torstai 29. joulukuuta 2011

Päivä pitenee







Kiitoos auringonloisteesta!
Tämä päivä oli ihana.
Välipäivät pistivät parastansa.
En tehnyt mitään pakosta, lattioiden pesukin oli silkaa hupia.
Kevättäkin on lupa salaa ajatella.

Vaikka ensin toivonkin kunnon talven, lunta.
Ja lainasin vielä kirjastosta joulumusiikkia, kun nyt kumma kyllä oli mistä valita.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Meri oli korkealla






Tänä jouluna...








Sain vähemmän valmiiksi ja tehtyä, kuin toivoin.
Itkin, kuten tavallista, juuri sitäkin.
Olin paimen, kylpytakki päällä, kirkossa. Kahden oman teepaitaisen takkutukkani kanssa.
Söin kirkon jälkeen ihanasti katetun joulupuuron ystäväni kotona.
Kaipasin Vesa Matti Loirin joululauluja.
En ehtinyt nukketeatteriin, en saunaan enkä soittaa siskolle ennen lentoaan.
"Soitin" kitaralla joululauluja.
Söin punakaalilla höystettyä salaattia ja paljon setsuurileipää.
Meille tuli taas enemmän lahjoja, kuin pieneen afrikkalaiseen kylään ikuna.
Pohdin ilmastonmuutosta, luin Leo Straniuksen blogia ja katsoin klippejä Durbanin ilmastokokouksesta. Kirjoitin väestönkasvun rajoittamisesta, vaikkei se ole yhtään jouluista.
Pääsin katsomaan, kuinka meri oli tavallista korkeammalla.
Myrsky raivosi ja ihmiset antoivat sille nimen Tapani.
"Tapani" on silti yhtä syyntakeeton tuhoaja, kuin yksivuotias kaataessaan palikkatornia.
Meillä oli kylässä joulukoira ja hän, jonka kuukausi sitten pelkäsin olevan jouluna tavoittamattoman kaukana.
Ja vanhempanikin ehtivät. Onni.
Sytytin kynttilöitä parvekkeelle, en ehtinyt hautausmaille.
Vaihdoin puhtaat lakanat vasta joulupäivänä, enkä ole vieläkään pessyt lattioita.
Kävin kynttilätreffeillä kultani kanssa. Olohuoneessa, poikien nukkuessa yöuntansa.
Valvoin myöhään ja nukuin pitkään.
Opetin esikoiselle puhelimenkäytön saloja.

Mietin, että tämä koti olisi niin tyhjä, ilman poikiamme.
Jos askeltensa töpsytys äkisti häviäisi, kuinka surisimme.
Kuinka tärkeitä ja rakkaita ovat, aarteemme.

Tiesin, että tämä on vain yksi joulu monista.
On ollut monia ja tulee uusia.

Nyt nautin välipäivien rauhasta.

Aatonaatto





Muistiin itselle: Jos joskus olen vanhustentalossa töissä, ja jonkun omaiset tekevät asukkaalleemme oman joulukalenterin, laitan sen kauniisti esille. Vaikka menisi ylitöiksi.

Tuntuu näet kurjalta niistä omaisista, kun tulevat paikalle, ja se kalenteri on mytyssä lipaston päällä. Ja yllätykset on kyllä tai sentään hävinneet luukuista. Vaikka yhden edes olisi vielä kuulunut olla siellä, sillä aatto olisi vasta huomenna...

Minusta ukki olisi ansainnut oman kalenterinsa. Jokaisessa taskussa oli kirje ja teetä ja suklaata. Ja ajattelin, että niitä voi lueskella vaikka kuinka moneen kertaan ja omaisetkin, jotka käyvät ukkia katsomassa.

Ajattelin aluksi, etten edes kysy henkilökunnalta, kun eivät kerran sanallakaan maininneet koko kalenterista. Ajattelin, että mitäs kuvittelin, että siitä olisi ukille ja ehkä jopa hänen hoitajilleen hupia. Ei tainnut toimia.

