***

Perheen miesväkeä eivät nyt palstatyöt nappaa. Häipyivät omille teilleen ja minä yksin pellolle.

Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että olen hidas ihminen, monella tavalla. En saanut tänäänkään tehtyä yhtäkään uutta kasvimaata, kun aikaa kului mansikantaimien ja maa-artisokkapenkkien raivaamisessa. Rikkaruohoista. Kiskoin myös välillä heinätukkoja kaksin käsin ja komposti tuli täyteen siitä kaikesta silpusta. Kompostiheräte on minulle uusi tuttavuus, sirottelin sitä mustaan laatikkoomme oikein urakalla ja toivon, että siellä vähitellen alkaisi jotakin tapahtua. Kolme vuotta vanhat heinät siellä yhä sumpussa...

Keksin raivata pikkuisia vadelmantaimia esiin useita. Tai toivottavasti ne olivat sellaisia, olisin kysynyt joltakin viisaammalta, mutta tänään taas oli melko hiljaista. Kuulin lintuja ja haluaisin jonkun edes kuvaan, mutta minulla ei ole oikein minkään luokan zuumia objektiivissa, joten saisivat tosi lähelle uskaltaa, ennen kuin näkyisivät ilman suurennuslasia.

Ajattelin Japania. Usagibaaria, joka sijaitsee Kyotossa joen varrella. Jos on vielä olemassa. Niin pieni ja hassunkurinen, juuri sellainen, jollaisessa tahtoisin käydä, mutta Kyoto ei ole ihan kävelyetäisyydellä. Sinne noustiin pieniä kapeita portaita. Pieneen liitutauluun oli kirjoitettu u s a g i (jänis) ja jokin savinen pupu siinä taisi istuskella. Siksi minä joskus halusin uteliaana kavuta katsomaan, mikä paikka se oikein onkaan. Valoisaa siellä ei ollut, pari hassua lamppua ja seinissä tummaa maalia ja sellaista kulunutta kaislamatontapaista vähän kuin puolipanelina. Olikohan siellä vain yksi tai kaksi pöytää ja pari baarijakkaraa lähellä tiskillä. Koko paikka kooltaan vain muutamia neliöitä. Olutta myivät ja ehkä väkeviä, sekä suolapähkinöitä. Joku aina jutteli omistajien kanssa. Vessa oli hiukan epäsiisti mutta sympaattinen ja pyyhe oli aina ihan märkä ja muistaakseni en koskaan yrittänytkään kuivata puhtaita käsiäni siihen. Ne vähätkin tuolit olivat varmasti eriparisia ja jokin kulahtanut nahkasohvan pala ikkunan alla. Siitä näki sen pienen joen, sellaisen betoniseinämien välissä kulkevan uoman. Iltaisin tuli aina pimeää. Ja kun lähti kesällä kotiin hymy kasvoillaan, näki ihmisiä yukatoissaan. En koskaan ole erityisesti pitänyt oluen mausta, paitsi hyvissä paikoissa ja seurassa, kuten Usagissa, kun join lasillisen, ehkä joskus jopa toisen.

Tiesin jo silloin, kun istuin nuorena niitä hassuja seiniä katsellen, että lopun ikääni sitä kaikkea lämmöllä muistelen. En tiennyt, että vaikka palstalla, kun vaimona ja kahden pojan äitinä kitken mansikoita. Kyllä sieltä kokistakin muuten sai, sillä olen istunut usagissa myös häämätkalla, kun esikoinen oli jo vatsassa. Olen iloinen, että miehenikin sai nähdä sen paikan, vaikkei se hänelle varmasti ole mitenkään erityinen paikka maailmassa. Japani saattaa ollakin, muttei piskuinen laitakadun kuppila.

Ovatkohan mansikkamme jo liian vanhoja, jaksaakohan niihin enää tulla marjoja. Ajatella, totean melkein ääneen itselleni, että minä olen käynyt myös sellaista koulua, josta oli kävelymatka purolle, jossa saatiin käydä uimassa. Koulun jälkeen, mutta joskus myös jollakin tunnilla. Käveltiin kylänraitilla porukalla ja oli mielettömän kuuma. Shikokun saaren (Japanin pääsaari Honsun alapuolella)hiekkarantaakin minä mietin ja sitä, kuinka kuusitoistavuotiaana ajattelin, että ihan hyvin voisin muutta sinne asumaan aikuisena. Siinä kylässä olisi kaikki, mitä tarvitsisin. Ja leveiltä betoniportailta näkyisi meri, kun siinä istuskelisin. Meni ihan toisin mutta silti joskus mietin, että mitä jos kuitenkin. Ja se on ihan päiväunta, mutta joskus on hauska leikkiä sellaista, että miettii mitä mies ja pojat ja minäkin tuumaisimme siitä kaikesta ja millainen seikkailu siitä tulisi. Pojat olisivat kotikoulussa ja päivät pyörittäisiin oudoissa uusissa maisemissaa. Ai niin, millähän rahalla. Sitten löydän taas vahvoja voikukanjuuria mansikan kyljestä ja nyhdän niitä irti ja kuuntelen lintuja.

Otan kuvia, kuinka poikien majassa on nyt raparperilattia. Se voi kyllä lähteä lentoon tuulten mukana. Huomaan, että kamera on taas vaarassa likaantua ja joutua huoltokuntoon, kun on tullut kesä ja kuvaan, vaikka kädet on hiekassa ja mudassa. Juon mustikkateetä, se on ehtinyt jo hieman haaleta termoksessa. Olen tainnut olla kauan pellolla. Aurinko on jo puiden takana, ei tarvitse enää aurinkolaseja. Minua paleltaa ja pian olen kotona.

Omieni luona. He ovat tulleet jo aikoja sitten ja pojilla on paljon kerrottavana.
Rakastan paitsi menneiden mukavien muistelua, myös tätä mitä minulla nyt on, miestä ja meidän poikia.