvivirret

Meillä on ollut hässäkkää. Sellaista peruselämää vain, mutta yllin kyllin muistettavia kellonaikoja ja tärkeitä asioita. Vähän tuollaista, kuin tuo tämän kuun kolmastoista. Kevään viimeinen kerhopäiväkin perjantaina, ja eilen kevätjuhla.

En meikkaa, enkä omista yhtään korkoja. Mekko-osastolla on hiljaista, kun oma keho on muuttunut toiseksi parissa vuodessa. Juhlatunnelma tulee muista asioista: Mietin, mitä juhlin. Käydään suihkussa ja hierotaan shampoota pitkään juhlan kunniaksi. Kammataan, leikataan kynnet. Pojille on ihana keksiä jotakin erikoista. Ommella paidat ja piilottaa taskuun rusinoita. Laittaa aamiaispirtelöön mustikoiden, banaanin, kaurahiutaleiden ja maidon sekaan myös hiukan jäätelöä.

Juhlassa oli mukava istua. Tuli kyyneleitä, mutta myös kikatusta, sellaista äänetöntä hyväntahtoista repeämistä, kun yksien esitys on levitä, kun lapsia naurattaa ja jännittää ja ujostuttaa ja innostuttaa yhtä aikaa kaikkea. Ja ohjaajan ääni kaikaa kaikkein korkeimpana. Mutta oli ihan kaunista. Lapset karamelleina (kuten yksi vanhustentalon mummu kerran totesi) kevätasuissa. Ja esikoinenkin rohkeasti muiden mukana. Lopuksi mehua, jäätelöä ja vohveleita ja aikuisille teetä ja kahvia.

Ulkona lämmin ilma. Sen innoittamina jatkoimme puistoon ulkoilemaan, hameessa, vaaleilla housuilla. Juttelin yhden äidin kanssa, kuinka lämpö saa päivät tuntumaan vielä leppoisemmilta. Katselin kahta omaa aarrettani. Kuopuksen posket on niin tehty pusutettaviksi, esikoisen nappaan usein rutistettavaksi. Koivuissa kirkkaanvihreät lehdet ja maa puskee nousua. Jo joutui armas aika!

Kuun kolmastoista...

Oli eilen, tai oikeastaan toissa päivänä.

Seitsemältä hereillä kuopuksen kanssa.
Kahdeksalta tein eväitä esikoiselle.
Yhdeksältä vein kerholaisen kerhoonsa ja jatkettiin kuopus liinassa hoitamaan asioita.
Kymmeneltä tapasin tuttuja Omenamäen remontissa olevalla puistolla.
Yhdeltätoista tein taas eväitä, metsäretkelle, ulkona maistuisi niin hyvältä.

Kahdeltatoista esikoinen kerhosta, aurinkorasvaa apteekista.
Yhdeltä keittokatoksella, yksi saapas kateissa.
Kahdelta satoi ja paistoi. Maisema oli kaunis. Herkkusienet ja soijanakit maistui. Seura oli hyvää ja tunnelma hilpeää. Kaikki huokailimme, kuinka kaunista ja ihanaa. Metsä teki hyvää. Saapas oli löytynyt. Lapset leikki, tutki, touhusi, ihmetteli.

Kolmelta matkalla kohti kotia. Kirpputorilta ei löytynyt esikoiselle saappaita vaan juomapullo, ja kuopukselle sandaalit kahdella eurolla.
Neljältä odotimme jo huvina äitiäni. Pojat leikkivät suomenlipuilla ja kävivät hihkuen tähyilemässä ikkunasta.

Viideltä soi puhelimen muistutussoitto. Pesin savunhajuja pois hiuksista ennen yhtiökokousta.

Kuudelta puheenjohtaja nuiji listan asioita läpikäydyiksi. Koulun ruokalaa en sanoisi inspiroivaksi.
Seitsemältä päädyin varajäseneksi. Pöytäseurani (ei mieheni) tulevaksi puheenjohtajaksi. Meitä hymyilytti.
Kahdeksalta nappasin vikat pullat pojille tuliaisiksi.

Yhdeksältä vilkutimme äidilleni. Olivat leiponeet ja siivonneet ja leikkineet. Suuret kiitokseni.
Kymmeneltä, mitä, nukuinko jo minä. Iltasatuna Maijan pieni vihreä.

Uu puu musta ilmassa

Me kikatimme illalla ihan hassuille jutuille. Ja näen ja tiedän, kuinka hän nauttii siitä, kun minäkin nauran. Kaksin nauraminen, on ihan eri tunne, kuin vain oman naurun kuuleminen. Oi esikoinen, sinä olet minulle kultainen. Ja minä aina vaan niin vajavainen.

Voinko päättää, että tulen paremmalle mielelle. Etten anna periksi väsymykselle ja kiukuille. Kuin ehkä aina hetkeksi, enhän päätä muuttua koneeksi.