Ajattelin, että olipa hyvä, että löysimme kuusikauppiaalta pikkukuusen kahdella eurolla ja esikoinen osti sen ja alennusmyynnistä halusi vielä koristeeksi jotain kultaista. Ja tulimme tonttulakeissa ja "Saako tonttu sisään tulla" laulua laulaen itse tuomaan ukille kuusen. Esikoinen sai jakaa pussukasta suklaakonvehteja oleskeluhuoneen mummuillekin.

Kuuselle löytyi maljakko ja askartelimme siihen koristeita ukin huoneessa. Ukki istui nojatuolissa katsomassa, kuinka tontut ripustelivat oksille kultanauhoja ja tähtiä ja sydämiä. Lauloin randomilla mieleen pulpahtavia joululauluja ukille ja sitten joimme vettä keittiössä, kun ukki sai talontarjoamaa joulukahvia ja kakkua. (Muistutus itselle, ehkä jouluaatonaattona voisi tarjota edes mehun ja piparia myös kylään tuleville omaisille? Edes mahdollisislle lapsenlapsenlapsille?)

Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvälle olla siellä ukin luona jouluna poikien kanssa. Mutta kaikkine pettymyksineen käynti oli myös hiukan uuvuttava. Kysyin niistä kirjeistäkin, kun puimme jo ulkovaatteita, ihan vain varovasti, että ovatko ne ehkä jossain tallessa. Ovat kuulemma ja sitten vaihdettiinkin jo puheenaihetta.

Kello oli jo miltei neljä, kun halasimme ukin jouluhalauksilla ja olimme taas pimeässä märässä ulkona. Huomasin, että olimme syöneet viimeksi aamulla, muuta kuin suklaata. Keksin, että lähellä on ehkä jokin pitseria, niitä kun nykyisin on joka kulmalla.

Ja siellä me söimme pitsaa, aniliininpunaisten ja valkeiden joulunauhojen alla. Joku kanta-asiakas joi oluensa pöydän toisessa päässä pikkuisen muuvikuusen vierellä ja katseli tonttujani ilahtuneena seurasta. Taustalla suuressa taulutelevisiosta pyöri ohjelma Norjan Mette-Maaritista ja Haakkonista. Satoi vettä ikkunoiden takana, eikä siitä ole kauaakaan, kun siskoni asui naapurissa vanhalla kokoonpanolla.

Mitä voisin odottaa aatolta.

Ps: Nostin kalenterin tyhjän vitriinikaapin oville roikkumaan. Edes hetkeksi esille. Varmaan se putosi siitä aattoon mennessä, mutta ehän tiedä, voinhan toivoa, kuten toivoin jokaisena joulukun aamuna, että siitä olisi hieman iloa.

torstai 22. joulukuuta 2011

Jos joulua ei tänä vuonna tulekaan







Jokavuotinen "skip the christmas" vaihe. Päätyy yleensä vielä hillittömään itkukohtaukseen, joka on tehnyt tuloaan jo useamman päivän, mutta toistaiseksi pysynyt poissa. Siitä saakka, kun esikoinen on ollut ehkä yhden, ovan joulut lakanneet olemasta vain mieluisia.

Tänä vuonna meidän nukketalo on sellainen, jonne pakenisin jouluksi, jos voisin. Mökki metsän keskellä, ilman mukavuuksia. Tai on siellä sähkö (tai ei vielä ole, kun ostin väärän kokoisia pattereita), jääkaappi ja liesi. Huussi on kulman takana ja yhdessä huoneista on puusoikko pesupaikkana. Sauna ois tietty kiva. Patjat ja lämpimät peitot ja havuja ja varpuja. Tulee vielä yksi paketti kullekkin ja sitten se on sillä taputeltua.

Jos haluaisin mökin, en haluaisi sinne muuta. Pari kattilaa ja lusikkaa, ja mukaan saa ottaa kirjoja tai pari lelua tai käsityön tai jalkapallon ja maalivahdinhanskoja. Piilopirtissä ei paljon tarvita. Joltain julkiselta liikennevälineeltä patikkamatka. Haluaisin muistaa sen sielä ollessani aina. Ettei elämiseen ihan hirveän montaa asiaa kaivata.

Saimme sentin lunta. Se kirvoitti lapsissa riemun, mutta minä olen vaisu ja lakkaan ihan juuri kirjoittamasta, etten pilaa muiden tunnelmia. Tai tietokone syö lopullisesti minua.

Suuri joulukuusi odottaa parvekkeella, että joku raivaisi hälle tilan olohuoneesta. Senkin pitänyt katketa, meidän joulunvieton takia. Siitä olisi kasvanut vielä ties kuin komea. Lupaan ihastella sen tuoksua ja isovanhempien vanhojen kynttilöiden tuiketta, nukkuakin sen alla. Se nyt on vähintä, mitä voin, kun se on roudattu metsästään tänne meille kaupukniin yhden juhlan takia.

"Ole ihan rauhassa, laita joku joululevy soimaan", mies sanoi, kun lähti poikien kanssa iltaan seikkailemaan ja viemään yhtä pakettia. Kyllä hän on hieno. Olisi voinut sanoa myös, että koittasit nyt vähän ryhdistäytyä ja laitella paikkoja. Olen kuullut, että sellaisiakin on, mutta onneksi heistä ei vahingossa kukaan ole kanssani naimisissa. Olisivat hirveän pettyneitä siihen, kenelle tuli luvattua tahtovansa.

Kaksi yötä aattoon. Aina sama juttu. Olen vauhdiltani vasta lähtökuopissa, kun maalisuora on jo lopussa.

Mutta tämäpä ei olekaan kilpa, ja mitaleita ei jaeta.
Hyvää joulua vain sanellaan sinne ja tänne, vaikkei olla ollenkaan varmoja, kuinka hyvältä se tuntuu kenestäkin todella. Kunpa, edes hetken, minusta ja sielä sinusta. Tai sitten lohduttaudumme sillä, että se menee pian ohi ja tulee uusia.

Viereisen talon kahdestatoista ikkunasta seitsemässä on sähkökynttelikkö. Ja naapurit ovat ripustaneet oviinsta kranssit. Täytyyhän sen jo olla, joulun. Eikä se minulta kysy, voisiko tulla ja millä tavalla.

Niin että antaa tulla, olla. Selviän tietenkin, ja vähän ehkä nautinkin, jollakin konstilla.

tiistai 20. joulukuuta 2011

18.-19. välinen yö, Joulukorttivalvojaiset






Täällä kaikki eivät tykkää joulumusiikista. Ja päivisin pyörii yksi jos toinenkin Nokinenä-kuunnelma, lauleloiden pysyessä edelleen poissa. Minun on siis vaikea päästä tilaan, jossa joulumusiikki tursuisi korvista. Loppiaisena, kun pakkaan jouluisten levyjen pinoa kaappiin, usein hiukan harmittaa, että vasta ensi vuonna saan uuden tilaisuuden yrittää niitä kuunnella.

Mutta kun muut olivat nukkumassa. Minä viritin kynttilät ja biisit ja maalailin kortteja. Nautin tunnelmasta ja siitä, että se hetki oli ihan oma ja täynnä muistoja vastaavanlaisista aiemmilta vuosilta.

Esikoisen aamuinen versio jostakin joulukortistani on liikuttavan ihana. Tämä pieni hassu perheeni. Joskus nauran sille ihan ääneen, kuinka kuka tahansa ei tiedäkään millaista. Meillä on. Jos näkisi, ei uskoisi todeksi, ei keksisi, mistä tulee kaikki se meininki. Ja parempi pyy pivossa, kuin kymmenen oksalla, mietin bussipysäkin katoksen alla. Että aina ei määrä korvaa laatua, että nelihenkisen perheenkin elämä voi olla hulvatonta ja persoonallista, eikä viisaiksi vanhemmiksi tulla vain lapsilukua kasvattamalla. Enkä meiningillä tarkoita alituista karkeloa, enkä sitäkään, että me olisimme viisaita, kun meillä on vain kaksi lasta. En mitään suoraviivaista saati polleata.

