sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Liian kauan laulamatta






Haikeus, ettei ole enää kuvien lunta. Mutta onneksi on paljon muuta. Ihan hurjan paljon.

Olen pyöritellyt montaa ajatusta viikonloppuna ja loppuviikolla. Kuten sitä, että unelmien toteutuminen vapauttaa uutta energiaa, antaa voimaa. Miten muuten selittäisin sen, että jaksan muutakin kuin suoriutua ja selviytyä aamusta iltaan. Olen saanut sen, mistä pienenä haaveilin. Mieheni ja pienet poikani ovat tehneet minusta vaimon ja äidin.

Ei kaikki valmista ole. Unelmoin yhä, onnellisesta vanhuudesta. Mutten ole mitään saamaani kaivannut vielä yhtä kauaa, kuin perhettä, joka on nyt tässä. Ja koska on, huomaan tekeväni rohkeammin uusia asioita. Ajattelevani enemmän, myös muita.

Viikonloppuna tin ti di dinti, tin tin ti dinti, päässä soi biisi. Vartiaisen, sillä Elisa blogistaan ohjasi sinne. Olen niin ulkona artisteista. Laulan Missä on peukaloa ja Kilisikö jossain tiukua ja Jumalankämmentä ja erilaisia Hyvän yön lauluja... Mutten tiedä mitään näistä Jipuista ja muista popeista, joita soitellaan listoilla. Vaikka joskus tiesin juuri sellaisista. Ja tanssin pikkujouluissa ja siellä, missä nyt korjataan tulipalon jälkiä. Ja kavereiden häissä ja pikku yksiössä.

Keksin tietokoneelta lastfm ohjelmiston, joka soittaa haluamani kaltaisia artisteja. Yhtäkkiä minä itken jotakin Kaija Koota. Kuinka kauniita sanoja. Miksi kenenkään äidin lapsen täytyy kuolla, miksi kenenkään veljen, läheisen, rakkaan. Miten lohdutonta sen täytyy olla. Ei maailman suurimmista menetyksistä voi toipua, ei tarvitse luopua. Elämä saa jatkua, sillä menneet ovat sen arvoisia. Jatkavat heissä, jotka muistavat, välittävät, rakastavat. Taivas on aivan hyljätyille, yksinäisille, muille jää paikka rakkaiden luokse.

Pitäisi laulaa enemmän, muutakin kuin lastenlauluja.

Tänään painoimme perunaleimasimilla pusseja Eettisille joulumarkkinoille, jotka pidetään ensi viikonloppuna Vanhalla. Lyhyesti nukutun yön jälkeen - kiitos hyvästä seurasta. Kun mies on illalla joskus kaupungilla, haluaisin siivota kodin. Laittaa sievät vaatteet ja olla eteisessä vastassa kauniina, kun palaa reissusta. Mutta ei se enää juuri koskaan ole sellaista. Mutta ehkä niitä kertoja vielä on luvassa, nyt mennään verkkareilla. Oli myös ihanan epätodellista istua sohvannurkassa tovi torkkuneena, kun muilla pohjia ja itsellä limpparia. Tarttuu hiprakka ja haluaisin samantien jutella juuri yhtä helmeillen polveillen, kuin muut, aamuun saakka. Onpa kaunis päivä!

Huomenna alkaa joulukuu. Ihanaa. Olen valmiina, tulkoon tunnelma. Vaikka juuri tuollaisia aamuja, tuntemuksia, kuin viime keskiviikkona, kuvissa. Missä muualla olisinkaan voinut haluta olla.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Lumen lumoissa





En yhtään harmistuisi, jos saisin jokaisena talviaamuna herätä lumiseen maisemaan. Eilen pyrytti, tänään kaikki oli muuttunut taas niin kauniiksi. Minusta tulee ihastuksesta huokaileva. Muistan taas yhden lempikulmani kodissa. Eteisessä olisi sopiva paikka vaikka nojatuolilla. Siitä näkee kotimme metsäisimmän ikkunan. Juuri silloin, kun vaikka on pukemassa jotakuta venkoilevaa lasta. Puut ovat siinä kuin ovat aina olleet ja hiljalleen sataa hiutaleita. Katsokaa pojat miten kaunista. Ei tässä voi muuta kuin kuiskia. Näyttää ihan sadulta.

Kuopus ei pelännyt lunta ei harmistunut, vaikka oli siinä naamallansa useita kertoja. Isilleenkin oli illalla näyttänyt, kuinka valkoista voi popsia. Kun isi kerran sanoi, että mennään syömään...

Muutama kiukkusana pääsi aamulla, minulta. Kun suuntasimme hankeen suksien, pulkkien ja lumilapioiden kera. Tai siis emme vain hankeen vaan lähdimme muka vastaan ulkoiluseuraamme. Mutta suksestahan sitten irtosi joku ruuvi eikä vauvasta ollutkaan hauska istua pulkassa makuupussissa, vaan kävellähän sitä piti, viis siitä, ettei jalkakäytävää erottanut autokadusta. Onneksi tuli älyttyä ottaa timeoutti. Muistuttaa, että riittää vähän vähempikin ja saa edelleen nauttiakin. Vietiin osa kapistuksista sisällekin ja otettiin avuksi vaunutkin.

Kun päiväunet maistuvat kuin unelma. Että kantorepusta rattaisiin siirtyminen onnistuu, ja parvekkeella nukkuu valohavujen tuikkeessa, sillä aikaa, kun äiti laitta ruokia, sytyttää kynttilöitä ja laittaa joulumusiikkia. Seurustelee muiden kanssa. Eikö silloin kuulu iloita, tuntea sisällä ihanat huokaukset ja kuplinnat ja rauha. Oli niin ihana päivä, etten olisi millään raaskinut lähteä luennolle. Omieni luota, ihanimpien. Vielä kun näyttivät niin hauskoilta, stigan kyydissä, kun vedin isiään vastaan metrolle. Luovutin aarteemme miehelle.

Ihana tulla illalla kotiin. Vielä oli maassa lunta. Tänään muistin taas, kuinka paljon lumi tuo valoa. Kuinka hanki hiljentää melua. Älä ihan vielä sula. Haluaisimme vielä nauttia sinusta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Irjalle ja Otolle




En ehdi lukemaan lehtiä niin usein, kuin sivistyksen ylläpito vaatisi. Selailen joskus viikonloppuna, kun silloin lehti kerran tulee ovesta. Tänään tärähdytti uutinen avioparista, joka on ollut naimisissa 63 vuotta. Helsingin kaupunki on ystävällisesti sijoittanut heidät eri vanhainkoteihin. Kiitos tyttäriensä, he ovat sentään tavanneet viikottain. Pöyristyttävää ja surullista, siis ei tämä lastensa toiminta, vaan se, kuinka säädökset voivat tehdä yksittäisten ihmisten elämäntarinoista apeampia. Heillä on erilaiset diagnoosit, mutta eikö toivomuksen yhteisestä asumisesta elämän loppuun saakka täytyisi mennä aika monen järjestelyhankaluuden edelle? Eivät he yhteistä linnaa meterenrannasta palveluskuntineen toivo. Eivät edes, että saisivat olla kotona. Yhteistä huonetta, samasta palvelutalosta.

Joku muukin taisi saada teen väärään kurkkuun luettuaan juttua. Kuulin sympatiatoiminnasta ensi perjantaina. Kustaankartanon vanhainkodilla(Kivalterintie 16/Oltermannintie 32, 00620 Helsinki ), K-talon edustalla on tulevana perjantaina 28.12. klo 18-19 postilaatikko, jonne voi käydä tipauttamassa postikortin sekä Irjalle että Otolle, mutta myös Kaupunginhallitukselle. Korteissa voi toivottaa pariskunnalle onnellista joulua ja virastolle viisautta vanhustenhuoltoa koskevissa asioissa. Paikalle voi lahjakoppaan tuoda myös jouluista syötävää, jotka lahjoitetaan talon asukkaille jaettavaksi. (Hygieniasyistä huoneenlämpöäkestäviä, avaamattomissa kaupanpakkauksissa, ei valitettavasti kotileivonnaisia. )
Paikalle toivotaan eri-ikäisiä pariskuntia, jotka haaveilevat Irjan ja Oton tapaan yhteisestä vanhuudesta. Ja saa muitakin tulla.

Saa nähdä saanko oman kultani mukaan. No lapset saavat ainakin tulla, hekin pääsevät helpommalla, jos heillä on tulevaisuudessa yksi osoite, jossa vierailla...

Ps. Sanaa tapahtumasta saa levittää...

perjantai 21. marraskuuta 2008

Äidillä on paikka kotonakin




Silloin kun pää on niin täynnä ajatuksia, se saattaakin tuntua aivan tyhjältä. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ei tiedä mihin ryhtyä. Silloin, kun voisi ajatella vaikka miten suuria tai pieniä, huomaa, ettei ajattele juuri mitään mainitsemisen arvoista.

Tapasin vajaa viikko sitten Risto Isomäen. Kirjoittanut paljon ilmastonmuutoksesta. Optimistisempi kuin Linkola. Tarkoitus oli etsiä kanavaa tehdä omaa osaansa. Mutta tapaamisesta jäi hämmennys. Ehkä siksi, että tilaisuuteen ilmaantui yksi vieras aivan humalassa. Mutta myös siksi, että mietin mihin riittää aika, minkälaisen projektin luomiseen riittäisi rahkeita, kun itse hankkeisiin osallistuminenkin aina syö aikoja.