Taas totean päivän rullaavan. Ei voi pysähtyä nyrehtimään, kun jo pyydetään lähtemään puistoon, suihkuun, leipomaan, työmaalle, vilkutusasemiin, sohvalle imettämään, kirjaa lukemaan, saippuakuplia puhaltamaan, vaatteita etsimään, xylitolpastilleja penkomaan... Elämään äidin elämää. Lohduttamaan, nauramaan, kantamaan, nostamaan, pelaamaan...

Hän saa pukea puistossa maalivahdin varusteet. Minä pääsen näkemään kirsikankukkia ja japanilaistyylisen puutarhan. Me pääsemme rautakauppaan, hankkimaan myyräverkkoa kasvimaan puulaatikkoon. Pienin on tyytyväinen, kun me olemme. Hän pääsee illalla mukaani ruokakauppaan. Liinassa selässäni.

Ja minä olen niin onnellinen, kun hän matkaa siellä. Taivutan niskaa taaksepäin ja hän painaa pienen päänsä päätäni vasten. Se on huikea tunne.

Huojennun, kun mietin, kuinka monta kertaa tänäänkin olen ollut onnellinen. Ehkä surullinen ja vaisukin, mutta niin ihmisen kai kuuluukin. Niin moni asia on hyvin, kun vielä sen huomaankin.

Rauhallisesti, ei elämän tarvitse muuttua tämän kummemmaksi. Olen kiitollinen tästä kaikesta, mitä saan lahjaksi. Saisinpa paljon, eläisinpä vanhaksi ja viisaaksi.

Palstalla toukokuussa 2009 osa 3

"Rikkaruohot kitketään torstaisin", opasti Marttojen puutarhaneuvoja tänään palsta-alueellamme. Poljin kurahousuissa sateessa aamu kymmeneksi kuulemaan talkoopäivän kompostiluentoa.

Tietoisku olikin aloittelijalle antoisa. Viime kesänä nostelin saksimiani heinikkoja sinne tänne, kun en oikein tiennyt miten, mihin ja millaisen kompostin perustaisin. Pelkäsin myös, että rikkaruohosta tulee vain "rikkamultaa".

Mutta oppaamme kertoi, että rikkaruohoja ei kannata pelätä. Maa, jossa niitä ei kasva lainkaan, on luonnoton ja pelottava. Niinpä! Olen nähnyt kuvia kammottavilta yksitoikkoisilta pelloilta, joissa kasvaa geenimanipuloituja kasveja silmän kantamattomiin. Tismalleen samanlaista, ei rikan rikkaa missään.

Meillä ei ole sellaista. Eikä tule. Mutta kitkemisestä olisi hyvä tehdä tapa. Toistaiseksi olen onnistunut, sillä huollettavana on vain kymmenisen mansikantainta.

***

Iltapäivällä sain pojat seurakseni. Molemmat ottivat torkut matkalla. Tuuli ja satoikin, vaikka olimme katsoneet sääennusteesta auringon tulevan esiin illemmalla. Pysyi muutamaa kurkistusta lukuun ottamatta pilvien takana.

Rakensimme sillan. Se oli hauskaa, vaikka jälleen moni voisi hämmästellä tärkeysjärjestystä. Niin on elämä yltäkylläistä, että ei ole kiire ruuan istutuksilla, nauloja vain nakutellaan ja syödään banaanilastuja. Mutta olen lukenut jostakin, että japanilaisissa puutarhoissa huolet häviävät, kun ylittää sillan. Sehän jos mikä on tärkeää, että huolet häviää, joten ehkä mikään ei olisi tänään ollut tärkeämpää.

Ja kyllä me myös ihmettelimme iltakävelyllä olevia sorsia ja fasaanien huuteluita. Isoveli on huolissaan pikkuveljensä lähtiessä muutamankin askeleen verran omille poluilleen. Meidän on vartioitava, pian se on ojassa! Ja kyllä kultaseni, olen tarkkana. Kop kop mietin, kuinka ihanaa on ollut esikoisen kanssa. Hän ei ole ollut sitä sorttia, joka lähtisi luotani missään mitään sanomatta, kysymättä, paria metriä kauemmaksi. Ei pienenäkään. Ei tarvinnut juosta perään, kun tutkimme yhdessä. Toivon, että kuopuksella myös pysyisi mielessä, että ennättää sitä isompanakin sitten seikkailla ilman vanhempia. Nyt on viisaampaa, kun on lähellä turva.

Miten savisia olimmekaan kotona. Työnsankarit, viljelijät, sillanrakentajat. Kauan eläköön palstat.

Palstalla toukokuussa 2009 osat 1 ja 2

Olen yhä puutarhainnostuksen valtaama. En ehkä kunnolla muista viimekesäistä heinikkoa. Porkkanamaata, josta tulikin rikkaruohomattoa. Hernepeltoa, joka katosi viikossa.

Pojatkin lähtevät yhä mukaan innolla. Arvostavat, kun saavat myllertää työmaalla. Ja mukavaa on myös pitää taukoja. Tauoissa kiteytyy palstamme filosofia. Tekemisen täytyy olla omaehtoista, raatamiseen ei pakoteta ja luonnosta tulee ennättää nauttia.

Apuakin saatiin, ja näkemyksiä hommista. Olemme kiitollisia, maanmuokkauksesta, kitkennästä, eväistä ja seurasta.

Äksyilin vaikka rakastin

Jos nukahdan illalla jo poikien kanssa, toivon sisäisen kelloni herättävän minut aamulla ajoissa. Jotta ehdin hetken edes istua sohvalla, ajattelemassa ihan omia ajatuksia. Haluaisin ehtiä myös käymään lenkillä, valmistamaan aamiaisen, ompelemaan, kutomaan, pukeutumaan ja siivoamaan, ennen kuin makuuhuoneen ovi aukeaa. Ja kuuluu tap tap tap, pienten jalkojen tapsutusta. Tai taptaptaptaptap, joskus hiip, hiip, hiip.

Joskus ehdinkin, käymään vessassa. Ja juomaan kupin ja ajattelemaan, että hienoa, olen muita ennen valveilla. Ja pian meitä virkkuja onkin useampia.

Tänään seitsemältä hymyilin ja otin esille hyödyttömiä puuhia. Liimailin lehtikuvia kirjaan ja maalailin vesiväreillä numeroita. Aamu oli kaunis. Keittiössä on vihdoin istutuksia ikkunalaudalla. Parvekkeella pinkkejä kukkia ja mies on lomapuhteenaan siivonnut kotia.

Ennätin saada yhden kuukauden päiväkirjaan valmiiksi ja sitten kuopus olikin jo seurana. Saatuaan maitoa hänkin tahtoi maalata. Tukka ihanasti sotkussa, lämpöisenä ja suloisena. Ei minua harmita.

Esikoinenkin on pian joukoissa. Hänkin tahtoo askarrella. Ja minä katson kuinka nelivuotiaani leikkaa ja liimaa ja maalaa innolla. Häntä on ihana katsella.

Kun päivä saa näin hienon alun, voisi kuvitella kaiken jatkuvan harmonisesti. Mutta kylläpä vain tämä äiti puhuu taas välillä rumasti. Ja tiuskii ja vauhkoaa, eikä yhtään muista hillitä tunteitaan. Tai siis muistaa toki sen verran, ettei tirvaise ketään, se ei ole lähelläkään. Mutta kauniimminkin osaa toki sanoa. Ja fiksummin hoitaa tilanteita.

Anteeksi rakkaat, aina ei äksyily tule aiheesta. Joskus sanojen alkuperää on mahdoton kaivella. Aina te olette suurimpia aarteita, vaikka käyttäydyn kuin pitäisin sakkana.

Jatkan harjoituksia. Tänne mahtunee kaikenlaista, tämä on meidän koti, eikä tunteita tarvitse piilotella. Kunpa kiukkuilu ei jäisi mieliinne päällimmäisenä. Sillä teidän kanssanne elämässäni on myös valtavasti hymyä ja lämpöä, rauhaa ja tyyneyttä.
Suurempaa valoa en itselleni saata kuvitella, kuin oma mies ja meidän kaksi lasta.

Ansaitsette parasta, rakkaimmat maailmassa. Myös äksyilyä, mutta perään sovintoa, suukkoja ja halauksia.

Kun aika saa seisahtaa

Tiedän, että on paljon hyvää kaipuuta. Ihania ihmisiä, paikkoja, tapahtumia, muistoja... Mutta joskus on ihanaa olla ihan kaipuutta.

Olla niin kiinni hetkessä, ettei ajattele mistä tuli tai minne on matkalla. Hengitellä, antaa ajan pysähtyä. Nauttia, niin kovasti, ettei huomaa kaivata mitään muuta.

Kiitos tuokioista, jolloin on hyvin, ja aika saa vaikka seisahtua.

Vappu rAUha

Meillä on perinteisesti siivottu parveke vappuaattona, vappupäiväksi. Pidimme traditiosta tänäkin vuonna kiinni. Ihana taas huomata, kuinka lapsista matkakin voi olla hauska, ei vasta määränpää. Siivoaminenkin siistiä, ei välttämättä kaivata niitä perinteisiä vappuperinteitä. Kun siitä ollaan puhuttu pitkin pitkää talvea, että vappuna siivotaan parveketta, niin juuri se tuntuu oikealta ja hohdokkaalta. Tänään oli hauska loikoilla parvekkeella patjalla ja ajatella että jossakin asiassa olemme aikataulussa.

Toki täällä syötiin vappuherkkuja. "Kaupan" meille ystävällisesti valmistamia. Simaa, munkkeja, naksuja. Hampurilaisia soijapihveillä ystävien innoittamina. Kuopus on tasan puolitoista. Onnea kulta. Sanoi "vavvaa" simasta. Tasan vuosi sitten söi ensimmäisen kerran maitoa kummempaa, perunaa.

Ja pojat saivat potkupallot vappupalloiksi. Niistä riittää iloa koko vuodeksi. Saippuakupliakin puhalleltiin. Ja kaadettiin. Voi taivas kuinka helposti se keikkaakaan se puteli pienissä innokkaissa käsissä...

Käytiin kävelyllä. Rannassa oli ihana, mutta kylmä. Tuntui hyvältä tulla kotiin. Suorittaneelta ja reippaalta. Voisi tehdä "palkinnoksi" jotain mukavaa, sisällä lämpimässä. Juoda teetä ja katsoa vaikka vain telkkaria.

***

Nyt viimeistään, vappuna, herään kiittämään, että koko talvi on takana. Ja me kestimme pimeän ja pitkän yhdessä ja hetkittäin se oli toki myös ihan ihana. Mutta tämä valo ja lämpö ja uuden nousu ja herääminen... Vuosi vuoden jälkeen uudestaan. Nyt nautitaan.

Miehellä on töistä lomaakin. Olisiko vappu voinut mennä meiltä paremmin. Kiitos, se oli yksi rennoin, rauhaisin ja mukavin.

Toukokuu, on sinun vuorosi aloittaa. Tee se mitä kepeimmin.

Pelin tuiskeessa

Olen yrittänyt löytää luontevia tapoja tallettaa lasteni arkea. Jos voisin, valjastaisin lisäkädet kirjaamaan, kuvaamaan, nauhoittamaan, mapittamaan... En ole ihan varma mitä tai ketä varten. Varmaa on se, että vain pikkiriikkinen muren on säilössä. Aika ei riitä kaikkeen. Eikä organisointitaidot. Kun jonkun pitää heidän kanssa elää ja kokeakin niitä juttuja, joista voin sitten kertoa, joita muistella, kun he ovat isoja. Minä saan, enkä voi kuin toivoa, että aikani on vasta alussa.

En halua välttämättä muistaa kirosanoja, joita suustani lentelee, kun kiukkuan. Kun olen joskus pinnana, päässäni saattaa käväistä ajatus, että onneksi tämä ei nyt mennyt nauhalle. Kun leikit lojuvat levällään, eteisessä riisutut ulkovaatteet peittävät reitit, vaippapyykki jää pesemättä ja itse näytän nukkumasta reväistyltä, en kaipaa kameraa. Vaikka on meillä niitäkin kuvia, ja onpa näitä tullut täälläkin mainittua.

Esikoisen synnyttyä lykkäsin digikameraan tarttumista, koska ajattelin, ettei ole aikaa opetella. Ja filmien teettämisestä tuli hyvä rytmi albumien laadinnalle. Nyt kuvia on satoja, tuhansia, koneella. Tämä digiaika. Osa on taipunut valokuvakirjoiksi, mutta liian moni jäänyt vain odottamaan teettämistä paperiversioksi. Ja niiden kuvatekstien, muistojen, kirjaaminen on myös jäänyt liian harvinaiseksi.

Millaisia pojat ovat nyt. He ovat hauskannäköinen kaksikko äitinsä silmissä. Vaikka tänään, matkatessaan samanlaisissa fleecetakeissa, niissä ruskeissa, joissa on pilvien kuvia. Samanmallisissa hatuissa. Ruskeissa housuissa.

Esikoisella on karmaiseva ihottuma. Se ilmaantuu aina keväisen auringon aloitettua porotuksensa ja ulkoilutuntien triplaantuessa. Jotakin kurjaa allergiaa. Tänään haettiin apteekista lotioneita, toivottavasti toisivat helpotusta.

Hän leikkii työmiestä. Ja koti on yhtä työmaata. Hän oli valtavan onnellinen, kun kierrätystapahtumsta löytyi peliasu jalkapalloilijalle. Suomen liput ja kaikki. Hänellä on treenikassi valmiiksi pakattuna, odottaa kesäkuuta ja nurmia. Muovieläimet asetettiin rivistöön, joukkueiksi. Puiset puut maaleiksi. Ja suklaamuro kiekoksi. Sitten hurja ja vauhdikas peli.
Pikkuveljen esikoinen rasvasi tänään aurinkorasvalla, pitkään ja hartaasti, hellästi ja huolehtivasti.
Jännittää vappujuhlia. Ei pidä vihanneksista eikä kastikkeista mutta syö yhtäkkiä kylässä valtavasti katkarapuja. Kyselee suuria, mitä sodat on, miksi lauantaisin liikkuu typerästi käyttäytyviä ihmisiä. Nukahtaa usein vierelleni, kun iltasatu on luettu. Hymy huulilla, sanottuaan "käperryksiin..."

Kuopus. En lakkaa ihastelemasta sitä, että minulla on kaksi lasta. Että toiseenkin saan tutustua. Hän kertoo vuolaasti itsestään joka päivä lisää. Silmänsä ovat niin auki ja ammollaan ja antavat sukeltaa sisään katsomaan, mitä ajatteleekaan, tunteekaan, mistä kiinnostuukaan. Kallistaa päätään ja osoittaa sormellaan. Ja lisää sanavarastoonsa uusia sanoja joka päivä. Tänään kukka ja hauskaa ja maamaa (muumi) ovat jo vanhoja tuttuja. Se on liikuttavaa, kuinka täysillä yksivuotias on kaikessa mukana. Nukkuu väsyttyään rattaissa. Tarvitsee minua. Nauraa, kun juomme iltakaakaota penkillä. Päättää iltansa hammaspesulla ja unisadulla. Kipittää kovaa patjoille ja vetää peiton korville. On oppinut isoveljeltä kuinka annetaan isille lentopusut ja -halaukset ja vielä oikeatkin sellaiset. Ja sitten supatukset ja imetykset. Ja unet.

