Meillä on ollut hieman epäonnea viimeisimpien palstaretkien valokuvaamisessa. Yhdellä reissulla kamera unohtui kotiin kokonaan ja toisella siitä loppui kesken kaiken akku.
Elokuun tuntee, sielläkin. Palstamme on ollut kovin monen näköinen kuluneen vuoden aikana. Nyt heinäsirkat sirittävät ja leppäkertut kipittävät. Ja maa yhä kasvaa, valitettavasti vain lähinnä kaikkea muuta kuin satoa tuottavaa tai syksyn kukkijaa. Mihin minulta oikein unohtui edes viime vuoden kaltainen yrttimaa.
Mutta osaan rentoutua ilman kameraakin. Ja kyllä, myös sen kanssakin. Oli todella hauskaa, että leppäkertun saaminen hihalle kipittämään oli esikoisesta niin suuri elämys. Ja porkkanoiden nosto. Porkkanat olivat yhä pikkuruisia, oransseja, keltaisia ja punajuuren punaisia, sillä sellainen jalostettu siemenpussi tuli keväällä valittua. (Osoitus siitä, että ilmankin geenimuuntelua kehitetään näemmä kummajaisia.) Otimme ne silti jo ylös, ettei vain jää ottamatta. Viinimarjoja tuli kupillinen ja raparperia vielä parikymmentä vartta. Kukkia poimiessa tuli löydettyä muurahaispesä. Kuopus kikatti vuolaasti, kun tanssin kirkuillen, sata murkkua kuhisten lahkeella. Kameranakunloppumisreissulla esikoinen oli omassa kerhossaan ja poimimme hänelle tuliaisiksi kymmenisen vattua. Kompostia olemme täyttäneet uskollisesti kotoa tuoduilla bioroskilla.
Papumaja on ilahduttava. Istutin vahapapua ja ruusupapua, ja ajattelin, että kyllähän ne varmaan erottaa valmiina. Voi olla, että kävi kuitenkin niin, että toinen vain säilyi elossa, sillä hyvin vaikea tuolta on erottaa kahdenlaista.
Auringonkukat ovat yhä hengissä! Mietityttää, kuinka sitten, jos käy niin onnellisesti, että alkavat myös kukkia. Käynkö leikkaamassa maljakkoon, jotta voimme täällä kotona ihailla, vai annanko kasvaa pellolla ja tihennämme taas vierailuja. Fillarini on kyllä epäkunnossa, mikä harmittaa kovasti ja hidastaa taas liikkumista. Niin nopeasti sitä tottuu polkemisen tarjoamaan nopeuteen kävelyyn verrattuna, että on vaikea luopua saavutetusta edusta.
Joka kerran kotiin lähtiessäni sanon hyvällä mielellä kiitokset palstalle olemassaolosta. Ja vaikka taas näilläkin kerroilla tunsin elokuun ja mietin, että onkohan tämä se viimeinen kesäpäivä, palstalla vietetyt hetket tuntuivat hyvältä tavalta viettää juuri se aika. Se kenties viimeinen aurinkoinen tai edes suhteellisen lämpöinen kesäpäivä, ennen syksyä.
Menomatkalla, tuolla, josta on myös kuva, mietin myös sitä, että vaikka uskonkin kasvatusohjeeseen, että lapsen tulee olla alainen ja aikuisen johtaja, tulisi kuitenkin muistaa, että aikuinen menettää paljon, jos ei anna lapsen usein olla johdattaja. Jää paljon näkemättä, kokematta, ymmärtämättä ja heittäytymättä jos on liiaksi muita kiireitä, tai pitää itseään turhan tärkeänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti