perjantai 18. heinäkuuta 2008

Mökillä



Olemme jo kotona, mutta ajatukset jäivät vielä rullaamaan maalaismaisemaan. Aamulla kun herään, järvi kimmeltää mielessäni. Heijastuu makukamarin puuseinillekin. On hiljaista ja ennätän ajatella, vaikka pojat on mukana ja elämä tavallaan ihan tavallista. Muka.

On ihana olla vain. Sisällä ja ulkona, ei mitään kerrostalon porraskäytävää edes etäännyttämässä toisistaan noita paikkoja. Mennään ja tullaan ja ollaan, kummassa halutaan. Tuvan lattialle esikoinen laittaa autorivistöt ja nyt kuopuskin tutkii laatikoita. Ja nousee puuhun karkuun karhua, syliin tuolille, jos koira alkaa haukkua.
Vauva on ensimmäistä kertaa mukana, poissa kotoa. On rauhallinen itsensä myös vieraassa ympäristössä. Tutkii toki paikkoja tarkasti. On juuri oppinut osoittamaan asioita. Tää, tää, tää.
Kuinka nukumme yön, jännitän, ja nukummekin ihan hyvin, nyt tiedän. Ensimmäisenä yönä vähän paremmin, toisena esikoinen parkuu unissaan ja saa muut hereille jatkaakseen sitten rauhassa omaa lepoaan vaan. Muttei se haittaa, lomalla, mökillä.

Välipaloja on ihana syödä. Mustikkapiirakkaa ja leipää, ja makaronilaatikkoa ja salaattia ja heinästä mansikoita. Saunan jälkeen tofumakkaroita. Teetä jostakin mukavasta kupista. Vähän eri paikoissa. Esikoisen keitoksiakaan en liian usein saa. Kiva, jos välillä kurakakut sytyttävät.




On ihana käydä uimassa. Vesi on juuri niin kylmää, että olisi helppo olla menemättä. Vaikea nauttia, paljon helpompi ajatella, että olen aikuinen ja saan itse valita, uinko vai en. Uin mummieni vuoksi. Hekin uisivat, jos vielä saisivat. Eivät elä enää. Kylmän veden jälkeen minä tunnen vahvasti olevani olemassa, ja vielä virkeänä, mikä sen parempaa! Uin siksikin, etten tiedä kuinka kauan järvissä saadaan uida. Uin, koska toivon, että niin voidaan tehdä aina, silloinkin, kun poikani ovat aikuisia ja saavat valita.

Pääsen kahdesti esikoisen kanssa yösaunaan ja laiturilta lämmittelemään kipittäessämme tanssimme ihanaa ihanaa -tanssia. Kukaan ei sisällänikään napota mistään nukkumaanmenoajoista. Nyt on kesä ja nämä on niitä elämyksistä parhaimpia.

Punainen leikkitraktori on tallessa. Kuopukselle kaikki on uutta, hänellä ei vielä ole muistoja tästä paikasta.
Niinpä näytän, kuinka järveen voi heittää kiviä. Kalastus ei ole täällä nyt kenenkään juttu. Minusta oli lapsena hauskaa heitellä virveliä, mutta ehdottomasti ilman koukkua. Syön kyllä kalaa, koska en ole keksinyt muuta, mutten halua katsella, kuinka. Sen sijaan katselemme ulpukoita. Ja plompsahduksia, joita tulee veteen nakelluista.

Laiturilla kerron esikoiselle, kuinka toivoin häntä ja kuopusta siellä monena hetkenä. Silloin, kun en koskaan ollut vielä edes tavannut isiä. Muistelemme yhdessä, kuinka talvella oli lunta ja kylmä ja kävelimme pulkan kanssa jäällä.
Muistelen paljon muutakin, niin paljon kuin ehdin ja jaksankin. Esikoinen nukkuu päiväunia mökissä. Kuuntelee satukasettia ennen unta, äitini kanssa. Kuopus ottaa nokosia rattaissa. Makuupussin sisässä, pieni suloinen toukka. Nenänpää vain näkyy välillä ja kuulen kuorsauksen. Vaikka tuuli suhisee kovaa, ja kahisuttaa lehtiä kilpaa.


Tuon tammen veli hoiti kuntoon, raivasi sille tilan, koska arvosti. Onko tuo vaahtera se, jonka sain teininä ystävältä viilipurkissa lahjaksi. Tänne ne jäävät, kun mökkiä ei enää vuokrata. Se tuntuu tosi haikealta. On ollut yhden aikakauden jo olemassa. Sitten sanon äidillenikin ääneen, ettei mihinkään maalliseen pidä kiintyä liikaa. Tietävät sen toki jo. Mikään muu ei ole niin lopullista, kuin läheisen kuolema. Ja heistä, joiden kanssa emme enää voi jutella, puhumme hyvää ja muistelemme lämmöllä. Valoisaa, vaikkei helle, eikä aurinkokaan koko ajan paista.

