lauantai 26. heinäkuuta 2008

Auringon alla




Välillä pelkään syksyä ja talvea. Sitä pimeyden määrää, joka on tulossa. Minä olen saanut miehen ja kaksi lasta valokseni. Ja silti voi iskeä ankeutus ja väsyttää. Entä sitten he, jotka eivät pimeältään nää missään mitään järkeä. Heidän puolestaan pelkään vielä enemmän. Toisaalta silloin kai pitäisi pelätä myös kevättä. Moni masentuu juuri valon taas lisääntyessä, luonnon taas loistaessa. tuleekohan silloin olo, että taas tässä ja takki yhä näin tyhjänä.

Aiemmin hehkuttamassani kirjassa "Lasten Aurinkovuosi" puhutaan paljon hyvää. Yksi suuri ajatus on ihan tavallinen, tuttu ja pieni. Että aika kiertää kehää. Kaiken ei kokoajan tarvitse kiitää määrättömästi eteenpäin. Kasvaa ja muuttua. Suurentua, paisua, olla aiempaa hohdokkaampaa, parempaa, nousujohteisempaa. Mallia vuodenajoista. Kevät, kesä, syksy, talvi - ja taas kevät... Hiljaista rullausta. Eikä edes tunnu junnaukselta. Ei mikään pysähdy, liikkuu koko aika, mutta kun sopivan hitaasti kiertää ympyrää ei ala pyörryttää.

Poimitaan ne parhaat palat, ja siellä ne taas odottavat. Tulee toki paljon muutakin, siinä ohessa, mutta niin kuuluu tullakin, kun on elämää, se vain on sellaista. Mutta jostain on saatava voimia.
Kaakao pakkasessa, kynttilät olohuoneessa. Ensimmäinen jäätelö ulkona portaalla, hiirenkorvien alla lukemassa. Sitten varpaat hiekkaan ja rantavedessä voi kahlata! Puihin tulee punaiset, oranssit ja keltaiset lehdet ja voi syödä kotimaisia omenoita. Taas kaakaota ja lunta, lämpöä kasvoilla ja pian voikin olla ilman paitaa rannalla...

Nyt on kesä ja se on hyvä. Tiedän kuivuusjaksojen ja pitkään jatkuvien helteiden vaarat, mutta sopivassa määrin ne hellivät. On ihana, että saa kokemuksen lämmöstä, joka kesä. Nautin niin, kun katson poikia hiekalla. Kuopuksestakin rannalla olo näyttää jo olevan ihanaa, esikoinen on innoissan. Minä pidän hauskaa, tämä on ihanaa, ihanaa! Hän osaa jo sanoa pitävänsä hauskaa. Se on minusta hassua. Pitäkööt vaan.

Emme pelkää hiekkaa korvissa tai housuntaskuissa. Rapaiset sandaalit on hyvä asia. Hampaissa narskuu ja jalkapohjissa on muruja, kun kuljemme kotona paljain varpain. Ei voi mitään, hiekka kulkeutuu kotiinkin. Emme makaa rannalla pyyhkeen päällä, sillä hiekassa on niin paljon ihanaa lämpöä tallessa. Peitolla voi ottaa nokosia, ehkä syödä eväitä, niitä mansikoita. Ja jos kompastuu mereen, kastuu äkisti ja kylmästi, sitten voi piiloutua kokonaan ilman uimahousuja makuupussiin pitkäksi ajaksi. Leikkimään auto- ja venekivillä, ja katselemaan rannan muita ihmisiä. Oi sen minäkin tekisin, jos voisin.


Jotain hyvää on vähemmän helteisissä päivissä. Silloin rannalla on ihan hiljaista, vain muutama kulkija. Unohdan sen aina, ja ensimmäisen kuuman päivän rantaretki on aina lievä järkytys. Ai niin, täällä on nyt muitakin. Mutta toki kuuluukin. Hiljaisemmille rannoille on hiukan pidempi matka. Mutta ne ovat tulossa. En sano sitä Sitkua, mutta odottakaas vain, kohtahan me voimme vaikka meloa kanooteilla! Äiti, isi ja kaksi lasta, niin kompaktille porukallehan on koko maailma avoinna! Junalla Ruotsin kautta Eurooppaan, ei tunnu enää ollenkaan niin kaukaiselta. Mehän olemme sielläkin tuossa tuokiossa!

Ensin kuitenkin täällä kotona, rannalla auringossa. Olen piirtänyt kaavoja ja ommellutkin jo jotakin. Sen on näköistäkin. Kaikkeen ei vaan aika riitä. Ja kun studiona on ruokapöytä, joka on olohuoneessa, koko koti on yhtä työmaata. Luovaa sotkua, haluan uskoa.


Parisuhteemme kestää sen. Olen katsonut miestäni taas kovin monin silmin. Kesäloman jälkeen paluu töihin... Ikävää, ettei työ voi olla ilokin, kurjaa katsoa, kuinka se imee mehut ja apeuttaa. Ihan onnellisesta miehestä hymyä täytyy etsiä. Sitten on vaimo kotona vääntämässä muka vitsiä. Siitä, että roiskuttaa kylmää vettä, johan tulisi eloa. Pelästyn, kun sanoo, että muutenkin on koettelemuksia. Jos tulevaisuus on kovin avoin ja epävarma, johonkin sitä haluaa uskoa. Kuten siihen, että tämä sotku kotona on luovuutta ja siitä syntyy myös jotain valmista. Ja siihen, ettei mies jätä minua.

Näin meillä auringon alla. Pitäisi mennä käymään palstalla. Rikkakasvithan ovat siellä vallan janoisia. Ja ruuaksi on tulossa tänäänkin oma kokeilu-korma. Kesän 2008 lempiruoka. Hyvää lauantaita. Onni on ihana perhe, ja kesä - minä rakastan myös sinua!

9 kommenttia:

isoinpapu kirjoitti...

Mainio kirjoitus! Täytynee saada myös tuo kirja käsiin, kuulostaa niin hyvältä.

Mua kyllä kamalasti pelottaa tuleva syksy. Tunnen jo nyt itsessäni merkkejä tulevasta alakulosta, jota tietty siivittää nuorimmaisen 3-vuotissynttärit marraskuussa. Siis identiteettikriisi tai jotain.

Mutta joo, kesä, oi kesä, juuri nyt!

Anonyymi kirjoitti...

Oi, kiitos Joola noista viimeisistä sanoistasi. Samoin minä sinua!

Joka ikinen kesä, kun nautin auringon elvyttävästä lämmöstä ihollani ja sen akkujani lataavasta energiasta, sanon nämä samat sanat (jotka läheiseni osaavat jo ulkoa): "Voitteko uskoa, että puolen vuoden kuluttua on talvi pahimmillaan. Minä en halua!"

Ihania kuvia pienistäsi rannalla. Ja haaveilusi kanoottiretkistä ja rauhaisista rannoista eivät mielstäni ole sitkuilua, vaan eteenpäinvievä voima, haavevoima. Jatketaan haaveilujamme ja nautitaan kesästä. Voimia teille kaikille!

Elma

Joola kirjoitti...

Isoinpapu ajattelen sinua ja syksyäsi usein. Ihan totta, luettuani siitä jollakin toisella kommenttipalstalla. Miettinyt, miltä kaikelta sinusta mahtaa tuntua. Että kuudes täyttää kolme.
Lapset ei lakkaa tarvitsemasta äitiään, kun täyttävät kolme. Toki olet sen huomannutkin, kumpa yhteiskuntakin. Pötypuhetta, ettei kukaan ole korvaamaton. Äiti on. Jos joutuu kokonaan ilman, joku paikkaa puutteen ja selviää toki, mutta ainutlaatuista on oman äidin seura. Toki ympärillä on myös muita tärkeitä, ja korvaamattomiakin. Enkä tarkoita tätä moitteena työssäkäyville, enkä toisaalta suitsutuksena kotiäideille. Kunhan vaan totean.
Syksyn lähestymiseen liittyy aina minulla alakuloa. Tai kahtena syksynä ei ole hirveästi liittynyt, niinä kahtena, jona olen ollut raskaana. Toisaalta viime kesä oli haikea, kun tiesin, että viimeistä kertaa odotan... Mutta se on toinen tarina. Piti vain sitä sanoa, että minulle syksy sinällään tuo haikeita asioita mieleen.
Mutta että voisin antaa tulevan pimeän ankeuttaa. En halua! Ettehän te muutkaan. Jaksetaan. Ja siellä on paljon niitä postauksia, joissa nautitaan. Joohan vaan. Ja minä teen sen Soule Mama henkisen tilkkutaulun, jossa lukee Jaksaa. Muistutukseksi. Jos nämä talvet oikeasti käy ihan lumetomaksi, niin onhan se kumma...
Tähän palataan vielä.

Kuin myös vielä siihen, että on ihanaa, kun nyt on valoa ja kesä!

Kiitokset myös kehuista molemmille. Olen niiden alla tosi huonona, mutta toki iloinenkin.

violet kirjoitti...

Olen puhunut tästä ajan käsittäminen ympyränä -jutusta ystävieni ja mieheni kanssa.
Naisten on ollut aivan helppo tajuta mitä ajan takaa, mieheni (ja kuulemma monien muidenkin miehet) eivät tunnu ajattelevan useinkaan näin.
Uskon että naiset ajattelevat jo aivan luonnostaan sykleittäin. Kuukautiskierto, vaikkapa. Muutenkin jotenkin aivan ehdottoman selvää ajatella niin että asiat toistuvat, on kausia (liittyy niin moneen asiaan!) ja kertaantumista.

*Katinkainen* kirjoitti...

Kiitos sanoistasi!!!<3
Napsin jokaisen sävyn ja lauseen ja vähän niiden välistäkin...
Muruset sujautin varovasti essuntaskuuni!!!=O)
Mikähän siinä onkin,että syksyssä on hippunen alakuloa!?
Ehkä se pimeys tekee tehtävänsä!!!
Kesä sykkii elämää ja aistit,tunteet ja melkeinpä kaikki,on niin ihanasti pinnalla....
Talvi on ikävä kyllä armoton...
Vaikka samoja arkisia juttuja sekin aika pitää sisällään...
On pyykättävä,murkinoitava,
nukuttava,touhuttava...
Tosin enemmän neljän seinän sisällä,kuin kesällä...
Talvisin on KEKSITTÄVÄ sitten vastapainoksi mukavaa puuhastelua!!!
Kesästä joutuu luopumaan ja syksy on otettava vähän pitkin hampain vastaan...Talvi on siedettävä ja kevättä odottaa malttamattomana...
Vaan jokainen vuodenaika on elettävä!!!!
Ehkä pitäisi ottaa elämäntehtääksen etsiä
jokaisesta päivästä kiitoksenaiheet ja hyvät asiat näkösälle!!!!
Silloin on aivan sama
mikä vuodenaika,hetki on kyseessä!!!=O)
Kiitos viimeisestä lauseesta-
se koskettaa aina!!!!=O)

tiinaf kirjoitti...

Ihana kirjoitus!
Olipa ilo surffata sivuillesi!

Jännää lukea ihmisten ajatuksia vuodenajoista. Kovin sykleittäin taidamme vuoden kulkuakin ajatella. Minä itse olen ollut aina syksyihminen. Odotan jo syyssateita, syksyn tuoksua ilmassa, kumpparikelejä ja sohvannurkkaan käpertymistä. Syksyyn liittyy omat hetket ja retket luontoon, silloin ei tarvitse olla esillä. Marjamättäällä saa olla yksin, hiljaa, kuunnella luontoa.

Kevät on puolestaan saanut minussa aikaan väristyksiä. Ei aina lainkaan positiivisia. Värit muuttuvat vaaleiksi, vaatetus kevenee, tulee jotenkin alaston olo.

