maanantai 23. marraskuuta 2009

Pikkuveli on kaksi







Kuopukseni on marraskuitteni suurin valo, isoveljensä kanssa. Hän syntyi 2007 marraskuun ensimmäisenä päivänä, eikä tuon päivän muistot himmene ikinä. Se kuinka ulkona myrskysi yöllä ja katolamppujen valokeilassa näimme veden vihmovan vaakaan. Kuinka kolmelta ajattelin taksissa, että noloa, jos hälytimme äitini turhaan esikoisen seuraksi. Ja kuinka hetkeä myöhemmin olimme jo salissa ja siitä eteenpäin kaikki, myös pelottavat hetket, menivät ohi kovalla vauhdilla. Levyjä ei juurikaan ehditty kuunnella, mutta mies muisti tärkeimmät sanat, senkin, että olin pyytänyt muistuttamaan, että olimme nautiskelemassa. Ja nautinnoista suurin oli tietenkin saada sinut kulta pieni Hippuni syliini, aamu kuuden maissa.

Siitä on kulta kaksi vuotta. Neljä ja puoli kiloista, 56 senttistä esikoista synnytettiin tunti tolkulla kaurapussien, säkkituolin ja laulujen avulla. Urakan päätteeksi olin aivan kuitti ja niin onnestakin sekaisin, etten ollut pysyä jaloilla. Mutta kätilö sanoi muidenkin tahtovan aina kävellä osastolle vauva vaunuissa. Niin minäkin sitten, jos muutkin kerta. Kuopuksen kanssa minut istutettiin pyörätuoliin hyvävoimaisena ja onnellisena. Muistan sen olon, leijuin kultatuolissa. Sain pidellä Hippua, ja hänellä oli villatakki ja tossut, jotka olin neulonut odotusaikana. Rullasimme ohi aulan, jossa päivystävät kätilöt tekivät töitänsä ja ovien takana moni vauva teki vasta tuloansa.

En osaa sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen tuosta pienestä ihmislapsesta, jonka olemme kotiimme saaneet. Kuinka suuri aarre hän on ja kuinka valtava ilo, että saamme häneen joka päivä hiukan lisää tutustua. Hän on vielä pieni, mutta ero vaikkapa vuoden takaiseen on häikäisevän suuri. Kun minusta tuntuu, että puolikin vuotta sitten hän oli vielä paljon paljon pienempi...

Ja minä halaan ja rutistan ja suukotan minkä ehdin. Varpaitakin silitän ja muiskin, sillä kohta ei ehkä enää, ihan sellaista. Pienet pojat kasvavat niin nopeasti. Sinä puhut ja juokset kovaa. Pidät musiikista. Luet kirjoja ja leikit itseksesi leikkejä pikkuautoilla, ukoilla, sormilla... Teet ruokaa oikeasti minun apuna ja itseksesi leikkihellalla. Pihalla keppien keruu, kaivurilla kaivaminen ja liukumäet ovat parasta. Ja se, kun saa halutessaan istua rattaissa ja toisinaan taas juosta ja marssia. Sanot vahvasti "tykkää" tai "ei tykkää" ruoista. Otat KAIKESSA isoveljestä mallia. Mutta sinulla on myös omia metkuja. Käyt mielelläsi isin kanssa kaupassa ja roskia ei sovi viedä ilman sinua, apulaista. Aamulla herättyäsi haluat ensimmäiseksi maitoa sohvalla, illalla nukahdat yleensä isoveljen jälkeen, kuunneltuasi hiukan useampia unilauluja ja supatuksia siitä, että olette ihania.

Olisit varmasti erilainen, jos et olisi syntynyt juuri perheemme pikkuveljeksi, kaksi vuotta sitten marraskuussa, isoveljesi ollessa kaksi vuotta yhdeksän kuukautta. Mutta olkoon ylämäki tai alamäki, me rakastamme sinua. Vaihtaisin elämästäni monta päivää pois mutten yhtään niistä, jotka olen saanut olla sinun kanssa. Ja isovelikin on nykyään jo paljon hellempi ja lempeämpi. Merkitsette toisillenne valtavasti, sanon teitä usein päivän mittaan ihanaksi kaksikoksi.