Osoitteettomia korttejakin jäi pinoon useita. Ja jos ne eivät ehdi matkaan, toivon, ettei se ketään satuta. Meillä on tapana muistella onnellinen hymy kasvoilla, meille tärkeitä, uusia tuttavuuksia ja ystäviä menneiltä.

Hyvää, leppoisaa joulua ja Onnellista uutta vuotta!

maanantai 19. joulukuuta 2011

17.12. Talvinen elämyspäivä








Ensin sain tietää, että Setlementtiyhdistys on kunnostanut tallin ja siellä majailee tätä nykyä jo poneja ja heppoja ja kani ja tallikoira.

Tallireissulla näin valotolpassa mainoksen koko perheen talvisesta elämyspäivästä nuorten luontotalolla, joka sekin niin ikään on muuttanut palstamme kulmille! Päätin heti, että jos mitään estettä ei ilmaannu, sinne me menisimme.

Sää ei kovin talvinen ollut. Vettä satoi ja tuuli. Lumesta ei tietoakaan. Jouduin kuuntelemaan mankumista ja marinaa, sillä lähimmältä bussipysäkiltä tulee toista kilometria käveltävää, ja se on pojilleni pitkä matka, jos sille päälle sattuvat. Ja no, kelikään ei ollut kovin kannustava.

Mutta perillä. En katunut hetkeäkään, että tuli lähdettyä. Vanha huvilla oli sanoinkuvaamaton, en ole ollut vastaavassa koskaan. Paljon huoneita ja porttaikkoja. Keskellä suuri puinen sali, jonne aukesi myös parvet ylimmästä kerroksesta. Huikeata. Olin yhtäaikaa Jane Austenin kirjassa ja Pekka Puupää elokuvassa. Lapset ryhtyivät piilosille samantien toisten lasten kanssa ja oli silkkaa elämystä jo koko paikka.

Ulos lähdetiin välillä elämyspolulle luontokoulun oppaan kanssa. Meri myrskysi, sade vihmoi ja poikani juoksivat narumerkkijahdissa. Olin partioleireillä, -retkillä, sudenpentujen seikkailuissa ja päiväkotilapsille tekemilläni suunnistuksilla. Untuvatakki suojasi kylmältä ja muuta ei kuullut, kuin myrskyävän meren ja tuulen. Tällaisia hetkiä en unohda koskaan, ja ne punoutuvat yhteen, luulen.

Kierroksen jälkeen takaisin sisälle, luomukahvilaan. Oli ihana ostaa pojille sekä mehut että pullat ja valita itselle teetä ja piirakkaa, kun hinnat olivat halvat ja tuotto meni hyväntekeväisyyteen. En jäänyt kyselemään vaihtorahoja, maksoin setelillä ja ajattelin, miten paljon tyhmempiin kohteisiin usein vahingossa ohjaan rahoja.

Askarreltiin kortteja, kuunneltiin, kuinka saksofoni soitti parvelta Tonttu ei vaan saa unta. Pariskunta huovutti palloja ja naureskelivat, että tässä sitä vain on vierähtänyt puoli tuntia. Ennen ei laskettu minuutteja. Sitten leikittiin perinneleikkejä. Mies ei olisi kestänyt sellaista oletan, mutta hänpä ei ollutkaan mukana. Minä mietin, että sellaista weetä ei olekaan, joka sen tuokion voittaisi. Kun lapsesta vanhimpaan kaikki olivat mukana, ja lauloivat, ja kulkivat ringissä sotkeutumassa.

Pojat sai salamana haalareihin, kun ulkona alkoi tulitanssiesitys. Kaksi nuorta tulitaiteen harrastajaa pyöritteli soihtuja pimeässä alkuillassa. Vettä satoi, eikä kotimatkalla ollut katuvaloja. Mutta kumpikaan muruistani ei nurissut mitään vaan me kävelimme reippaina ja minä kirkaisin vain kerran, kun pelästyin pimeällä polulla risua.