Teen käsitöitä, ihan vähän, jotta saan talteen palan retkestä. Pieneksi käyneistä sukista tulee tiikeri nimeltään Suhina Seepra. Ompelen käsin, kun kuopus nukkuu ja esikoisella on tekemistä, johon ei akuutisti tarvita minua.
Viimeksi olin mökillä syksyllä. Pääsimme veljeni mukaan esikoisen kanssa, vauva oli vielä vatsassa. Silloin saimme kaiken. Ruskamaisemaa, lätäköitä, grillasimme illalla, saunoimme taskulampun ja kynttilän valossa, nukuimme vielä edellisessä elämänvaiheessa. En kyllä muista, kuinka sen vatsan kanssa istuin lauteilla. Harmittaa, kun osa niinkin tärkeästä muistosta, ei ole enää kirkasta. Vatsan päällä saattoi lepuuttaa käsiä. Ja kun rapsutti, vatsa oli ihan pinkeä. Joskus unissani muistan ihan tarkasti kaiken. Se on hyvä, ettei keho unohda kokemaansa onnea.

Miten voikaan niin moni asia tuntua ainutlaatuiselta ja taltioimisen arvoiselta. En muista, milloin joku asia olisi ollut ihan massaa vaan. Ruuanlaitotkaan, pyykkien ripustukset jo ehkä sentään. Mutta vaipanvaihdot ja kylvetykset ja puistoretket ja ehdottomasti mökkihetket... Kovin moni tuntuu aivan erityiseltä ja tärkeältä.

Nyt siis hiljalleen palailen kotiin.
Oli ihana kyllä tulla ovesta, täällä odotti oma kulta. Lataan koneelle kuvia ja toivon, että ne säilyvät muistojeni tukena.
Oli ihanaa, käydä poikien kanssa mökillä.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen ollut taas viikon netittä.

Täällä taas niin kaunista, että lukiessani kaiken viikon varrelta ihan sydän pakahtuu. Kyllä lapsesi saavat sinulta paljon. Tärkein asia mielestäni lasten kasvatuksessa on rakkaus; sitä ei voi koskaan antaa (ja saada) liikaa. Sitten jossain kaukana tulee rajat, jotka takuulla osaat asettaa oikein, koska rakastat. Nukkumaanmenoajat tai ruokailutemppuilut ovat ohikiitäviä hetkiä ja juttuja, joista ei kannata ottaa turhaan stressiä.
Nauti pienistä ihanista lapsistasi, tai niinhän sinä teet. Hyvä.

Elma, joka nauttii pienistä pojistaan (15 ja 12 v)

Joola kirjoitti...

Kiitos Elma. Kiitos myös tuosta viimeisestä rivistä. Olen jo parina aamuna herännyt miettien, että ehkä kaksi onkin minulle hyvä. Riittää. Etten tarvitse onneen enempää. Siis lapsia. Vaikka olen aina luullut, että jää suru ja kaipuu.
Ja vauhti, jolla tämä pikkulapsiaika kiitää... Mutta ihanaa, että 15 ja 12vuotiaatkin tuntuvat äidilleen rakkailta ja pieniltä ja joiden seurasta voi nauttia. Noin minäkin toivon voivani kirjoittaa kymmenisen vuoden kuluttua.

Ikkunassa kirjoitti...

Olen kovasti odottanut paluutasi mökiltä. Tervetuloa takaisin ja kiva, että sinulla oli noin ihanaa!!! Kirjoitit taas ajatuksia ja tunteita hivelevästi!

Ai niin ja minun on monesti pitänyt sanoa, että ihailen niitä kirjailemiasi vaatteita ja nytkin tuota Suhina Seepraa.

riitta kirjoitti...

Hei ystava rakas, ihanaa taas paasta takaisin seuraamaan paloja arjestasi. Ja ajattelin etta vihdoinkin tarvitsee kommentoida miten paljon nautin lukea sinun ja poikien arjesta. ja miten usein aikaisemmin ja nytkin mietin tekstejasi lukiessani etta ai tasta aiheesta haluan jutella kanssasi taas seuraavalla suomen-piipahduksella. Toivottavasti muistan edes osan naista aiheista :) Toivottavasti paasen pian teidan keittion-poydan aareen vaihtamaan kanssasi ajatuksia monen moisista asioista.Poikani on jo vanhempieni luona nauttimassa "Suomi-lomasta" ja muutaman viikon paasta olen myos siella ja suuntana kotinne!

minja kirjoitti...

Teksti oli kyyneleet silmiin nostattava. Niin onnellinen ja rauhallinen. Teistä oikein huokuu tyyneys ja rakkaus.

Mökkireissu on ollut varmasti ihana, kuvat ovat kauniita ja raitainen kaveri ihastuttava!

Kiva kun olet taas täällä :)

Anne kirjoitti...

Kauniita ja herkkiä tunnelmia. Kunpa itsekin osaisin nauttia elämän pienistä asioista ja tästä hetkestä. Liian usein on kiire saavuttaa ja suorittaa asioita.

Kanerva kirjoitti...

Olet kyllä saanut vangittua sanoihisi juuri ne hetket, mitkä pitää muistaa. Tuli niin hyvä olo sinun ja teidän puolesta.

Joola kirjoitti...

Voi ei Minja, en ole niin tyyni, kuin miltä voi vaikuttaa. Mielelläni olisin ja yritänkin.

Hei Riitta! Kiva tietää, että olet myös täällä lukemassa. Odotamme sinua kovasti!

Ikkunassa kiitos. En olekaan päässyt kirjailemaan vähään aikaan.

Anne tsemppiä, suorittaminen ja kiireily onnistuu keltä vaan halutessaan. Yritetään jeps heittäytyä välillä irti niistä.

Kiitos kanerva. Mökillä oli ihanaa...