Syntymäpäiviäsi on juhlittu pitkin kuuta ja yhä on useammat kahvit ja kakut tarjoamatta. Pidän mielelläni koko marraskuun kuunasi. Tämä harmaus ja pimeys eivät onnistu peittoamaan hehkuasi. Ja siitä iloitsen koko sydämestäni.

Toivon, että saan elää vanhaksi mummoksi ja iloita miehestäni ja lapsistani loputtomasti. Kuopus kultani kaksi vuotta on mennyt nopeasti ja antanut paljon mutta toivottavasti tämä on ollut vasta alkutahti. Onnea ja ihania päiviä. Kasva, kuten parhaaksi näet, mutta älä pidä mitään kiirettä. Minusta on ihanaa, kun talossa on vielä pieni poika. Äidin kulta, suukkoja ja halauksia.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Palstalla marraskuussa 2009







Minä kärräsin päiväunia nukkuvan kuopuksen ja pannukakkueväät rattailla, mies ja esikoinen menivät pyörillä edeltä. Olemme kuulleet, että peltoa kannattaisi kääntää nyt syksyllä, jotta pakkanen pääsisi tekemään osansa maanmuokkauksessa. Mies ottaa lapion kanssa heilumisen urheilun kannalta ja on sanonut tietyllä tavalla jopa nauttivansa puuhasta. Kukkasipulien puuttumisen murhetta hän ei kanssani jakanut, sillä eihän niitä voi syödä. Että mehän keskitytään vaan niihin hyödyllisiin...

Esikoinen tuli innosta puhkuen meitä vastaan portille. Esitteli kuraiset hanskat ja antoi tiivistetyn raportin tapahtuneesta. Ihana kuunnella innokasta. Työmieheni siellä hommissa. Minäkin lapioin pienen neliön valokuvaamisen ja eväiden tarjoilun lisäksi.

Oli niin marraskuista. Mutta ihana olla koko porukalla. Meidän maalla.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Tässä ja nyt




Onnellinen olen minä, kun olen näinkin monta päivää saanut viettää poikieni kanssa kotona. Ja aamua, iltaa ja yötä. Työnhaku ja lähestyvä työn aloittaminen antavat niin paljon perspektiiviä tähän kaikkeen. Olen ollut urhea, vasta muutaman kerran purskahtanut itkuun poikia katsellessa. Kyynelehtinyt kyllä useammin. Jos huomaavat, molemmat osaavat kysyä mikä tuli. Sanon, että äiti on tosi onnellinen ja että on ihana olla teidän kanssa. Ja sitten rallatamme, "päivät on kivoja."

Aika kulta sinä kiidät niin kovaa. Missä välissä minusta tuli vanha ja tästäkö vauhti alati vain kiihtyy.

Sitäkin tärkeämpää pysähtyä. Nauttia. Imeä, hengittää, olla läsnä, ihastella. Tämä kaikki on minulla näin vain pienen hetken. Ja voi taivas kuinka itseäni nyt ja sitten kiitän, että en kiirehtinyt, että olin, että sain, että nautin.

Omat pienet poikani, kaksikkoni, olette niin rakkaat.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Vaihteeksi puuhakas




Sain äidiltäni lainaksi jokin aika sitten 70-luvulla ilmestyneen "Kireät päivät" -oppaan, T-kirjat sarjaa. Vanha vitsi nauratti joskus, että joo joo, naisilla näitä päiviä kuussa. Ja kirjan avatessani hymyilytti, kun kansilehdelle oli äitini ystävättären mies kirjoittanut vaimonsa nimen. Miellyttävää varmasti saada puolisolta tuollainen lahja. Että vihje vihje, josko lukisit, olisiko ehkä vaikka apua. Kas kun ei vielä, "Rakkaudella".