Päivät menevät vauhdilla. Taltioimisessa on haasteensa. Säilyköön tämä: Olette rakkaita.

Palstalla huhtikuussa 2009 osa 2

Esikoisen kerhon jälkeen kävimme kirpputorilla ja eväsostoksilla. Pikkuautot molemmille, vihreät verkkarit pienelle, uudet lenkkarit isolle. Ananasrenkaita, banaania, sämpylöitä, motsarellaa ja mehua.

Sitten suuntasimme palstalle. Ihanaa. Kaikki kolme olemme jälleen tai vielä, täynnä intoa. Maa tuoksuu, linnut laulaa, kevät kohisee, lehmät ammuu, kärpäset surisee... Mikään ei ole vielä mennyt pieleen, kun mitään ei ole vielä tehtykään, aloitettukaan, istutettukaan. Rikkaruohot ja heinikot puskevat vasta alkuja, kaikki näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia.

Ja minä olen realistisempi, kuin tähän aikaan viime vuonna. Tylsää, mutta ehkä siitä voi olla jopa apua. En edes yritä lähteä höntyilemään. Istun ja pujottelen marjapensaanoksista seinää majaan. Asettelen kiviä raparperinalkujen ympärille. Maankääntöä lapiolla... Hmm, vielä ei ollut sen aika.

Ja minulla on nyt kaksi työmiestä. Viime vuonna esikoinen putkitti ja viemäröi ja nakutti. Nyt kuopus on kaverinansa. Liikutuin kyyneliin monta kertaa heitä katsellessa. Huutelevat molemmat toisiaan "Pomo!" Ja esikoinen jatkaa huutoon vaikka mitä ja kuoppus kuittaa "Joo", aivan kuin olisi juonessa mukana. Ja onkin, niin täysillä kuin yksivuotias voi olla.

Vierähtää monta Tovia. Ne jotka kelloa käyttävät sanoisivat monta Tuntia. Syömme eväitä, olemme yltä päältä tomuisia ja likaisia, juttelemme työmiesten juttuja. Esikoinen kiipeää ja tonkii ojaa, kalastaa merilevää. Kuopus täyttää tyhjää ananastölkkiä heinillä, lusikoilla, pipoilla ja huiveilla. Istuttaa käsineensä kukkapenkkiin. Murustaa multapaakkuja ja pinoaa ruukkuja. Katsomme joutsenien lennon ja lentokoneiden, pienien ja suurempien. On niin hiljaista, että eväspaperit rapisevat kovaa. Ja kevätkirkaisut kajahtavat komeasti peittäen hetkeksi kaiken, myös sen ihan hiljaisen.

Ja sitten yhtäkkiä kuopus nukahtaa nokosilleen. Yksi liikuttavimmista näyistä taas ikinä. Pieni palstatyömieheni. Kauniissa kevätpäivässä. Huilii hetken, jotta jaksaa taas touhuta. Kun ei ole mihinkään kiire ja voi levätä silloin, kun se tuntuu hyvältä. Nostin rattaisiin varovasti aarteeni ja lähdin kuvaamaan toistakin kultaani. Joka siis lammikosta merilevää kalasti. Äiti täällä on vain me kaksi. Ja tuo toinen työmies, joka on tauolla.


Rakastan teitä kahta. Ja sitä yhtä, joka tekee ihan toisenlaisia työhommia, eikä ehkä edes hinkua seuraamme pellolle. Mutta arvostaa multaa sormien alla. Ja rakastaa näitä meidän kahta.

Sillä aikaa kun täällä blogissa oli hiljaista...

Elämäni oli ihan tavallista. Eli ei hiljaista. Vaan tapahtui, joka päivä, kaikenlaista. Ei välttämättä mitään erikoista, jonkun mittapuulla. Mutta minulle, yllin kyllin tapahtumia ja ajatuksia ja tunteita. Ja kuten usein, nukahdin iltaisin väsyneenä. Joskus myöhään, joskus aikaisin.

Olen huomannut, taas, että kevät on ihana. Saa ikään kuin monta päivää yhden hinnalla, kun valoa riittää varhaisesta myöhään.

Jos joku kaipaa päiväkävelyseuraa, sitä olisi tänään tarjolla esimerkiksi eduskuntatalon edessä klo 13. Edellisistä Ei Ei Ydinvoimaa Ei - huudoistani onkin jo aikaa.

Sen jälkeen ei elämässäni olekaan ollut hiljaista. Ihan tavallista, tullut mies ja lapsia...

Hyvää viikonloppua. Soljuvaa, ei turhaa hoppua.

Lukko

Tänään luin tällaisen uutisen: Vauvojen sijaiskodeista huutava pula Helsingissä.

Mitä tämän jälkeen voi sanoa. Miten tähän on tultu. Kuinka tilanteen voi korjata.

Kuinka pysäyttää nämä kuvanauhat päästä, mielikuvat yksinäisistä vauvoista, jotka tarvitsisivat kodin ja sylin jossa olla.

Ihan kamalaa minusta. Meilläkin Suomessa tällaista. Omalla takapihalla. Niin surullista.

Hyvä päivä omieni kanssa. Kuinka paljon heitä rakastetaan. Kuinka oma koti heillä onkaan. Kuinka kiitollinen olenkaan, että saan, että jaksetaan.

Jos voisin, jakaantuisin kaikkien pikaista sijoitusta kaipaavien avuksi. En voisi, enkä osaisi, mutta haluaisin tehdä osani. Sillä vauvat ovat ihania. Alku on tärkeä. Pienten soisi tuntevan, että he ovat ainutlaatuisia ja turvassa. Heidät hyväksytään ehdoitta, heistä pidetään huolta. Tällaista ei saisi tapahtua, että vauvat ovat vailla rakastavaa kotia, luotettavia vanhempia.

Niin paljon pelottavia asioita maailmassa. Ei riitä, että ilmasto muuttuu, ihminen ei osaa hoitaa edes omaa ihmisen osaansa. Tehkää joku jotain viisasta. Vain toivottuja lapsia. Ja realistinen kuva lapsiperheen arjesta, ettei kukaan kuvittele sen olevan silkkaa hauskaa potkupukua, palaa kakkua ja rattaiden kanssa keikarointia. Syntyy uusi ihminen, jolla on tarpeita, ja jolle tulee viestiä, että hän juuri on parasta vanhempiensa maailmassa.

Kunpa löytyisi avaimia.

Kultaisia ajatuksia kaikille maailman pienimmille ja heille jotka kantavat huolta näistä aarteista.

Palstalla huhtikuussa 2009 osa 1

Alunperin meidän oli tarkoitus mennä "Hassupuun" luokse rantakalliolle. Mutta esikoinen toivoikin palstaa, kun kerran oltiin kulmilla. Enkä minä vastusta. Viime kesän viljelysyritykset ja kokeilut olivat melko lannistavia. Viime keväänä tähän aikaan puutarhakuume oli korkealla. Haaveiltiin maapalasta. Tajusin tämän kaiken yhtä aikaa tänään katsellessani tilusta. Siitä tuli totta. Mutta niin haastavaksi ja aikaavieväksi sitä en ollut osannut ajatella.

Oli ihanaa, kun pojat olivat innoissansa. Riemu tarttui, ja aloin saksia pensaita. Olimme kaikki niin omien touhujemme lumoissa, että havahduin viime hetkellä, kun kuopus oli kontillaan lätäkössä. Saappat eivät ihme kyllä hörpänneet vettä. Pieni mies itse sen sijaan hörppi savea ja mutaa minkä kerkisi. Eväänä soijavanukkaat ja näkkäri. Sitten ei enää tiennyt, mikä on kuraa ja mikä suklaata. Naama, hanskat ja haalari suloisen ruskeana.

Ehkä tästä sittenkin, voi kehkeytyä ihan hyvä palstakesä. Voi ollakin toivoa. Jos kasvatamme tuota kolmiotelttaa ja kastelukannuja vaikka...

Kuun kolmastoista

Reilusti ennen yhdeksää istuin sohvalla syömässä banaania. Vilkaisin puhelimen kelloa, kun esikoinen tahtoi soittaa vanhemmilleni, josko tulisivat iltakahville. Oltiin jo luettu kahteen kertaan "Kuinkas sitten kävikään" ja juteltu peiton alla.

Sitten lähtivät leikit rullaamaan. Taustalla soi syntikan kammottavat valmisbiisit tai Noita Nokinenä kuunnelma. Rakensivat majaa. Kuopuskin siirtelee sujuvasti huonekaluja paikasta toiseen. "Rakentelee" penkeistä ja tuoleista aitoja, laitureita, tikapuita... Tai niiden tapaan ainakin käyttää noita talomme penkkejä, tuoleja, jakkaroita. Esikoiselta opittua. Niin kuin niin hämmentävän moni muukin asia. Tuntuu, että nuorimmaisella on koko ajan hoksottimet avoimina, ja hän taltioi ja omaksuu, jäljittelee ja imuroi kaiken, mitä isoveljensä tekee. Ja välillä kompuroi.

Pohdittiin, missä lokit talvehtiikaan, kun ei niiden laulua ole kuulunut pitkään aikaan. Ja nyt yhtäkkiä taas kuuluu.

Katsoimme eilisen Strömsön Ylen Areenalta. Söimme ruisleipiä samalla. Ja kuopus haki minut jääkaapille ja osoitteli appelsiinituoremehua.

