Suomi on uusi maailmanmestari

Juuri kun nostalgia-aaltoni alkoi hieman hellittää, minut väkisinkin laitetaan miettimään, missä olin 16 vuotta sitten, kun Suomi viimeksi voitti mm-kultaa? Olin lukiossa ja muistan, kuinka ruotsin opettaja heijasti Den glider in -biisin sanat taululle ja sitten niitä käytiin läpi. Varmaan kaikki ruotsinopettajat niin teki. Kaikesta vähänkin myönteisestä ruotsinkieleen liittyvästä otettiin kaikki irti. Alaikäinenkin vielä olin, hyvänen aika nuori. Tiedän mistä tulee sanonta, että Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille, katsoin ottelun ja hehkutukset monta kertaa nauhalta. Suomi oli minusta pitkään taitavan kiekon maa ja joskus pari vuotta sitten vasta joku älysi vaientaa vetoamiseni siihen, että "ollaanhan mekin voitettu maailmanmestaruus" toteamalla, että siitä on jo reilusti yli kymmenen vuotta. Aika rientää...

Missä olin, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa 2011?
Kun finaalia pelattiin, nukuin. Parvekkeen ovi oli ehkä raollaan, sillä heräsin, kun Mertaranta selosti äänekkäästi Suomen menneen 3-1 johtoon. Ajattelin, että mies herättää, jos voitto alkaa oikeasti häämöttää. (Muttei hän sitten niin tehnytkään.) Jossain vaiheessa aamuyöstä heräsin, kun auto kaasutti kadulla. Ajattelin, että joku harmistunut fani. Tai sitten voitto tuli. Toivottavasti ei satu mitään, liikenteessä kenellekään. Ihan tyhmä traditio sellainen rehvastelu, mietin, ennen kuin nukahdin taas. Ajaisivat hiljaa ja selvinpäin letkassa vaikka....

Aamulla hiippailin avaamaan telkkaria, mutta mies ennätti kertomaan, että Suomi voitti 6-1. Kuulitteko pojat, Suomi on voittanut! Herätin äkkiä molemmat ja sitten katsottiin peliä nauhalta, minkä kerittiin, ennen päiväkotiinlähtöä.

Metrolle kuljin kahden suomenlippuisen kanssa. Ja päiväkodilla oli paljon iloisia lapsia ja aikuisia. Halukkaat saivat kasvomaaleilla lippuja käsiin tai poskiinsa, päivällä olivat juhlineet ja askarrelleet kultamitallit kaulaansa.

Ja minä vein poikani kaupunkiin katsomaan humua. Aika harvoin saa heiluttaa lippua, viheltää pilliin ja huutaa kadulla. "Poika on tullut kotiin, ihanaa leijonat ihanaa ja Suomi on uusi maailmanmestari!" (Siis en minä huudellut, muut...) No esikoinen kyllä huusi innoissaan vahingossa myös Ruotsin maalivahdin nimeä, mutta ei siitäkään kukaan ehtinyt hikeentyä. Esikoinen on pelien kuluista paljon paremmin perillä, piirrellyt ja pelannut otteluita koko turnauksen ajan, jutellut otteluista isänsä/mieheni kanssa. Ja kuopus tuuletti myös ja vihelsi. Ja huuteli ja intoili.

Ihan kansanpuristukseen ei menty, meillä oli ihan omanlainen juhlailta. Katsastettiin lava läheltä ennen ryysistä. Käytiin kirmailemassa suihkulähteiden luona. Nähtiin, kuinka vähitellen kasvoi väkimäärä. Varattiin hyvä paikka Kappelin nurkilta, välillä nostin poikia roskiksen kannelle katsomaan kulkueita ja lippumerta. Hiukan ennen iltakahdeksaa siirryttiin veljeni luo syömään ja lämmittelemään ja katosmaan pelaajien saapuminen telkkarista. Melko myöhään olimme kotona, täpötäydellä metrolla matkustaneina.

Oli ihanaa olla kaupungilla pojat teidän kanssa juhlimassa. Minä luulen, että muistan tämän aina ja ehkä tekin, ainakin kun kerromme juttuja. Esikoinen mietti menomatkalla, että tuntuu vähän omituiselta, kun ei ole koskaan aiemmin saanut juhlia voittoa. Yöllä kotona ennen unta hän vaikutti onnelliselta. "Kivaa kun voitettiin ja saatiin olla mukana juhlissa."

Tänään esikoinen tahtoi laittaa Ruotsille lohdutukseksi ruotsin pelipaidan päälle. Keskustelut, joita nyt jääkiekon kirvoittamina olemme käyneet, ovat arvokkaita ja tärkeitä. Aina ei muista, jaksa, ehdi tai osaa olla hereillä, mutta kunpa edes joskus. Silloin maailmanmestaruus voi olla vaikka minkämoinen yhteinen suuruus, eikä tarvitse huolestua, että nationalismi tai muu toisen vapun kaipuu vain saisi ihmiset kadulle. Minä ainakin heijasin eilen poikieni kanssa ihan vain vaikka mille hyvälle. Nyt oli meidän vuoro heiluttaa lippuja ja olla tovi iloisia yhdessä, joukolla. Ei kukaan ketään vastaan vaan kaikki samalla puolella.