Esikoinen pääsi vuosien odotuksen jälkeen joukkueeseen pelaamaan jalkapalloa. Tähän saakka isänsä on ollut uskollisesti seurana, valmentajana, pelikaverina, huoltajana, tsempparina, intressinjakajana. Pikkuveli myös ja sekalainen joukko ystäviä ja kavereita ja ystävien ja kavereiden lapsia.
Harrastus syöksyy liikkeelle melkoisella volyymilla. Useiden viikkotreenien lisäksi pelejä, harjoitusotteluita, maalivahtiharjoituksia. Koulun jalkapallokerhoa unohtamatta.
Poika nauttii. Itkee, jos hätäpäissämme uhkailemme palloilun lopettamisella jos se tai tämä ei myös hoidu kunnialla. Miten vaikeaa yksinkertainenkin asia voi olla. Olla pienen harrastajan vanhempana.
Ja mikä on kuopuksen osa tässä kaikessa.
Muistutan itseäni ja muita suvannon hetkellä, että totutellaan rauhassa. Opetellaan uusia kuvioita. Löydetään testaillen käytännöt, jotka palvelevat meidän arkea. Ja viikonloppuja.
Onhan meillä vaikka keskiviikot ja myöhäisemmäksi siirretty saunavuoro torstaina.
Ja jottei kävisi liian helpoksi, työni muuttuu oleellisesti. Vaikka säilyykin samana pitkälti. Itsepähän avasin suuni. Tarjouduin olemaan käytettävissä, jos voisin olla avuksi.
***
Viikonloppuna käytiin testaamassa Teurastamon Kellohalli. Tai osaltani testi jäi vähän nihkeäksi, kun odotettiin ruokia toista tuntia. Ja halusin ehtiä teepannulle teehuoneelle ennen sen sulkeutumista. Saimme osan tilaamistamme ruuista toki maksutta, mies ja pojat maistelivat, minä olin silloin jo Kampissa. Toisaalta, sain vatsani täyteen silkasta uudesta miljööstä ja herkullisesta odotteluleivästä. Tuoretorilta ostetusta kotimaisesta omenasta. Eritoten vapaapäiväolosta ja upeasta syyskuun auringosta!
Vaikka ymmärrän toki, ettei edellämainituilla nälänhätää ratkota.
Ei myöskään ylipäätään meikäläisen teenjuonneilla tai jalkapallopohdinnoilla.
Suuria asioita, oikeita isoja ongelmia.
Mistä taas niihin ajauduin.
Lauantaina taas myös pitkästä aikaa uin. Sijaistin aamulla uimakoulussa. Ihanaa, sain maistaa palan menneestä elämästäni. Jännitin vähintäänkin yhtä hirveästi, kuin aina silloinkin ennen tuntejani. Ja sitten märkäpuvun vetoketjua kiinni surauttaessani taas hymyilytti. Ja kyllä minä heittelin sukellusrenkaita leveä hymy huulillani, loiskuva riemu sisälläni.
Se on syksy taas, koitan pysyä järjissäni.
Iloa toivon, hengähtelyjä, heittäytymisiä ja varmoja hetkiä elämääsi ja itselleni.
Niin pysyvää kuin on ainainen muutos, onneksi on myös sopeutumisen suloisuus.
Kärsivällisyys ja rauha, niitä toistellen kohti huomisia. Uusien aamujen tuomisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti