torstai 27. joulukuuta 2012

Joulu

Joulu voi tulla, vaikkei ehdi vaihtamaan kaikkiin sänkyihin puhtaita lakanoita.
Tai mitä niitä kaikkia on, pesemään seiniä tai edes lattioita.
Joulu voi tulla, vaikkei ota paineita tarjoiluista. Syö sushia ja piparijäätelöä vaikka. Salaattia, jossa on fetaa, kikherneitä ja papuja. Teetä monta mukillista.
Joulu voi tulla, vaikkei muista kaikkia koristeita. Tai ei ehdi olemaan kaikkialla, missä haluaisi olla.
Joulu tulee, vaikka lumi sotkisi suunnitelmia. Tai jokin tauti, onneksi oltiin kyllä terveitä tänä vuonna.
Joskus on vaan joulusuihku, eikä löylyjä.
Ei oikeita yhteislaulutilaisuuksia, vaan jokin konsertti teeveestä.
Ei oikea jouluradio, mutta monta jouluista ceedeetä.

Minä tiedän, että joulu voi tulla hetkistä.
Kun mies on käynyt ystävän kanssa myyjäisissä ja toisenkin kanssa yllättäen syömässä.
Kun ystävä käy pitkästä aikaa kylässä. Muutamakin.
Kun toisten luona istutaan pitkään ja puhe sorisee täynnä yhteisymmärrystä.
Kun täti palaa maailmalta ja ollaan taas saman pöydän ääressä siskon luona puurolla.
Kun joulukoirat vahtii sushia ja omistajiansa, velikin istuu sohvalla.
Äiti ja isi tulee.
Lapset availee lahjoja.
Opettelen soittamaan kitaralla. Pojat, jotka ei juuri koskaan laula, laulaakin joululauluja. Kuopus pyytää illalla, että laula äiti vielä sittenkin, kun olen jo unessa.

Pojat ei ihmettele meidän joulutapoja. Että missä laatikot ja pukki tai miksei kukaan tamppaa mattoja.
Miehen kanssa huijataan ne omaa huonettaan siivoamaan. Meillä on ihan oma suunnitelma makkarissa. Ei olla ollenkaan tylsiä ja vanhoja. Pojat leikkii naureskellen omia ja tovin päästä olen kanssaan ja huoneensakin pian kunnossa.

Jouluhetki on sekin, kun kuopuksen kanssa syödään eväsruisleipiä metrossa. Juodaan minttuteetä termarista. Lämmitellään puna poskilla palelevia sormia. On käyty hautausmaalla ennen kuin julkiset lakkaa kulkemasta.

Tuntuu joululta, kun esikoinen istuu syliin ja saan rutistaa omaa koululaista. Ihan äsken hän oli vielä pieni joulupoikani. Pidin sylissä vanhan kodin hämärässä ja kuulin ensimmäistä kertaa yhden kauneimmista joululauluista. Itkin, kun ymmärsin ruotsinkielisistä sanoista, että minäkin voisin laulaa vauvalleni, että taivas on siinä sylissäni.

Nautimme joulun ja vuodenvaihteen tarjoamista vapaapäivistä.Tuntuu hyvältä levätä. Nukkua aamulla pitkään tai torkahtaa sohvalle päivällä. Olla keskenämme ja tavata ihmisiä.

Toivon rentoa meininkiä. Kyllä se siitä ja tämä tästä.
Eikös se kohta jo ole kesä.







maanantai 17. joulukuuta 2012

Sukuvika

Tänään matkatessani kuopuksen päiväkodin joulumarkkinoille, mietin sukuani. Tuli mieleen, kuinka äidin kanssa usein juttelimme työpäivistään, kun hän vielä oli kerhoryhmässään. Kuinka aamulla oli saattanut olla tyhjä pää, mutta kuinka sitten yhtäkkiä keksikin, mitä tekisivätkään. Usein joku lasten leikki, keskustelu tai innostus lähti elämään. Toki myös vuodenaika, juhla, merkkipäivä...

Luovuus. Luulen, että sitä olen saanut verenperintönä monesta suunnasta, sekä isän, että äidin puolelta. Kuinka hieno perintö. En tarvitse hopea-astiastoja, antiikkisohvia, koristevaaseja. Toivon, että pääni tulvii ideoita hamaan loppuuni saakka.

Välillä inspiraation määrä vilisyttää silmiä. Kun yhdet joulujuhlat on harjoitettu ja juhlittu, alkavat toiset jo itää mielessä. Kun yksille markkinoille on leivottu, mietin jo, mitä ensi vuonna voitaisiinkaan tehdä siellä.

Loputtoman aikaansaava en ole ja välillä hyvät oivallukset ovat toki hakusessa. 
Mutta jos kulkee erinäisiä ikävämpiäkin rasitteita mahdollisesti suvussa, niin on meillä paljon myös josta kiittää ja kumarrella.

(Kuvissa lauantain piparitalo/-linnaprojekti. Mökki on esikoisen suunnittelema ja kaavoittama, linna kuopuksen ja minun. Alimmassa kuvassa esikoisen tekemä Harry Potter peli. Minttuteen ja tämänvuotisen adventtikynttelikön lisäksi... )

Kysyit, Onko meri jo jäässä






Viikko sitten ei ollut. Oli joulupolku tutussa metsässä. Poikettiin polulta hetkeksi fiilistelemään "inkkarirantaa" talviasussa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Viikontakainen totuus

Blogissani on taas tilaa kuville, kun maksoin. Jonain päivänä minulla taas aikaa sanoille. Olen kaivannut kirjoittamista kovasti. Minulla ei ole muistikirjaa. Se mikä on jäänyt kirjoittamatta pulpahtaa ehkä uudestaan mieleen tai sitten se on poissa iäti. Onneksi siihen ei kuole. Pahempaakin on, kuin se, että joutuu aika ajoin pitämään blogaustauon.