Luulin joskus ennen lapsia olevani rauhallista sorttia. Hermostumiset eivät olleet heiniäni. Mutta enpä luonnehtisi enää itseäni lampaaksi. Kiesus mikä kiukkuinen akka osaankaan olla. En aina välittäsi. Hyväntuulisuus tuntuu vaan niin paljon paremmalta.

Itseasiassa en ole vielä edes lukenut kirjaa, selaillut vain. Mutta jotain on alkanut tapahtua. Ja kirjahan on varmaankin ollut ihan oiva lahja.

Aluksi poimin esimerkiksi sen, että "oireet" saattavat ilmaantua naisen elämään vasta lasten myötä. Johon kyllä voisin lisätä, että ennen lapsia oli ehkä helpompi pitää huolta omasta nukkumisesta, syömisestä, liikkumisesta ja muusta oheistoiminnasta ja elämän balanssista, joten syy voi piillä siinä, eikä niinkään raskauden ja synnytyksen tuomista muutoksista kehossa, saati niistä itse lapsista. Ja iälläkin on osuutensa.

Kirjasta jäivät kenties alitajuntaan kytemään seuraavat väliotsikot: Opi tuntemaan itsesi. Kerro perheellesi. Järjestä elämäsi. Syö hyvin. Liiku. Löydä oma ratkaisusi.

Voi olla, ettei tästä pitäisi kirjoittaa, sillä kaikki on ehkä pian taas ennallaan. Mutta ehkä ei kuitenkaan. Voi olla, että olen oppinut jotakin, keksinyt jotakin. Terveydenhoitajalta olen pari kertaa kysellyt, voisiko mielialojen heilahteluni olla epänormaalia, voisiko jostain olla apua. Hän on neuvonut vain opettelemaan elämään naisena. No ehkä juuri tätä sitten olen alitajuisesti päättänyt koetella...

Nimittäin meillä on ollut poikkeuksellisen siistiä. Yhtenä motivaattorina järjestelyjen aloittamiseen oli tämä H1N1. Mietin, kuinka voisin etukäteen helpottaa päiviä, jolloin miehen kanssa olemme yhtaikaa reporankoina ja pojistakin täytyisi pitää huolta. Tämä meidän siisteys ei ole mitään sisustuslehtien kaltaista tai sellaisten kotien ja perheiden, joissa asuu joku, jolla järjestelmällisyys on verissä tai säännöllisesti käy siivooja... Mutta siis puhdasta pyykkiä ei ole vuorena kylpyhuoneen edessä. Aamuisin heräämme olohuoneeseen, jossa lelut ovat yleensä omilla paikoillaan. Keittiön tasot eivät ole enää yksin miehen kontolla, vaan minunkin tekee mieli pitää ne ojennuksessa. Ompelupöytäni ääreen voi istahtaa koska tahansa työskentelemään, ilman valtaisaa alkuraivausta. Olen pessyt jääkaapin, käynyt läpi keittiön kaapit ja hyllyt, järjestänyt minun ja poikien vaatekomerot... Joka päivä tekee mieli tarttua johonkin pitkään rempallaan roikkuneeseen hankkeeseen. Tämä ote on niin ollut minulta uinumassa.

Kyllä minusta yhä on aivan mahtavaa velttoilla ja löhötä sohvalla. Ja antaa jonkun asian vaan olla. Mutta reippauskin tuntuu tauon jälkeen aivan ihanalta. Kuntosalikortinkin hankin, kolmeksi kuukaudeksi, joista yksi vielä jäljellä. Se ei kyllä todellakaan ole minun juttuni. Mutta kortin kylkiäisenä pääsen eurolla uimahalliin ja olemmekin käyneet lämpimässä altaassa lillumassa poikien kanssa ja nautiskelemassa saunan rauhasta. Ja metsälenkit rattaiden kanssa ovat minulle kaivattua hikiliikuntaa, poikien ikävä kyllä joutuessa napottamaan kyydissä äidin painoina. (Ei huolta, saavat he halutessaan jaloitella.) Ja niistä kirjaston jumppa ja jooga dvd:istä olenkin jo ehtinyt kirjoitella.

