Minua surettaa yksin palstalle lähteminen. Sorruin vänkäämään esikoista mukaan, mutta ei hänkään vain halunnut. Pyörän päällä jo helpotti, mieli. Kesäilta oli niin kaunis, lempeä ja ihana. Palstalta soitin esikoiselle ja pyysin vielä uudestaan anteeksi hölmöä käytöstäni. Että oikeastaan minulla on ihan kivaa myös itsekseni. Teetä mukana. Ja puskissa valmiina mansikoita!
Hyttysiä myös, mutta en anna niiden iloani pilata. Kitken pahimpia rikkaruohoja sieltä täältä. Se nielee jo tunnin ainakin, touhutessa unohtuu kellokin. Kottikärryt ovat ilmaantuneet takaisin ja kärään maatumaan parin viime kerrankin heinäkasoja. Kutsun heiniksi, vaikka juolavehnää ne ovat ja muita rikkaruohoja. Poimin kukkia metsänrajasta ja yhden yksinäisen lupiinin omalta palstalta. Sitten kerään mansikat. Kaikki ylikypsät ja melkein kypsät syön heti ja niistä, joista lintu tai jokin muu on haukannut vähän, haukkaan minäkin, eri nurkalta. Sillä oman maan mansikat ovat niin parhautta. Lopuksi kastelen kannulla. Se on suurta hupia. En käsitä, kuinka pojat eivät edes sen takia halua tulla. Vesi valuu kannusta niin hauskana sateena ja lisää saa vaikka kuinka paljon kätevästi saavista.
Kun työt on tehty, kaadan teetä kuppiin katoksella. Siihen ylttää ilta-aurinko ja toivon, että saan olla hetken rauhassa itikoilta. Kaivan laukusta kirjan ja selailen ihania kuvia. Mietin, mitä seuraavaksi haluaisin ommella. On niin käsittämättömän hiljaista, etten osaa edes kuvailla. Kuulen kellon tikityksen, linnun liverryksen jossain kaukanakin, heinäsirkan sirityksen, oman hengityksen. Hämmentävää, että kaupungissa voi olla niin rauhallista. Eikä edes muita näy nauttimassa, hetki on ihan oma. Vaikka haistan kyllä grillihiilet hetken kuluttua ja pellon yllä leijailee savua.
Kotiinviemisiksi saan lasipurkillisen mansikoita. Ja napsin pari raparperinvarttakin, niistä tulkoon huomenna piirakka. Huiskin hyttysiä pyöräni luona, kun joku kyselee viljelypaikasta ja pyöräilemme tovin perätyksin polulla ja juttelemme kadonneista lehmistä ja hevosista tuon ventovieraan kanssa. Olemme yhtä mieltä siitä, että on ihanaa, kun kaupungissa on vielä paikkoja, joissa voi tuntea olevansa maalla.
Ensi kesäksi en ole ajatellut enää palstaa. Mutta nyt se on vielä minulla. Ja jos ottaakin, niin myös paljon antaa. Tänään raparperia, mansikoita, kukkia ja ennen kaikkea - rauhaa.
4 kommenttia:
Tekstistäsi huokuu tunnelma, myös haikeus. Mutta parhautta on osata iloita nykyhetkestä, ensi kesänä on sitten toiset ilonaiheet.
Mahtavaa kesää, olkoon palstasi satoisa.
Margit
Kiitos, tätä oli haikean karhea lukea.
Minä olin miehen ja kiukkuavan tyttären kanssa eilen pitkästä aikaa palstalla. Niityksi se oli muuttunut. Viikatteella huiskin heinää (minäkin sanon sitä kaikkea heinäksi) matalaksi, aivastelin allergioitani ja samalla luovuin pikku hiljaa. Miehelle kerroin, että ensi vuonna emme enää. Hän ei millään luopuisi. Mutta on kurja lähteä ilman lapsia tai pakottaa heitä, itsekin näemmä olemme ihan liian laiskoja ja on syyllinen olo, kun kaikki rehottaa. Eikä mikään tunnu menestyvän. Talvi vei kaikki vadelmat, mikä on ihan käsittämätöntä, eihän vadelma kuole millään.
Me olemme saaneet tuolta lähinnä unelmointia, avaraa tilaa olla pois liioilta katseilta, huhkimisen riemua, fyysisen työn tuntua. Mutta meillä on pienen pieni kotipiha kuitenkin, ehkä keskitymme sen hoitamiseen. Tekin saatte parvekkeella viljeltyä vaikka mitä. Eikä se silti ole ollenkaan sama.
Halaus täältä toiselta pienviljelijältä.
Ai miten herkullisilta mansikat näyttää! Kuulostaa ihanan terapeuttiselta tuo oma rauha pienellä palstalla. Tykkään niin näistä sinun kuvista ja kirjoituksista.
Minä mietin tänä keväänä oman palstan vuokraamista meidän kaupungilta, mutta se jäi sitten, ja onneksi meidän omalle pienelle pihalle mahtui tekemään pientä hyötykasvimaata. Ensi vuonna voisin palstan ottaakkin, olisi ainakin enemmän tilaa, vaikkapa mansikoille.
Voi haikeus sanon minäkin toisinaan. Olen kiintyjä. ihmisiin, paikkoihin, asioihin. Voi miten pökerryttävän paljon muistoja palstaankin liittyy. Kuopus oli vauva, kun sen saimme. Mutta oikeastaan en ajattele palstasa luopumista kuin juuri noin, että sitten ensi kesänä on uudet jutut.
oi Katja, onko se todella muillakin näin vaikeaa. Vaikka sinulla mieskin haluaisi:)? Mistä ne kaikki jutut tulee, että lapset rakastaa puutarhan hoitoa ja voisi viettää pelloilla tuntikausia... No ei ainakaan täältä meiltä, voin ikäväkseni luvata. Ja tuo juolavehnän ynnä muun kasvu on ihan kävittämättömän nopeaa. Jos viikkoon ei kävisi palstalla, se varmaan villiintyisi ihan täysin eikä voisi tietääkään, että sielä on joku edes yrittänyt viljellä mitään. Suo. Katja kiitos sumpatiasta. Tiedän sen tunteen, kun palaa palstalle tauon jälkeen ja näky on lannistava. Yleensä olo paranee, kun edes vähän saa huhkittua. Mutta meillä on perusvire kääntynyt huonoksi, kun pojat ei enää ikinä halua mukaan. Tosin tuollaiset eilisen kaltaiset ihanat illat vetää mietteliääksi. Olisiko kuitenkin säilyttämisen arvoista? Sitten ajattelen, että joku saa enemmän irti ja osaa hyödyntää maa-alan tehokkaammin ravinnoksi. Ansaitsee jonotetun palstan enemmän, kuin meidän perhe. Otan parvekkeen käyttöön ja käyn istuskelemassa kallioilla...
Amyrlin, oi mansikat on kyllä ihania omalta palstalta. Maistuivat myös herkullisilta. Ihmeessä tehkää piiiiitkä mansikkapenkki. Tosi palkitsevaa, jos saa marjaa. Ja muutenkin siis, palstaviljely on ihan huippu juttu, varsinkin jos se on ihan kodin vieressä, tai sitten vaikka olisi kauempana, jos muukin perhe on innolla mukana.
Kiitos kaikki kolme ihanista kommenteista.
Lähetä kommentti