Kepparikilpailut ja muita tärkeitä

Olimme tänään toisaalla kaupungissa, rannalla. Kummityttöni oli järjestänyt meille, "isotädilleen" ja sisaruksilleen keppihevoskilpailut. Kutsut tulivat jo kauan sitten ja tänään suuri päivä koitti. Tiesin, että hän oli nähnyt kovasti vaivaa, jännittänyt ja odottanut. Ja ollut innoissaan valmisteluista, onneksi saanut apuakin, omilta isovanhemmilta.

Oli hauska ilta. Minäkin olin jännittänyt, lähinnä sitä, kuinka hyvin lahjomaton yleisö, lapset, lähtevät leikkiin mukaan. Että onko kummityttö tyytyväinen, saako nähdä sellaista innostunutta hevostelua, jollaisesta varmaankin on haaveillut, ja jollaisen toki vaivan palkaksi ansaitsisi.

Ja kyllä. Esikoinen oli niin innoissaan aamusta alkaen, että heti olisi ollut lähdössä. Piirsi odotellessa palkintopokaalin ja askarteli pahvista kaurakeksejä. Hepoilla (Myrsksylintu ja Ii) ratsastusta harjoiteltiin juoksemalla ympäri keittiötä ja olohuonetta. Puoli kuudelta olimme upeassa tuulessa, kauniissa rannassa aloittamassa.

Suloista katsella, kuinka kuopus yritti pysyä menossa mukana. Kuinka muutkin, omissa juoksuissaan. Ja aikaakin otettiin ja rata oli merkattu maastoon huolella kepein ja maalinauhoin.

Erinäisten sarjojen ja kisahaasteiden jälkeen siirryttiin palkintojen jakoon ja syömään eväitä - kauniita askarteluja sekä äitini tekemiä herkkuja. Kelpasi iloita ja nautiskella elokuun viimeisestä illasta.

Pienet ja hiukan suuremmatkin lapsiystävämme. Olette ajatuksissamme ja vietämme mielellämme aikaa kanssanne. Olette aarteita, teidän vuoksi haluan ajatella, että hyvä ei koskaan kokonaan katoa ja vielä meillä on toivoa.

(ps. Minulla meinaa tulla uni ihan väkisin. Tämä voi olla tosikin sekava kirjoitus, sillä muutenkin surkea oikolukija päässäni on nyt kertakaikkisen nukuksissa. Ei tämä aina näin vaikeaa tämä yöllä kirjoittaminen ole... Tulee kyllä ihan mieleen opiskeluajat, kun kirjoitin välillä tosi sekavia esseen tai esitelmän kappaleita, yöllä, väsyneenä... Krooh pyyh, olkoon.)

Saa näyttää, että välittää

Perjantaiaamuna vein esikoisen kerhoonsa ja jatkoin kuopus rinkassa metsään. Tutulla kalliolla hän pääsi itsekin kävelemään ja kuljimme pitkin polkuja. Pysähdyimme usein, pieni poimi aarteita ja kuuntelimme ja katsoimme lintuja ja oravia. Löysimme lopulta aitiopaikan, jolta katsella aamua. Tyyntä ja kaunista. Muutama kalastajavene pärisytti välillä ohi ja horisontissa näkyi yksi iso laiva. Muuten niin hiljaista, että omia ajatuksia oli helppo kuulla. Otimme valokuvia meistä kahdesta. Sanoin monta kertaa, sinun kanssa on ihana olla, rakastan sinua. Ja että tullaan uudestaankin, myös isoveljen kanssa.

Kuinka kerron pojille, että luonto on meille tärkeä. Että sen suojeleminen vaatii välillä ponnistuksia, luopumisiakin ja pähkäilyä, mutta että siinä on järkeä. Kuinka osoitan lapsille, että heidän tulevaisuudellansa on väliä. Että minun tehtäväni ei ole haalia kokoon suurta omaisuutta vaan mieluummin lähteä tuhoisia jälkiä jättämättä.

En aina tiedä. Saarnaaminen tuskin mitään antaa, eikä myöskään pelottelu.
Mutta ulos vieminen on hyvä alku. Ja siellä ihastelu ja kuuntelu.

***

Ensi lauantaina toivon pääseväni tänne. Joko vihdoin alkaisi uusi aika, laitettaisiin kuriin meidät karkkitiskillä mankuvat kakarat. Kaikkea ei tule enää saada, kun toistaiseksi on vain yksi näitä maapalloja. Vaaditaan ilmastolakia, näytetään, että toivotaan parannusta, ja että vielä ei ole myöhäistä toimia.

Palstalla elokuussa 2009 osat 3 ja 4

Meillä on ollut hieman epäonnea viimeisimpien palstaretkien valokuvaamisessa. Yhdellä reissulla kamera unohtui kotiin kokonaan ja toisella siitä loppui kesken kaiken akku.

Elokuun tuntee, sielläkin. Palstamme on ollut kovin monen näköinen kuluneen vuoden aikana. Nyt heinäsirkat sirittävät ja leppäkertut kipittävät. Ja maa yhä kasvaa, valitettavasti vain lähinnä kaikkea muuta kuin satoa tuottavaa tai syksyn kukkijaa. Mihin minulta oikein unohtui edes viime vuoden kaltainen yrttimaa.

Mutta osaan rentoutua ilman kameraakin. Ja kyllä, myös sen kanssakin. Oli todella hauskaa, että leppäkertun saaminen hihalle kipittämään oli esikoisesta niin suuri elämys. Ja porkkanoiden nosto. Porkkanat olivat yhä pikkuruisia, oransseja, keltaisia ja punajuuren punaisia, sillä sellainen jalostettu siemenpussi tuli keväällä valittua. (Osoitus siitä, että ilmankin geenimuuntelua kehitetään näemmä kummajaisia.) Otimme ne silti jo ylös, ettei vain jää ottamatta. Viinimarjoja tuli kupillinen ja raparperia vielä parikymmentä vartta. Kukkia poimiessa tuli löydettyä muurahaispesä. Kuopus kikatti vuolaasti, kun tanssin kirkuillen, sata murkkua kuhisten lahkeella. Kameranakunloppumisreissulla esikoinen oli omassa kerhossaan ja poimimme hänelle tuliaisiksi kymmenisen vattua. Kompostia olemme täyttäneet uskollisesti kotoa tuoduilla bioroskilla.

Papumaja on ilahduttava. Istutin vahapapua ja ruusupapua, ja ajattelin, että kyllähän ne varmaan erottaa valmiina. Voi olla, että kävi kuitenkin niin, että toinen vain säilyi elossa, sillä hyvin vaikea tuolta on erottaa kahdenlaista.

Auringonkukat ovat yhä hengissä! Mietityttää, kuinka sitten, jos käy niin onnellisesti, että alkavat myös kukkia. Käynkö leikkaamassa maljakkoon, jotta voimme täällä kotona ihailla, vai annanko kasvaa pellolla ja tihennämme taas vierailuja. Fillarini on kyllä epäkunnossa, mikä harmittaa kovasti ja hidastaa taas liikkumista. Niin nopeasti sitä tottuu polkemisen tarjoamaan nopeuteen kävelyyn verrattuna, että on vaikea luopua saavutetusta edusta.

Joka kerran kotiin lähtiessäni sanon hyvällä mielellä kiitokset palstalle olemassaolosta. Ja vaikka taas näilläkin kerroilla tunsin elokuun ja mietin, että onkohan tämä se viimeinen kesäpäivä, palstalla vietetyt hetket tuntuivat hyvältä tavalta viettää juuri se aika. Se kenties viimeinen aurinkoinen tai edes suhteellisen lämpöinen kesäpäivä, ennen syksyä.

Menomatkalla, tuolla, josta on myös kuva, mietin myös sitä, että vaikka uskonkin kasvatusohjeeseen, että lapsen tulee olla alainen ja aikuisen johtaja, tulisi kuitenkin muistaa, että aikuinen menettää paljon, jos ei anna lapsen usein olla johdattaja. Jää paljon näkemättä, kokematta, ymmärtämättä ja heittäytymättä jos on liiaksi muita kiireitä, tai pitää itseään turhan tärkeänä.

Taas mennään

Esikoisen kerhovuosi on jälleen alkanut. Nyt olemme konkareita, vuosi sitten kaikki oli vielä uutta.

Vaikka poikkeustilasta nytkin kai voitaisiin puhua. Kuinka hatara pää voikaan olla. Ja kuinka paljon tilaa järkeviltä, järjestelmällisiltä ja hallituilta ajatuksilta päästä ottaa se, että siellä on niin paljon rakkautta.

Poikien äiti

Minulla on ilo olla kahden Pojan äiti. Se on varmasti erilaista, kuin olla kahden tytön äiti, tai jos olisi yksi kumpaakin. Olisi erilaista, olisi ketkä tahansa muut kaksi, kuin nämä omani. Äitiys on aina monen asian summa. Sidoksissa aikaan, paikkaan, ympäristöön, läheisiin... Ja ihan hyvä ja luontevaa niin.

Tämä oli ontuva alustus sille kertomukselle, että istuin eilen pitkään hiekkalaatikolla katsomassa yleisurheilua, pituushyppy oli päälajina. Mutta täytyyhän tällaisista tapahtumista olla pala tallessa.

Esikoinen (ja kuopus) hyppivät 28 hyppyä. Vanhempi vaihteli asiaan kuuluvasti kilpailuasuja. Sopivat värit katsottiin lipuista. Leikki oli esikoisen ideoima. Minut tarvittiin mukaan siinä vaiheessa, kun yksi shortsiasu oli yllä, kädessä kori täynnä vaihtovaatteita ja pino kangaslippuja - katsomoon ja kuuluttajaksi. Seuraavana vuorossa Kuuba...

Oi tätä elämänvaihetta. Kotiäitiys on huisia. Rakastan näitä minun lapsia.

Kelpasikin

Uusia kokemuksia tänä kesänä nämä, kun esikoinen hakee jotakuta pihalle tai joku lapsi tulee totutun tuttavapiirin ulkopuolelta itsekseen kylään meille. Yksi tällainen kuusivuotias kaveri sai minut katselemaan esikoisen tavaroita uusin silmin. Hänen silminsä. Ei yhtäkään pikkulegoa, Star wars -alusta, taistelu-ukkelia tai robottia. Eteisessä lähtiessään pukiessaan kenkiä, hän totesi minulle kylmän viileästi ja ytimekkäästi:
-Teillä on tosi paljon vauvojen leluja, eli en tykännyt, mutta koska oli oma lelu mukana, niin oli ihan kivaa.

Glumps, ajattelin, toivottavasti esikoinen ei kuullut. Olin myös varma, ettei hän toista kertaa meille tule, jollei sitten ole jotkin jäätelökekkerit tai elokuvailta vähintäänkin luvassa.

Mutta on tullut. Ja toisella kerralla viihtyi palikoiden parissa uppoutuneesti jo monta tovia. Eilenkään ei juuri vauvojen leluista ollut puhetta. Askartelimme ritarivarusteita, teimme kangaspussit aarteille, rakentelivat pitkään työmaata. Niin kauan, että ehdittiin tulla jo hakemaankin, vaikka oli leikit vauvaleluilla vielä aivan kesken.

Huojennus. Sisäinen minäni hihkui ja ilakoitsi täällä. Ja hymyilin sitäkin, kun laittelin jotakin vihannes-, hedelmä- ja leipäpaloja napsittavaksi pöydälle ja kaveri kysyi:
-Onks teillä taas se Juttu?
-Ai mikä?
-Se, että syödään, kun on nälkä.

Omat jutut on hyvä hyväksyä, varsinkin jos ne ovat itsestä tärkeitä, eivät tee pahaa toisille ja tuntuvat vieläpä hyvältä.

Taiteiden yö

Meillä on ongelma. Typerästikäyttäytyvätihmiset. Ne varjostavat arkeamme, sillä esikoinen tahtoo heidän takiaan vältellä lähikauppaa, metroasemaa, kirjaston seutua ja ylipäänsä paikkoja joissa on hiukankin enemmän ihmisiä koolla.

Typerästikäyttäytyvänihmisen hän tunnistaa kaljapullosta. Ja niitähän piisaa, elämmehän Suomessa.

Ymmärrän, että juopuneet ovat arvelluttavia lapsesta. Alkoholi (liika) saa ihmisen käyttäytymään oudolla tavalla, ja lapset aistivat, kun jokin ei ole aitoa.

Mutta surettaa, että nyt meidän elämämme on hiukan mutkikkaampaa. Liikummehan autottomina paljon julkisilla, asummehan "kaupungilla".

Taiteiden yönäkin ainoa mihin suostui, oli kotipiha. Ja väkisinhän en alkanut houkutella, varsinkin kun tiedän, että tuolloin meno voi olla melko vappuista. Mutta kun tuossa lähelläkin olisi ollut lapsiperheille räätälöitynäkin kaikenlaista...

Onneksi paistoi aurinko ja oli lämmin kesäilta. Otimme vesivärit pihalle ja muitakin mieluisia puuhia. Kuopus ulkoilutti pandaansa rattailla ja tapaili ensimmäisiä kahden sanan lauseita. Hänen "No NiiN":sa ja "vAi NiiN":sä saavat minulta takuuvarmasti hymyjä. Esikoinen teippasi jalkaansa numeron ja juoksivat pikajuoksuja. Keinut ovat vielä ihanasti vanhojen pensaiden katveessa ja esikoinen on oppinut ottamaan vauhtia. Sisällä oli vuori lettuja paistettuna ja mustikoita. Meillä on paljon levyjä ja miehellä on niiden soittaminen hallussa. Yön saisivat halukkaat nukkua parvekkeella teltassa...

Joten aloin rentoutua ja nauttia taiteidenyöni ohjelmistosta. Maalausta, teatteria, performanssia, runoutta, liikuntaa, sirkustaiteilua, ja musiikkia. Monipuolisia elämyksiä, huomioiden kaikkia aisteja. Kyllä meidän vanhempien vain kelpaa nauttia. Taiteiden öitä satoja vuodessa.

Miltä elokuu tuntuu

Miksei elokuu voi olla vain sitä samaa kesää, mitä kesäkuu ja heinäkuukin. Kypsää vain ja valmista, antaa pöydän notkua, nautitaan juhlasta.
Miksi haikeus on niin vahvasti ilmassa. Miksi kesä on minun vuodenaika. Ymmärrän, että kaikki muutkin ovat hyvästä ja pidän niistä, mutta minkään toisen päättymistä en tahdo pitkitellä.

Erityinen, voisin sanoa että jopa erikoinen tunnelma. Mieli haahuilee ties missä enkä ihan voi sanoa olevani skarppina.

Mutta pyristelen ja ympärillä on ihan ihania juttuja. Kotiäitiys tuntuu hyvältä, vapaus olla paljon kotona, kavereilla, ulkona - inspiroivien lasten kanssa yhdessä. Koko tunnelmien ja tunteiden kirjo on tapetilla. Ehkä se on minun elokuuta...

Tänään majassa satoi vettä

Perjantaina leikin taloyhtiön pihassa huoltomiestä. Sahasin puista kuolleita oksia, olin saanut luvan ja ohjeita. Pojat innostuivat rakentamaan niistä majaa. Se oli oikeastaan rinki maassa, mutta olivat innoissaan ja miksi olisin käynyt latistamaan. Että oikeissa majoissa kuuluu olla katto ja suojaa. Mielikuvitus, se on yli puolet ruokaa. Kuopus kaivoi lapiolla lattiaa ja esikoinen rakensi kokkoa.

Oli ajatus, että syömme iltapalan majassa, kuten lumilinnassa talvella. (Esikoinen muisti, saanen salaa iloita.) Mutta söimmekin lauantain aamiaisen. Viileä aamu, mutta vielä on kesä ja ehdimmepä tällaistakin tehdä täällä kaupungissa. Talomme on iso, mutta paljon lapsia täällä on asunut viimeksi kai -70,-80luvulla. Ei kai häiritse siis ketään, että teemme tällaista.

Tänään satoi upeasti useita kertoja, myös majassa. Meillä sisällä siivottiin ja syötiin ystävien kanssa salaattia ja suklaakakkua. Oli myös aurinkoa, ihania valoja.

Hyvää alkavaa viikkoa. Parvekkeella on teltta, sillä yöt viilenevät tuntuvalla vauhdilla mutta eräätkin tahtovat yhä nukkua ulkosalla. Mitä onkaan luvassa, elämä kun on seikkailua. Toivon hyvää, rauhaa ja luovia ratkaisuja...

Palstalla elokuussa 2009 osa 2

Elokuussa on ollut kaikenlaista muuta. En ole ennättänyt palstalle. Ennätti vallan tulla ikävä. Huoli myös viinimarjoista, miten kauan loput jaksavat odottaa poimimista.

Tänään sain iltapyöräilylle mukaani esikoisen. Krassit kukkivat niin monilukuisina ja kirkkaina kun pölähdimme paikalle, taisin vallan kiekaista ihastuksesta. Ja pavut olivat kavunneet majan katolle ja ylikin ja kukkivat nekin vimmalla. Ei kyllä palon palkoa missään, mutta ehkä vielä ehtii, ennen pakkasia? Esikoinen osui parahiksi mukaan kerralle, jolloin hernesato oli huima. Eivät kaikki mahtuneet kerralla käsiin ja siitäkös riemuittiin, tuntui runsaalta niin. Porkkanoita nostettiin taas kaksi. Jokunen jätettiin vielä maahan, josko kasvaisivat suuremmaksi.

Tuikussa pidettiin hetki valoa, näytti minusta niin kauniilta. Esikoinen tankkasi tummaa suklaata, jotta jaksaisi takaisinkin polkea. Kotimatkalla ajettiin lähes kaikista hiekkatien vesilammikoista, sillä se jos mikä on melko halpaa hupia. Ilma oli raikas sateen jäljiltä ja vielä metsä voimaa antavan vihreä. Hauskaa, että on tämä palsta meillä.

Lauluni, tauluni

Vuorokauteni ovat usein täynnä ihania hetkiä. Voisin vain istuskella ihastelemassa, katsoa poikien touhuja. Ja joskus niin teenkin. Käytännössä se on mahdollista silloin, kun edes toinen heistä on unessa, tai niin uppoutunut johonkin, ettei huomaa, etten ole täysillä mukana, muutenkin kuin katsojana.

Eilen illalla sytytin tuikut parvekkeen lyhtyihin ja huokailin. Jospa en nukkuisi lainkaan, jospa vain ihastelisin, nauttisin, katsoisin ja kuuntelisin. Emme olleet ulkoilleet päivällä niin paljoa, kuin kesän viimeisinä upeina päivinä voisi kuvitella. Mutta ulkoilisimmekin koko yön, olimme valmistelleet yöretkeä varten pesää parvekkeella.

Nukuin kuitenkin, makeastikin. Välillä heräillessäni näin kuunkin ja muistelin, kuinka nukuin vakiosti parvekkeella teininä useana kesänä.

Hauskan ja hyvän yön päälle hammaslääkäri ja maauimalaretki. Välissä eväidenhakua ja jätskihetki. Pojat paidoissaan aarteitani. Ihasteluksihan heidän katselemisensa monessa kohdassa taas meni. Olette ihania, olen niin iloinen, kun saan teidän kanssa olla.

Ulko-uimaloissa on oma tunnelmansa. Mietin, että sellaisen äänimaailmaa olisi rentouttavaa kuunnella talvella. Vaihdellen nauhurissa muita kesäisiä maisemia - merenrantoja, toreja, metsiä ja nuotioita.

Uimme ja saunoimme itsemme irti arjesta, jos tämä nyt ihan on ollutkaan vielä sellaista. Luulen, että muistamme pitkään, näitäkin kesän seikkailuja.

Tulen pian, parvekkeelle vierellenne nukkumaan.
Tämä on ollut ihana kesä. Ja monta elokuista päivää vielä edessä.
Rakastan sinua oma kultani, ja meidän poikia, jotka ovat tauluni, lauluni, iloni ja valoni.