Ja ruoka sitten. Nautin, kun saan perjantaisin klikkailla sähköpostiin tulleesta listasta mitä luomukasviksia ja -hedelmiä mies käy torstaina noutamassa kotimatkalla kaupasta. Hänellekin tuo on miellyttävä tapa käydä ostoksilla, kun kassalla on laatikko valmiina. Maksaa vain, ja vain kerran hinta on ollut yli parikymmentä euroa vaikka tavaraa on miltei koko viikon tarpeiksi. Olkoon vain vaikka lumetta, mutta minulle luomun syöminen tekee henkisestikin hyvää. Ja höystän kasviksiamme paitsi soijarouheella (luomua) tai tofulla myös silloin tällöin luomukananmunilla ja -juustoilla. Kauramaitoakin käytämme nykyisin, mutta koska pojista tavallinen luomumaito on niin paljon paremman makuista, emme ole luopuneet siitä kokonaan. Mutta sanonkin pojille usein maitoa lasiin kaataessani, että tämä on pojat juhlajuomaa. Ja siltä se maistuukin! Näinkö vanhaksi minun piti elää, ennen kuin todella aloin arvostaa ruokaa ja niitä raaka-aineita, joista ravintoni koostuu. Jo oli korkea aika. Sämpylöiden teko ja muukin leipominen on aina tuntunut ihanalta, mutta nyt todella huomaan, että viljojen kanssa pelailussa piilee jokin rauhoittava taika.

Minä minä minä. Loppujen lopuksi paljon auttaa myös se, että ajattelee vähemmän itseään. Sitä, miltä juuri minusta tuntuu. Ympärillä on niin paljon niitä, joiden kuulumiset on paljon kiinnostavampia. Ei itseään saa heitteille jättää, mutta kun minulla nyt esimerkiksi sattuu olemaan nuo kaksi ihanaa lasta. Ja paljon muita läheisiä. Mitä heille kuuluu, meille. Jaksammehan. Iloita. Huomata, että elämässä on paljon juhlimisenkin aihetta. Ja ihan tervettä, että välillä on masentava olo ja saamatonta. Silkka paistatus ja porskutus ei välttämättä kerro empaattisuudesta ja ole silkan ihailun arvoista. Vaikka onhan Stubb aika kiinnostava...

Meille kuuluu siis juuri nyt ihan hyvää. Nautin kiireettömyydestä ja puuhailemisesta. Se on hyvä sana, puuhaileminen. Kuvaa paljon paremmin kaikkea tätä kuin siivous tai liikunta tai järjestely. Rennompaa. Kunpa tämä ei olisi kovin katoavaa.

Hyvää viikkoa. Puuhakasta tai saamatonta. Minulla on ollut kaikenlaista ja tulee olemaan ja juuri nyt ainakin julistan, ettei se ole paha asia. Se on, jos mistään ei nauti ja surut ja huolet vievät mukanansa. Heille voimia ja valoa ja apua. Ugh.

Taidan kutoa vielä pari riviä. Nauttia hiljaisesta omasta kodista kiitollisena muun muassa kaikista, jotka nukkuvat tuolla makuuhuoneessa.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Hyvää joulua Etiopian lapset



Olen tänä syksynä käynyt "ompeluseuroissa", joissa kudotaan nuttuja vastasyntyneille Etiopiaan. Muutakin saa tehdä, kuin kutoa. Ajattelin paljon ja haaveilen yhäkin, mutta sitten muistin ja huomasin, etten osaakaan ihan kaikkia palloja pitää yhtä aikaa ilmassa. Että tässä omassa perheessä nautiskellen elämisessä on kylliksi haastetta.

Mutta yhden hihattoman villaneuleen olen tehnyt minäkin. Ja pieni pino pikkuruisia pipoja on valmiina ja lisää vielä työn alla.