Parin vuoden aikana olen kuitenkin huomannut, että suhde vuodenaikaan voi muuttua. Olen oppinut nauttimaan talvesta ja keväästäkin. Kevät ei ole enää alaston ja haikea. Luonnon herääminen on alkanut tuntua ihmeelliseltä ja ihanaltakin.

hannna kirjoitti...

hei. kiitos uudelleen. kiva kun kirjoitit. mä en ole varma olenko jättänyt sulle kommentteja, olen täällä käynyt ennenkin - tai tällä uudella sivulla nyt toisen kerran.

haluaisin lukea sitä kirjaa kunnolla, olen tosi huono järjestämään aikaa millekään. ja. olen tosi huono olemaan läsnä toisen apeudessa ja synkkyydessä... se on ihan kamalaa.

huomenna mennään päiväkotiin eka kertaa. toinen täti (hän ei tosin halua olla täti) aikoi mennä keräämään järven rannalta täydelliset kävyt, jotka oli bongannut aiemmin. ehkä nekin ovat siellä. vai aikoiko se pitää ne ite?

Joola kirjoitti...

Mielenkiintoinen pointti, että kierto ajatus tulisi naisilta luonnostaan!
Minustakaan syksy ei ole mitenkään yksistään kamalaa. Ruska on ihana ja kirpeys ja pihlajanmarjat ja kärpässienien kuvat ja siiliaskartelut ja omenat ja käpertymiset vilttien alle ja...
Lasten vaatehankintojakin painotan usein syksylle. Pitkähihaiset t-paidat on monikäyttöisiä auringossa ja pakkasessa. Ja värivalikoima on kaunis ja kuosit kivoja. Puhun painavalla parin vuoden kokemuksella:). En tiedä mitä sieltä nyt on luvassa...
Hannna, onko sinusta ihan kamalaa se, ettet osaa olla läsnä toisen apeudessa ja synkkyydessä vai se, että he ylipääns ovat apeita ja synkkiä...
Monet tarhan tädit on mielummin hoitajia tai opettajia, kuin tätejä. PÄIVÄKODIN hoitajia ja opettajia vieläpä.
Japanissa on aika hauska tapa, kuinka nuorempia hoitajia saatetaan siskotella. On siellä se senseikin tosin aika tiukassa, mutta sitä käytetään myös vähän kuin äitiä kotimaailmassa...

Ja hannna, en minäkään uota kirjaa ole tenttinyt, ennemminkin lueskellut, silti jo vakuuttunut, että hyvä on ja saumaa tuollaiselle ehdottomasti on kirjarintamalla.

Kiitoksia ja tsemppejä itse kullekin sinne jonnekin!

hannna kirjoitti...

hei taas. luin Kirjaa tänään eteenpäin ja esittelin päiväkodin johtajallekin. hyvä päivä oli. olen jännittänyt tätä hoitoasiaa niin. mikään paikka ei ole tuntunut vakuuttavalta tai tarpeeksi hyvältä minun ainokaiselleni. sitten sinne tulee ihan pieniä, jotka on pitkiä päiviä...
en oikein kestä sitä apeutta, yritän vähän jotain muka auttaa tai lohduttaa, ja kun se ei auta, ikinä, yhtään, tulen itse tosi kiukkuiseksi ja koko tilanne eskaloituu tosi ikäväksi. vaikka se toinen ois vaan omissa oloissaan halunnut olla apea. siinä harmittaa sekin, jos oma hyvä ja puuhakas tuuli sitten katoaa. ehkä ei siitä enempää. hätkähdin vain, kun kirjoitit miehestä ja työstä ja apeudesta. kotona olo on kyllä ollut huippua, ei sitä mihinkään muualla istumiseen vaihtaisi. (mä istun siis edelleenkin kotona, ja saan töitä tehtyä, kun V on hoidossa.)
japanissa on hienoja puhutteluja joo. nuo tädit on mua vanhempia. kutsutaan nimeltä vaan. ehkä "ope" ois kiva.