Pienenä olin mököttäjä muistaakseni. Saatoin olla pahalla päällä pitkäänkin jos pahastuin.
Nykyisin menee hyvät mökötykset hukkaan. Ei niitä kukaan täällä kunnioita. Jos painelen harmeissani toiseen huoneeseen, minut unohdetaan sinne.
Pienenä en ärtynyt kovin helposti, muistaakseni. Nykyisin jos tulen ärtyiseksi, en ehkä millään meinaa tulla taas takaisin hyväntuuliseksi. Joku kouluttaja täti puistossa torui minua kerran tuosta piirteestäni. Sanoi sen olevat epäreilua lapsilleni. Jos he leppyvät ja tokenevat kiukuistaan, on äidinkin oltava taas takaisin raiteillaan.
Opettelen. Ja usein totean itselleni, että elämä on liian lyhyt pitkille kiukuilleni.
Yhdeksältä lupasin olla esikoisen kanssa piirtämässä lippuja. Kello käy, aikaa kaksi minuuttia.
4 kommenttia:
Voih, minulla on tuo sama piirre. En aina ehdi leppyä siinä tahdissa kuin lapseni. Mutta yritän kovasti, ainakin suurimmaksi osaksi.
Onpas kyllä mukava käydä lukemassa näitä sinun elämänmakuisia kirjoituksia!
Minäkin pitkäkiukkuinen, miehelle eritoten.Ärsyttää itseänikin,miksi ei voi antaa vain olla?!"Mutta kun minusta tuntuu Niin pahalta/ärsyttävältä" jne.
Ääh. :D
Ihana tyo "menee hyvät mökötykset hukkaan":) Meillä mies mököttää, saattaa mököttää viikonkin. En kestä, tahdon huutaa lujaa asat halki silloin kun sellaisia tulee. Mies ei kestä huotoa, ei varsinkaan minun huutoa.
Ihastuttavia nuo asupiirrokset!!!
J: Yritetään yhdessä. Kiitos kauniista sanoista.
Virva: Niinpä! Minustakin joskus tuntuu.
Liivia: Minun mieheni on käsittämätön. Ei ikinä huuda minulle. Ei tulistu mistään. Lapsille kyllä... Apea hän on toisinaan, muttei ärtynyt juurikaan. Paitsi siis... lapset, joskus...
Ja nuo asupiirrokset! Meillä on niitä parikymmentä arkkia nyt. Ja lisää tulee. Kussakin paperissa jokaisessa kulmassa yksi peliasu. Lätkin seinälle minkä kerkiän. Mahtava kokonaisuus. Nyt uutuutena nuo värilliselle paperille tehdyt, kun valkoinen hetkellisesti loppui...
Lähetä kommentti