Olen onnellinen, että nämä kaksi rakennusta ovat täällä kaupungissa. Uskon, toivon ja luotan, että ne antavat kaupunkilaisille sellaista, jota ilman on vaikea olla.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Suomenlinnassa 16. joulukuuta










Vähän erilaista, kuin kesällä. Olen mennyt mieheni kanssa kerran talvella, kihlajaisiltana. Syönyt limppua ja juustoa, kuullut jäiden kolisevan vasten lautan reunoja.

Teininä kävin ympäri vuoden saaressa usein. En lakannut ihastelemasta sitä, että sinne pääsi "ilmaiseksi", bussikortilla. Yhden ystäväni kanssa lähdimme mihin aikaan ja mihin keliin tahansa. Ostimme pussin juustonaksuja. Noukimme sanomalehdet keräyspaperilaatikosta ja istuimme niiden päälle kalliolla. Paransimme teiniangstia, jos meillä oli sellaista. Nyt hänellä on eri uskonto, perhe ja koti valtameren takana.

Moneen ryhdyn, kun en vain ole oppinut pitämään leikkipuistoista. Ehdotan, että lähdetäänkö käymään vaikka Suomenlinnassa. Tuuli puhaltaa lautan kannella, ja minun mieleen tulee Japani ja pienet saaret, joille mennään vähän samanlaisilla. Tai ei lainkaan, mutta jokin pimeässä, ja sisävaloissa ja merentuoksussa on samaa. Riittävän, jotta voi hiljaa itseksensä muistella.

Olen viettänyt Japanissa neljä joulua. Voisin viettää lisääkin, minulle joulussa tärkeintä ei ole maa tai paikka. Ihmisetkään eivät aina, kunhan ajatuksensa saa itse valita. Kaikkien haluamiensa luona ei voi kuitenkaan olla, elämä on liian monikutoista.

Me tulemme taas saari. Ikinä et jätä kylmäksi, vaikka kuinka kävisi sade ja tuuli.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Ei viidetoista päivä eikä vieläkään







Nimittäin joulukortteja postiin. Siivottavaa riittää ja koossa pideltävää. Mutta pian hellittää. Ensi viikon voimme poikien kanssa valmistella joulua kaikessa rauhassa, sillä meillä on LOMA. Tai sairastella päivä tolkulla, jos sellaista yhä on riesana. Joutaisi kyllä jo mennä.

Sain kerhon joulujuhlassa puurossa mantelin ja eilen oli uimahallissa uikkari nurinpäin. Kun huomasin, ja kipaisin suihkuille kääntämään sen, rouva vieraisestä suihkusta hymyili ja sanoi: "Nuttu nurin, onni oikein. Ties mitä kivaa sinulle vielä sattuu."

Aamuisin tuulee ja vettä sataa kaatamalla. Haluaisin mennä metsään ja istua kuusten alla. Sillä luonto on harvoin ruma, jollei se ole ihmisen turmelema. Metsässä ei tunnu synkkyys ja kura vaan rauha. Kävelen esikoisen eskarilta rahisevaa hiekkatietä kaupunkimetsän läpi ja toivon, että koti olisi hiukan kauempana, sillä kävely pimeässä aamussa, sateen ropistessa untuvatakkiin, tuntuu hyvältä.

Viikonloppu on täynnä mahdollisuuksia. Mitään ei ole kalenteriin kirjoitettuna, sillä kaikki pyhittiin pois, kun tuli tauteja ja loisia. Voisimme nähdä toisia tai koisia. Olisivatpa päivät aurinkoisia, sillä nämä harmaat ovat aikamoisia.
(Täällä asuu lisäkseni kaksi poikaa, joidenka mielestä tällainen perusriimittely on hauskaa hupia.)

Hyvää viikonloppua!