Tänään illalla sain adventtikynttilät pöytään. Vastahan sitä toisessa kynttilässä mennään. Ehdimme ihan hyvin mukaan vielä.

Toivottavasti sinullakin on ihan hyvä viikko siellä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

"Hetkinen"

Lukiko sillä tavoin televisiossa ennen, jos kuvayhteys katkesi. Kuinka kaunis sana se siinä yhteydessä oli, tuskin kukaan niin ajatteli. Jatkuisi nyt pian, odotteli.

Mutta hetkinen voi olla kaunis, jos sen saa hyvällä tavalla kiinni.
Kun on hämärässä huoneessa, jossa soi kaunis pianomusiikki. Pienet ovat käymässä päiväunille, suurin osa jo nukkuu. Ryhmän kuopus ei ole vielä vuottakaan ja on sinun vuorosi antaa hänelle maitopullollinen lounaan päälle, ennen uniaan. Hän nukahtaa syliisi. Juuri niin autuaan tyytyväisenä, kuin vauvat vain osaavat, kokiessaan vatsansa täysiksi, olon turvalliseksi ja tyyneksi. Kiitollisuus on suunnaton. Mitä työtä sellainen hetkinen edes on.

Sekin on Hetkinen, kun kuopus ehdottaa, että mennään kupillisille. On lähtenyt mukaan kaupunkiin asioille. Jaksanut odottaa, kun äiti sovittaa kengät. Valinnut sushiaineita Japani-kaupasta ja saanut toivomansa keraamiset syömäpuikonaluset itselleen ja veljelle. Ei ole vielä kiire kotiin, mennään vaan ennen ruokakauppaa vielä teelle. Hetkisen kuluttua meillä on oma yhteinen hetkinen, kun istumme kauniin teehuoneen nurkkapöydässä ja meille on tuotu lasikannullinen ihanaa minttuteetä. Ja toinen hetkinen hetken päästä kadulla, kun huomaamme, että on Ravintolapäivä ja joku myy itsetehtyjä karjalanpiirakoita munavoilla vanerikojusta. Ostamme ja syömme sadetta pitäen parturin katoslipan alla.

Miten hyvä seura minulla.

Kun istumme koko perhe hetkisen hienon bistron pöydässä syömässä pelkkiä jälkiruokia. Meillä ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla varaa sellaiseen ja kuitenkin meillä joskus on. Kulta saa maistaa sellaisia viinejä, joita ei aina ole saatavilla. Mietimme, että meille sellainen retki on matka. Ja pojat kertovat isille, että tällaista meillä oli Japanissa. Vaikkei juuri  muu ole samaa minusta, kuin tunne sekkailullaolosta ja nautinnosta. Olisivatpa puhtaat lakanat kotona odottamassa. Ovat vielä jollakin kerralla.

Aamu, kun kuljemme päiväkodille. Iloinen hämmästys siitä, että me olemme selviytyneet tien päälle riittävän aikaisin. Ja pääsemme perille kaksin jalkaisin. Meillä on usein koko hiljainen tie, muut ovat menneet tai tulevat vasta paljon myöhemmin. Kun teen iltapuolikuuteen kestävän vuoron, kuopus kutsuu aamuja "vapaa-aamuksi". Saamme köllötellä peiton alla, lukea kirjan, unohtua lorveksimaan hetkisiksi. Seitsemän aamuina tahti on tietysti eri. Myöhäisinä aamuina ehdimme nähdä aamun heeräämisen. Valokuvaan parina aamuna reittimme, että aina muistaisimme sen. Sillä päiväkoti ei ole tuossa ihanassa vanhassa puukartanossa kuin kevääseen saakka. Sitten muuttavat uusiin tiloihin ja kuinka taas kestämme sen muutoksen. Mutta arkiaamuisin en aina murehdi tulevia tuulia, vaan lampsimme vieretysten. Sellaisenkin haluan talteen, päiväkotiinmeno-hetkisen.

Uskallan antaa vierelleni miehelleni suukon kokeillakseni onko hän jo hereillä. Ehkä on jo aamu, ehkä hän on saanut unta jo riittävän annoksen. Olemme kaksin, pojat ottavat viikonloppuaamusta ensin irti herätyskellottomuuden. Juttelemme ja miehen käsi ei kuulemma puudu, vaikka nojaankin siihen koko puolituntisen tai miten pitkän lie tuntisen. Tiedän, että hymyilen. Ja kun hetken päästä juon teetä ilooni uppoutuen, huomaan taas yhden tärkeän hetkisen, ajatuksen. Kuinka iso kiitos on siitä, että tiedän mitä haluan. Olen kuullut, etteivät kaikki tiedä ja moni etsii jopa ahdistuen.

Istun pitkään itsekseni luetellen. Ja erityisesti nautin, kun asiat ovat niin mukavia, ettei haittaa, vaikken saisi koskaan niitä kaikkia. Tuntuu vain hyvältä tietää, mitä kaikkea ihanaa voikaan tahtoa kirkkaasti ja epäröimättä. Ymmärtääkö kukaan sellaisen hetkisen hyvyyden. Että tiedän, mistä saan voimaa, mistä nautin, mistä iloitsen, mikä on minun juttuni, mitä ainakin tarvitsen.

Hetkinen. Hetkisen.
Silloin tällöin, jonkunlaisen, pysähdyksen, seisahduksen, hengähdyksen.

Ehkä sinullekin muutama sellainen, hyvä ja tärkeä hetkinen?