Onni on tässä

***


Hän on teltassa heräämäisillään ja kömmin viereen. Pyydän katsomaan kaunista aamua ja hän kietoo kädet kaulaani. Saan suukon poskelleni ja suulleni ja kuulen, että hän rakastaa minua. Minäkin rakastan sinua, olet ihana ihana poika.

Muistelen, kuinka hän heräili vauvana. Useinmiten hyvällä tuulella, mutta yleensä koska ja jos sai ensimmäisenä maitoa. Nyt saattaa olla kiukkuinenkin. Varsinkin päiväunilta noustessa, jos sattuu olemaan unessa väärä kohta tai klassisesti nousee ensimmäisenä se väärä jalka.

Siivotessa löydän valokuvan esikoisen pikkuvarpaista uimarannalla. Hän on varmaan puolitoista. Ovat ne pienet. Kuinka hän onkaan kasvanut. Viikatessa pieneksi jääneitä 122 senttisiä paitoja ajattelen, kuinka pieniltä nekin joskus näyttävät, vaikkeivät 60 senttisiä potkupukuja olekaan.

Esikoinen sanoi yhtenä päivänä, että hän toivoo, että me ollaan elossa vielä kun hän ja pikkuveli ovat aikuisia. Samallalailla, kuin meidän vanhemmat nyt on, heidän mumminsa ja ukkinsa. Sitä minäkin niin kovasti toivon kulta. Ja me halaamme, ja minulta tulee itku. Muttei hän hätäänny vaan me muistelemme pätkän suunnitelmaamme, mitä me sitten teemme, kun hän ja velikin ovat oikeasti isoja. Juhlimme vanhuutta, syömme ja juomme mitä haluamme ja teemme jotakin, mikä meistä kaikista tuntuu hauskalta. Sillä nuoruus on ihanaa, mutta harmaat hiukset, rypyt ja eletty elämä ne vasta ovatkin juhlan paikka. Saada se kaikki kokea, ja pysyä suht koht terveenä ja tolkuissansa. Melko suuria toiveita, mutta joskus niitäkin on voitava luetella.

Illalla esikoinen sanoo meidän patjalla istuessaan hymyillen, että on kiva olla jo iso poika. Olen iloinen, että hän ajattelee niin. Sanon ääneen, että minustakin on ihanaa, että hän koko ajan kasvaa. Mutta että oli myös aivan ihanaa, kun olit pieni suloinen vauva. Ja kun kuopuskin oli. He tietävät, että pidän lapsia ihmeellisen ihanina otuksina, luomuksina, valoina, lahjoina. Mutta myös sen, ettei määrä vain takaa laatua. Vähempikin on ainutlaatuista ja suurta.

Illalla myöskin löydän kuopukseni huoneestaan leikkimästä ilmapalloilla. Otan hänestä kymmeniä kuvia ja hän näyttää ihanalta. Välillä hän hassuttelee ja sipsuttelee, välillä hurjistelee ja sanoo sotivansa niillä palloilla ilmapallosotia. Sanon, että olisi paljon parempi, jos maailmassa käytäisiinkin sellaisia sotia vaan. Tiedän, että juuri nekin hetket jäävät syvälle mieleeni. Jotkin ohikiitävät jäävät, muita selvemmin. Hetkeä aiemmin säälin tuota meidän nuorimmaisinta, sillä esikoinen sai mennä pihalle pelaamaan sählyä naapurin poikien kanssa ja kuopus vain katsoi ikkunasta. Mutta kun ruoka oli valmis ja ajattelin mennä kysymään josko mekin menisimme hetkeksi pihalle vaikka, huomasinkin, että näin se menikin ehkä paremmin. Kuopus tietää, että hän on vielä pienempi, ja haluan suojella häntä enemmän siksi. Ja tulee aika, jolloin hänkin viilettää ovesta leikkeihin, ja silloin hän on siihen kaikkeen valmiimpi.

Menemme nukkumaan vasta myöhään, yöllä. Unisaduksi varjoteatteria minun ja miehen sängyllä. Kaikenlaista kun tulee vastaan meidän hyllystä. Siivous on vielä kesken, ei niitä puhtaita lakanoitakaan vielä... Päivä on ollut kaikkinensa hyvä. Voin käydä telttaan parvekkeelle nukkumaan pää risteillen sekalaisissa ajatuksissa. Kirkkaimpana kaikista se, kuinka rakastankaan nyt tätä perhettä.