Tunnen kätilön, joka niitä toivottavasti jo joulukuussa jakelee maailmaan syntyville uusille ihmisille. Ajattelen häntäkin ja hänen työmaatansa usein arkeni keskellä. Ja ommellessa, on hauska ajatella suloisia vauvoja. Meidänkin pojat olivat kerran sellaisia. Supatan jokaiseen valmiiseen pipoon salaa rakkaita terveisiä pienokaiselle. Pitkää ikää ja viisautta. Onnellisia hetkiä ja kokemuksen, että on elämä sittenkin on elämisen, iloitsemisen ja juhlimisenkin arvoinen.

Ja kuinka toivoisinkaan, että äidit Etiopiassa jaksaisivat iloita lapsistaan. Kantaa rakkaita toivojansa valonaan. Ja että ylipäänsä selviäisivät hengissä, perheet siellä kaukana etelässä.

Toivon, että jokainen maailmaan syntyvä saisi hänelle kuulumansa arvostuksen. Ihmettelen, että kun ei ole millä ruokkia edes yhtä suuta, miksi heitä pitää saada kaksitoista. Tähän ihmettelyyn minulla ei tietenkään ole oikeutta. Mikä minä kenenkään lapsiluvuista sanomaan. Tiedämmepä vaan, että väestönkasvu on nykyisellään aika kestämätöntä luokkaa. Ja silti me täällä länsimaissa mälläämme pienemmälläkin porukalla luonnonvaroja alati kasvavalla tahdilla. Ja riistämme toisaalla ja vaadimme suojelemaan ties mitä sademetsiä ja luonnonkalleuksia, kun toisilla ei ole edes puuroa lautasella.

Jos joku toinenkin innostuu, käsityölahjoja Etiopian vauvoille saa lähettää tai muuten toimittaa marraskuun loppuun saakka Munkkivuoren kirkolle osoitteeseen: Raumantie 3, 00350 Helsinki.

Nutun ohjekin tässä, jos vaikka joku sellaisen innostuisi kutomaan. Onnistui minunkin taidoillani eikä ollut poskettoman aikaa vievä.
(Ohje ei ole laatimani, mutta kysyin luvan sen levittämiseen.)

Lankana jotakin pehmeää täyttä villaa. Ei kutittavaa, tulee mahdollisesti paljaalle vauvan iholle. Ei keinokuitua, sillä villalla on sellainenkin hieno ominaisuus, että se puhdistaa itse itseään, mikä on tärkeää, kun hygieniaolot ovat vähintäänkin haastavat. Villa myös sekä hengittää kuumalla, että lämmittää viileällä.
Puikot langan mukaan.

* Luodaan 70 silmukkaa.
* Kudotaan kaksi oikein kaksi nurin yhteensä 22cm.
* Sen jälkeen kudotaan aina oikein neulosta 24:llä silmukalla puikon alusta, kaksi oikein kaksi nurin 22:lla silmukalla puikon keskeltä ja aina oikein 24 silmukalla puikon lopusta, yhteensä 3 cm.
* Kolmen sentin jälkeen päätetään keskimmäiset 22 silmukkaa ja kudotaan kumpikin olka erikseen aina oikein neuletta, kumpaakin noin 6 cm.
* Seuraavalla kerroksella kudotaan puikon reunoilla olevat 24 silmukkaa oikein. Sen jälkeen luodaan 22 uutta silmukkaa keskelle ja kudotaan taas puikon viimeiset 24 silmukkaa oikein.
* Seuraavalla kerroksella kudotaan puikon reunoilla olevat 24 silmukkaa aina oikein ja keskellä olevat uudet 22 silmukkaa kaksi oikein kaksi nurin, yhteensä 3 cm.
* Sitten siirrytään kutomaan koko puikollinen kaksi oikein kaksi nurin neuletta, jota tehdään taas 22 cm.
* Tuloksena on pitkä pätkä neuletta, jossa on nelikulmainen pääaukko keskellä.
* Viimeiseksi ommellaan sivusaumat yhteen. Käsille jätetään sopivan kokoiset aukot.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Hujaus








Tuntuu, että olisi iäisyys siitä retkestä, kun kävimme kuopuksen kanssa vielä ruskaisessa metsässä. Vaikkei siitä ole kuin reilu viikko. Ja siltäkin tuntuu, että se ikuisuus olisi mennyt nopeasti, niin kuin ajalla viime vuosina on ollut tapana viuhua.