Seuraavan kerran katsoin kelloa kolmelta. Olimme käyneet palstalla, ja mietin, josko kuopus mahtaisi saada unta rattaissa. Kuntoilutelineissäkin olivat leikkineet pitkään. Esikoinen jaksoi kävellä metsätietä, kun kerroin samalla satuja. Hämmästyin taas kerran muistiansa. Kun kerron tuttuja satuja päästäni rennosti, pitäisi olla tarkkana. Kas hän muistaa, kuinka ne olen kertonut. Jos olen aloittanut jostakin liepehellisestä taustatapahtumasta pitkittääkseni joskus tarinaa, hän kummastelee, miksen nyt toistanut samaa. Esimerkiksi tarinan sammakosta kermasaavissa jouduin tänään kertomaan uudestaan, sillä kerrottuani sen yhden kerran, hän kysyi missä sen sammakon kaveri oli ja se tyttö, joka meni puhelimeen? ???

Viideltä oltiin kai kotona. Lomalla ei kelloa tunneta. Syötiin pestoa ja makaroonia. Syödään sitä aivan liian usein, tulee pian korvista. Katsottiin netistä taidepläjäystä koko porukka. Itkettävän ihana.

Sitten supatteluihin ja rupatteluihin ja köllöttelyihin katosi taas useita toveja. Ehdin nippa nappa ajoissa ryhdistäytymään esikoisen kassa iltakävelylle. Sille lupaamalleni lenkkareiden ulkoilutukselle. Pitkä poikani polki pikkuisella pyörällään minkä ikinä pystyi. Ulkona tuntui niin ihanan kevätillalta. En osaa erotella mistä kaikesta se tunne tulee, mutta sen vain tuntee jo kunnolla. Se valo, ne lokit, pölyiset kadut, raikkaus ja tikittävä odotus. Kohta rävähtää kaikki täyteen vihreää!

Pesukone piti laittaa pyörittämään palstallakuraantuneita toppahaalreita. Jokohan olisi aika ne pakata. Pojat tulivat pesuvateihin leikkimään, kun kävin suihkussa. Syötiin iltapalaa, sohvalla. Esikoisen piti katsoa urheiluruutua, mutta se ehtikin loppua ja minä jömähdin katsomaan Bettinaa.

Esikoinen ehti vielä pahoittaa mielensä, kun en kantanut nukkuvana sänkyynsä. Maaliskuiset sairastelut ja tämä lisääntynyt valoisuus ovat sekoittaneet meidän hienoa rytmiä. Uniajat hiukan hakusessa. Mutta kyllä niillä on ollut tapana asettua aloillensa. Siis meillä ja rytmeillä. Sovinnonkuiskutukset ennen unta. Ja isille molempien poikien iltasuukot ja halaukset ja suukko, halaus, moi moi, suukko, suukko, moi moi, halaus, halaus...

Kuppi teetä, kun ovat jo unillansa. Pari sivua kirjaa, ja sitten minun vuoroni tietokoneella. Jahka saan postattua vuorossa on unia. Toivottavasti kauniita. Mielelläni käyn vaikka Japanissa tai uimarannalla auringossa, rakkaiden ja tärkeiden kanssa.

Uusi päivä on jo alkamassa.

Pääsiäisloma

" 20.4.1987 Aamulla herätys sängystä pois aamusta päivä alkaa. No just. Sain tietää, että lähdetään maalle. No asia ei ollut niin järkyttävä kuin eilen sillä *:lle (jonne oltiin menossa) oli vain tunnin ajo matka. Kun mentiin sinne niin mummi ja ukki söivät lihaa ja perunaa. Myöhemmin meidän perhe sai riisiä ja sitä lihaa. No sit saatiin virpomapalkat. Ne oli PONISUKLAAMUNA JA MINJON MUNA. (SAIN PONI MUNAN MYÖS ÄIDILTÄ JA ISILTÄ)
***
Jälkiruokana oli pääsiäisleivoksia, torttua, maitoa ja merkkareita. Sitten tiskasin tai siis kuivasin astioita. Sitten mentiin hyppäämään pitkää hyppistä. Mummi ja äiti olivat veivaajina. Sit menin veskiin ja kuulin kurkien ääniä. No sit mentiin kotiin. MOI! HEI! TSAU! TERE! "

Nyt jos saisin valita, kuittaisin mielelläni monet "Mitä teette jouluna, viikonloppuna, kesällä, pääsiäisenä" -kysymykset yhdellä lauseella. "Mennään mökille." Muistan, että lapsena ainaiset mökillelähtemiset tympi. Nyt näkisin ne toisin. Kuinka yksinkertaista. Ja vaihtelua. Ja kaukana pyykkivuorista, lattianpesuista, arkisista ruokahuolista.

Mutta tulee se loma kotiinkin, pääsiäinenkin. Vielä kun oppisin Soule mamalta, luopumaan ajoissa tekemättömien ja suunniteltujen asioiden listasta. Jotta ehtii nauttia itse juhlasta.

On hauskaa, kun vieraiden lähdettyä kodista yhä näkee, että tuli siivottua. Ja yöpalaksi voi syödä tähteeksijääneitä herkkuja. Eikä haittaa, vaikka esikoinen herää kesken yöuniensa sohvalle isin kainaloon katsomaan golffia. Vihreä tee maistuu hyvälle hiljaisuudessa.

On ihanaa, kun nousee vahva rauhallinen tunne henkäyksen mukana. Nyt on pääsiäisLOMA.

Ja loma jatkuu vielä huomenna. Hiivin nostamaan lenkkarini eteisen tuolille. Ihan vain jotta muistaisin, että niitäkin olisi hyvä ulkoilutella. Pahus kun ei ole pitkää hyppistä varastossa. Hyppiminen kurkien laulellessa kuulostaisi yhä kivalta.

(Vai laulavatkohan ne vaan maalla, ja sielläkin vain huusseissa...)

Poppaset

Joskus tämän äidin tekee mieli häipyä jostakin tilanteesta takavasempaan. Ponkaista pois ja selvitellä kränät vasta kotona, ei vieraiden ihmisten arvioivien katseiden alla.

Esikoinen sai vauvana kovia itkukohtauksia. Useat niistä jäivät suuriksi arvoituksiksi iäksi. Miksi. Kotona oli omat niksit selvitä tilanteista rauhallisella mielellä. Mutta ne julkiset paikat... Muistan, kuinka erään itkun pyörteissä tajusin kaivata suuren suurta sateenvarjoa, sellaista kuin muistaakseni Maija Poppasella. Voisin naps aukaista varjon päittemme ylle ja pian olisimme lentäen kotona toipumassa, tasaantumassa, huilaamassa.

Tänään olimme nukketeatteri Sampossa katsomassa ihanaa pääsiäisesitystä. Kotimatkalla keksin poiketa kirjastoon. Olisi pitänyt osata lukea, että olemme päivän kulttuuriannoksen saaneet ja kaipaamme vain unia. Lastenosastolla tovin hyväntuulinen äiti lastensa kanssa. Pienet ovat suloisia. Heillä on uudet housunsakin, samasta ruskeasta luomufroteesta. Esikoinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, kuopuksen kanssa katsomme kirjoja. Esikoinen kiinnostuu sadustamme ja tulee luoksemme. Kuopus lähtee kuulokkeille. Esikoinen äkkää, että sittenkin hänkin haluaa yhä kuunnella. Syttyy riita ja pian itkevät molemmat täyttä raikua.

Tässä kohtaa tulee se kätevä naps. Keksin, että minullahan on vierekkäisrattaat.
Pieni selvittely ei tuota tulosta, joten poimin kylmän viileästi molemmat parkujat rattaisiin ja juoksen kotiin. Kylmän viileästi todella, omat pienet rakkaimpani.

Olemme kotona lähes puolessa sekunnissa, kirjasto on ihan talomme naapurina. Voi itku, eihän siellä käsikirjassa tällaista neuvota. Pitäähän minussa sen verran olla naista varastoissa, että saan yhdet pikkulasten eripurat ratkottua. Ilman Poppasen sateenvarjoa. Kotona pää oli hajota ja kaipasin niin pikakelausta takaisin siihen hetkeen, kun sankarit tempovat kuulokkeita. Meni itkuksi. Äiti aneli anteeksi. Pojat ymmärtäväisinä kuunteli, katseli, jutteli. Meni pitkäksi selittelyksi siitä, miksi äiti toimi niin kuin tehokas nosturi. Äitiä harmitti, kun meni riitelyksi, hauska retki. Äidit ei ehdi aina olemaan viisaita, joskus tulee tehtyä nopeita ratkaisuja, jotka eivät aina ole ehkä niitä parhaita.

Köllötimme peiton alla ja luimme pitkän kirjan. Söimme pakastemustikoita, kaikkien herkkua. Puimme tilannetta ja saimme sovittua. Menemme uudestaan, emmekä riitele kuulokkeista. Tai jos tuleekin kina, äiti lupaa selvittää sen rauhassa. Ei mitään kylmää viileyttä silloin, kun on tärkeitä rakkaita pieniä ihmisiä kysymyksessä. Mitä minä sitä viilipyttyyttä aina kaipaan. Nyt juuri se tuntui tosi kummalta tavalta. Olisinkin leiskauttanut ja sopinut kerralla. Antanut uuden mahdollisuuden iloita. Mutta ei, naps, kärryyn vain ja kotia.

Nukuimme kaikki päivänokoset, hyvät sellaiset. Iltapäivällä istuimme olohuoneen patjalla kikattamassa. Teimme erikoistansseja ja jekutuksia. Ihmettelin ääneen, miten monenlaista meidän päiviimme mahtuu. Äsken itkettiin kiukusta ja harmituksesta ja nyt naurattaa meitä kaikkia.

Itsestään oppii paljon, kun kasvattelee lapsia. En ole ihan varma, olisinko ihan tätä kaikkea ainesta halunnut tajuta. Kuinka vajaa sitä on, kuinka paljon onkaan heikkouksia, oppimista. Ja aikamoista hulluutta, että jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa napsausta. Sitä hetkeä, jolloin kaipaan varjon lennätystä ja sitten muistankin, ettei suojaan pääseminen välttämättä ole heti tarpeellista. Kas vanhemmuus on aikamoista seikkailua. Eikä Poppaskonstit aina tuo autuutta. Joskus voi tehdä hyvää vetää tilanteet läpi ihan sellaisenaan, loppuun saakka vaan. Vailinainen äitiys on joskus äitiyttä parhaimmillaan.