Paras leikkipuisto

Yksi "paikallisista" ystävistämme oli lukenut Helsingin Sanomista, että suomalaiset lapset leikkivät liian vähän metsissä. Valmiit leikkiympäristöt, muovilelut, televisio ja tietokoneet vievät aivan liian paljon aikaa kaikelta muulta terveemmältä ja tärkeämmältä. Ystävämme oli päättänyt terästäytyä.

Tänään vietimme yhdessä päivää lähimetsässä. Rakastan olemista siellä. Olo on rennompi, rauhallisempi, kokonaisempi, oikeampi, iloisempi ja aidompi. Ja ties mitä vielä. Toivon niin, että lapseni oppivat, että heidänkin on hyvä siellä. Että näkevät kauneuden ja aistivat kodikkuuden. Että vuosien varrella, kiintymyksestä ja hyvistä kokemuksista kumpuaa halu suojella ja vaalia. Vaikuttaa ihan lupaavalta, yleensä ja tänäänkin he ovat metsässä mielellään ja täynnä intoa.

Meillä oli kotona aamulla paistettuja lettuja mukana. Ja grillikatoksella paistoimme soijanakkeja. Söimme puolikiloa herneitä lounaana ja mansikoita pussista. Etsimme uimapaikkaa ja suruksemme löysimme paljon lasinsiruja. Muttemme lannistuneet vaan keräsimme roskia ja surkuttelimme törppöileviä aikuisia. Seikkailimme rantakallioisilla poluilla ja yhtäkkiä löysimme puskatolkulla mustikoita! Mitä herkullisia aarteita. Miten ihanaa niitä siellä popsia. Ajatella, että metsästä löytyy sellaisia herkkuja. Ja että jokin on omasta lapsuudesta ennallaan. Yhä on niin puhdasta, että mättäästä parin kilometrin päässä kotia voi syödä suoraan suuhun mustikoita.

Kuopus nukkui päiväunensa heinikolla. Ihana näky katsella. Ai mikä hiljaisuus ja rauha. Vierähti monta tuntia ja kotimatkalle lähdettiin kesässä ja auringossa.

Lapset saivat jäätelöt rantakahvilasta, vessatauko aikuisilla. Ja sitten vielä uimarannalle, ihan miltei epätodellista. Saada elää tällaista. Juoksenneltiin rantavedessä ja lämmiteltiin hiekalla. Monta kertaa, naurua.

Ihan tarpeeksi ajoissa ei maltettu lähteä kotiin. Ennätti ukkonen ja sade yllättäen kastella. Esikoinen itki ja parkui, ettei vesi ja märkyys tunnu yhtään hauskalta. Polki fillarilla kuin se olisi suurin vääryys maailmassa ja näytti ja kuulosti surkealta.

Mutta minä kysyin häneltä kylvyn, kaakaon, parvekkeella syödyn iltapalan ja isin lukemien unisatujen jälkeen pimeässä, oliko sinulla kiva päivä. Oli, hän vastasi, hymyillen ja silmät jo kiinni.

Minä uskon sen todella. Kuopuskin loikoili parvekepatjalla kanssani siihen malliin, etten toivottavasti koskaan unohda. Soitteli piipaa-autoa, jonka valot vilkkuivat hämärtyvässä illassa. Sanoin, ettei soiteta sitä enää, kun linnut ovat jo nukkumassa. Kuinka hän katseli puita ja näytti ja silmät olivat täynnä ajatuksia. Eikä vinguttanut enää vaan kuuntelimme hiljaisuutta.

Luontoa parempaa leikkipuistoa saa hakea. Keinut, liukumäet, kiipeilytelineet ja uima-altaat ovat kivoja, mutteivät toivottavasti koskaan oikeaa metsää ja luonnonvesiä voita.

Kiitos tällaisista päivistä. Luulen, ettei epäilystäkään, ettenkö saisi unta. Tuntuu hyvältä, kun on viettänyt päivän ulkona metsässä. Harvan leikkipuistopäivän jälkeen tuntuu ihan tältä. Huomenna tähän aikaan löydän itseni poikien kanssa toivottavasti mökiltä. Sielläkin ihana leikkipaikka ympärillä - järvi ja metsä.