Päätimme viime viikonloppuna pitää poikia poissa kerhoista ja leikkipuiston sisätiloista, kunnes kuopus on saanut the rokotuksen. Kun nyt kerran olen kotona ja on mahdollista yrittää vältellä ainakin hetki tautia. Ja viikko menikin sitten kotosalla. Hiukan nuhaisia ja puolikuntoisen oloisia sankarit ovat olleet sopivasti tällä huiliviikolla. Kuopus oksentelikin yhtenä päivänä, mutta ei vielä ainakaan mitään kuumeita tai hengenahdistuksia tässä kodissa. Huokaisemme helpotuksesta.

On ollut ihanaa elää ilman aikatauluja ja tällaiseen mökkihöperyyteen voisin hyvinkin tottua. Ulkona olemme käyneet tuulettumassa, kun se on tuntunut tarpeelliselta. Pitäneet kotia siistinä, levitelleet tosin välillä leikkejä. Leiponeet ja tehneet ruokia alusta saakka ihanista raaka-aineista. Katsoneet Tohelon ja Torvelon joulukalenteria nauhalta. Kuunnelleet kirjastosta lainattuja lastenlauluja. Minä olen pitänyt pojille painit ja muskarit, jotka muuten missasimme. Askartelimme perinteisten lisäksi sanomalehtipaperilla ja liisterillä kulhoja.

Maanantaina pitäisivät alkaa perusterveiden alle kolmevuotiaiden rokotukset. Ei, minulle ei ole mitenkään itsestään selvää ja ainoastaan huojentavaa saada lapselleni tuo rokote. Mies on meillä varmempi ja länsimaisen lääketieteen suhteen luottavaisempi.

Ihan kammottavaa koko tauti tietenkin. Kun sitä itsepintaisesti vain toivoisi, että maailmassa olisi kaikilla kaikki hyvin. Eleltäisiin ja syötäisiin ja tavattaisiin ystäviä ja puuhailtaisiin ja välillä juhlittaisiin ja välillä olisi vähän nuha. Ja vuodet vierisivät ja ihmiskunnat varttuisivat ja viisastuisivat ja siirtäisivät hyviä ja kivoja traditioita aina uusille polville.

Mutta ei se ihan niin mene. Olen miettinyt pääni puhki ja heikotukseen asti mikä olisi parasta. Ja jos tauti olisi meihin jo iskenyt, eipä olisi valinnanvaikeutta, ottaako rokotus vai ei. Ja voimme me yhäkin sairastua. Ja jos emme tähän, niin seuraava kamaluus siellä on jo vaanimassa.

Jos voisikin ottaa molemmista hyvät. Syödä luomukasvisruokaa ja käyttää luonnon hoitomenetelmiä. Ottaa lääketieteen kehittämät avut turvallisin mielin vastaan, yrittää ja uskoa tekeväni parhaani. Jos voisi tietää mihin mikäkin johtaa ja punnita sitten siinä valossa. No, kaikki kyllä ei pähkäilyn myötä helpota.

Kunpa rokote pelastaisi ihmishenkiä. Antaisi arvokkaita vuosia. En minä kipuja tai tautipäiviä pelkää, vaan pysyviä vaurioita ja kuolemia.

Olemme eläneet hetkessä tämän viikon. Oi todella. Nauttineet, terveydestä ja leppoisuudesta. Toistemme seurasta. Välillä mietin kovastikin, miten muissa perheissä, millaisia varjoja H1N1 on heitellyt maailmalla.

Toivon voimia ja valoa, rauhaa ja rakkautta, viisautta ja toivoa. Puolueeni yksinkertainen vaaliohjelma.

Kuun kolmastoista



"Tonne" komentoon heräsin aamulla. Kuten viime aikoina tosi usein. Yöimetysten loputtua tavaksi tuli antaa kuopukselle maitoa sohvalla, kun olemme heränneet. Pitää sitkeästi yllä totuttua tapaa. Saan joskus komennon jälkeenkin jatkamaan uniaan, mutta en edes halua, jos verhon raosta näkyvä kaistale paljastaa edes himpun päivänsarastusta.
Kun marssimme peräkanaa olohuoneeseen, kuopus on hyvällä tuulella. Käy laittamassa pikkulamppuun valon ja ottaa meille tilan sohvasta. Uusi päivä alussa.
Jos sattuisi käymään niin, että herään häntä ennen, siinä olen usein jo valmiina, joskin silloin teekupposen tai kutimen tai jonkin kirjan tai lehden kanssa.

Esikoisenkin herättyä söimme smoothieta aamiaiseksi. Tosin kutsumme sitä "sheikiksi", ja "söimme", koska se jäi niin paksuksi.
Aamiaisen päälle yogaa kirjastosta lainatun dvd:n tahdissa. Eilinen yritys tempaisi pojat paremmin mukaansa, siinä kun selostus tuli suomella.

Niin ja sen aamiaisen ja yoogan välissä vierähti jokunen tovi, sillä puhelin soi kesken taivuttelun ja silloin kello oli jo kymmenen. Meitä kysyttiin kyläreissulle, mutten vielä uskalla kenellekään, kun viikolla kuopus oksensi yhden päivän ja esikoinenkaan ei ole ihan täydessä terässään. Mutta ulkona ajattelimme käydä ja realistina ajattelin varata ulossiirtymiseen reilusti aikaa, joten lupasin että yhdeksitoista olisimme tamineissa.

Suuntasimme lähimetsään, mikä oli iloinen yllätys, sillä olin jo asennoitunut puistoiluun. Pakkanen tuntui kylmältä, vaikka sitä oli vain pari astetta. Olin onneksi varannut molemmille villaa toppahaalarin alle. Ystävämme olivat ottaneet myös meille teetä ja tuoreita muffinsseja evääksi. Voitteko kuvitella, aivan ihanalta maistuivat kalliolla. Rakensimme ehyeksi jonkun majaa, jonka pojat ensin olivat ennättäneet hajottamaan. Kurjat. Mutta mikäli joku majalla vielä leikki, sai kyllä ehostetun tilalle, sillä pyydystimme siihen lammikosta monta isoa jäälohkareita ikkunoiksi. Lopputulos näytti hauskalta, ja vain siltä, kuin joku olisi jatkanut siitä, mihin edelliset ovat jääneet.

Kotona ruokaa ja päiväunia. Esikoisen kanssa kuunneltiin unien aikana Noita Nokinenä kuunnelmaa, pyöritettiin pesukoneita ja leivottiin pinkkisämpylätaikina. Kuopus liittyy tovin sylissä istuskeltuaan innolla isoveljen työmaaleikkiin, herättyään nokosilta.

Iltaa kohden käymme odottavalle mielelle. Koska mies palaa töistä. Siivoilimme, maalailimme vesiväreillä, ryhdyimme ruuanlaittoon. Saan kaksi apulaiskokkia, jotka leivittävät innoissaan grahamjauhoissa viipaloimiaan munakoisoja ja kesäkurpitsoja. Muistaakseni seitsemään aikoihin kuopus tahtoo soittaa isille. Miettii sanovansa "isi tänne", puhelimeen.

Ruuasta tulee ihanaa. Pojat tosin eivät nauti, kuin kokkausvaiheesta, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Syövät kuitenkin fetaa ja täysjyvämakaronia, luomuporkkanoita ja -hedelmiä, joten en jaksa ottaa pultteja.

Nukkumaan menemme taas aavistuksen liian myöhään. Illan viimeiset tunnit luiskahtavat niin nopeasti... Mutta väsyt ystävät nukahtavat sopuisasti, kuultuaan isin lukemaa autokirjaa unisaduksi ja minun laulamaa humppa humppa heitä, esikoinen kun ei jaksa enää Leipuri Hiivaa kuulemma kuunnella.

Olen miettinyt monena iltana tällä viikolla, että on kyllä yksi parhaista paikoista maailmassa, kun illalla molemmat pojat tahtovat nukahtaa kainalooni. Hymy huulilla. Ja "päivät on kivoja" laulua lallatelleina. Kiitollisuus on katossa. Ja monena yönä tuohon kiitollisuuteeni olen nukahtanutkin, viime yönäkin. Paitsi että sitten keskiyön jälkeen heräsin, enkä saanut unta, vaikka halusin. Kävin odottamaan jo kuin vapautusta sitä, että tulisi aamu, ja kuopus sanoisi "Tonne" ja uusi aamu olisi alussa.

Ja tulihan se, aamu, sitä ennen nukuin kuitenkin vielä monta makoisaa tuntia.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Minkä taakseen jättää...



Selätin juuri kylpyhuoneen lattialta läjän kuravaatteita. Olin jo nukahtanut yöunille, mutta velvollisuudet siellä kävivät huhuilemaan.

Tänään viiden jälkeen tulin kotiin kahden rattaissa nukkuvan kurasankarin kanssa. Ja tovia myöhemmin autoin heidät kuoriutumaan kuorikerroksista ja unohdin sitten pestini kuravastaavana tyystin. Mutta muistanpa sen taas seuraavalla kerralla paremmin. Ja kertojahan varmaankin riittää, oi ihana marraskuu...

(Kuvat ovat lokakuiselta lätäkköleikiltä. Tänään satoikin tauotta erilaista hiutaletta ja pisaraa taivaasta, en uskaltanut ajatellakaan kameran kaivamista repusta. )

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Loistot











Olen ollut kohta viisi vuotta kotona. Olen koko ajan tuntenut ajan rajallisuuden ja nauttinut niin, että sydämeni on usein haljeta. Pian on miehen vuoro jäädä kotiin, enkä ole varma kuinka selviän kaikesta. Menetetystä ajasta rakkaimpien luona, töihin paluusta.

Hain esikoista painista iltana eräänä. Ohjaaja oli eri, kuin tavallisesti ja puhutteli lapsosia kuin ketä tahansa treenattavia. Poikani näytti olevan ihan juonessa mukana ja siksi tilanne oli minusta lähinnä huvittava. Rauhoitella nyt riehunnan lopuksi nelivuotiaita kelloa katsoen makaamaan rivissä pari minuuttia. Kaikki ihan hiljaa ja liikkumatta. Ja paria hölötyttää ja aika alkaa alusta. Lopulta hän ärjäisee, että kuka seuraavaksi puhuu, tarjoaa hänelle Tripit tunnin jälkeen kahviossa. Tuli hiljaista ja minua kikatutti seinustalla. Minun poikani tuskin ainakaan ymmärsi mitä aikuinen tarkoitti. Oli hiljaa jo valmiiksi. Olisivatko ehkä hiljentyneet kuin taikasauvaa heilauttamalla, jos mies olisi alkanut vaikka kertoa mitä tahansa satua. Kylmät väreet tunnin lopuksi kuulijoilla ja hyvä mieli kaikilla. Kuka rentoutuu pakolla.

On niin helppoa katsoa ja arvostella sivusta. Kuinka käy, kun on itse pottuna sopassa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei mikään mua pelota... Olin paljon nykyistä parempi äitikin, ennen lapsia. Millainen mahdan olla tauon jälkeen taas ammatissa.

Tänään olimme ukkini luona. Hän jutteli yli yhdeksänkymppisen siskonsa kanssa puhelimessa ja puhelun päätyttyä ihastelin, kuinka pitkät elämät ovat saaneet elää. Ukki sanoi, ettei se tunnu yhtään pitkältä. Niinpä.

Viisivuotinen on mennyt hujauksessa. Kaipaan jo nyt tätä kaikkea. Ja jos mahdollista, nautin jokaisesta kotiaamusta aina vieläkin edellistä enemmän. Pojat, teidän kanssa on ihana olla. Esikoisen laulelema "Päivät on kivoja, päivät on kivoja", soikoon ikuisesti korvissa. Poikani ja mieheni, olette elämäni suurimpia valoja, nyt ja aina.