Ja äitiä tarvitaan myös kotona. Ja äiti tarvitsee rakkaitansa. Kuopuksellani on valtava kehityspyrähdys päällä. Sitä alan jo niellä, ettei hän ole enää vauva. Muut ovat ympärillä raskaana, muilla on vastasyntyneitä tai pieniä, jotka maistelevat ensimmäisiä kiinteitä. Ei enää meillä. Meillä on kaksi lasta. Kommunikointi on ottanut aivan uusia muotoja. Yksivuotias maistelee sanoja. Kaksoiskonsonantit ovat suosikkeja. Elehtii käsillä. Aivan mieletöntä katsella. Poskihampaita on puhjennut ja yöuni jälleen rauhoittunut. Veljesten yhteispeli on yhä väliin raisua, mutta en ole heittänyt toivoa. He kikattavat usein, riehuvat, juoksevat olohuone-keittiö ympyrää ja vain toisella on nokkahuilu suussa. Kuopus on kiinnostunut kaikesta, mitä esikoinen tekee ja osaa taitavasti matkia. Heitä on ihana seurata. Välillä tuntuu, etten malttaisi olla sekunttiakaan poissa.

Ja kuitenkin olen ollut, jopa useita. Tänään puistossamme oli illalla keskustelutilaisuus geenimuunnellusta viljelystä. GMO-vapaa Suomi kampanja-aktiivi kertoi ja innosti. Jos Isomaki jätti hiukan hiljaiseksi, tähän pystyi tarttumaan heti. 6.-7.12. Vanhalla ylioppilastalolla on Eettiset joulumarkkinat. Lupasin olla valmisteluissa ja paikanpäälläkin pikkuisen mukana.

Kun sitten kipitin kotiin, oli vain niin ihana olla omien luona. Katsoa, jutella, kuunnella. Miltei kolme tuntia poissa, on minulle jo pitkä aika. Pian he ovat isoja. Ja minun on pala palalta annettava muiden tulla, olla. Nyt paras on tässä, lähellä.

Kotityöt, kuka ne hoitaa, jos äiti haalii liikaa muuta ja valvoo yöt. Ostin kirppikseltä Pemmikaanin (Anu Harkki) imetyspaidan, jossa lukee edessä Äitivoimaa. Sitä on ihana pitää päällä. Kaikilla halukkailla äideillä pitäisi olla vaate samaisella tekstillä. Saan siitä paljon virtaa. Tunnen myös olevani osa suurempaa porukkaa. Siellä ne muutkin äidit jaksaa, äitiydestä saa kosolti energiaa.

Mietin kyllä kovasti kuka pitää huolta odottavista äideistä, siis heistä, jotka odottavat lasta ulkomaasta. Aivan liian pitkiä aikoja, tietämättä lainkaan milloin on todellisen juhlan ja helpotuksen aika. Milloin oman lapsen saa syliin. Kunpa he tuntisivat jo olevansa osa ketjua. Synnytyskokemukset ja raskaudet ovat naisten inttijuttuja, liian vähän yhä puhutaan adoptiosta.

Pitäisi nukkua. Huomennakin on näitä ajatuksia, jotka tarvitsevat välillä lepoa.

Muistutan itseäni: Pienesti vain. Omassa osassa on kullakin kylliksi kannattelemista. Pieni voi olla kaunista, varsinkin jos se on äiti, isi ja kaksi lasta. Kaikkea en jaksa, osallistun vaikka vain pienestikin johonkin, mutta niin hyvin, että saan siitä elämiseeni lisäarvoa. Tärkeitä asioita on puolustettava, muttei millä tahansa hinnalla. Kaikkinensa elämä on opettelua, haetaan sitä tasapainoa. Välillä ennätän hymyillä sille viisitoistavuotiaalle itselleni menneisyyteen, että näetkö nyt, en kuopannut ihanteitani. Kerran muistan katsoneeni peiliinkin niin, että ajattelin olevani ihan kauniskin. Minulla oli isin tai äidin vanhat farkut, siniset puukengät kirpputorilta, kangaskassi maailmankaupasta ja Greenpeacen No time to waste -paita.

Ei yhäkään ole aikaa hukattavaksi. Maailmassa riittää kullekin palaa pelastettavaksi. Ja sitten on vielä muuta tärkeää ja rakasta. Kuten minulla tämä perhe, mies ja kaksi poikalasta.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Vaiheita


Joskus huomaan huokaisevani, että meillä on nyt tällainen vaihe. Kun kiiruhdamme kerhoon tai emme hätäile, kuitenkin aamussa sinne menemme. Esikoisen kerhoaamut rytmittämässä viikkoa. Kävelemme kerholta pois kuopuksen kanssa. Meidän kahdenkeskinen oma aika. Nyt on tällaista. Pienenhetken. Sitten tulee muuta.

Entä illat. Jos en nukahdakkaan sinne pienten unen tuhinaan, punaisen unilampun valaistessa pikkuisen, pimeää. Kuopus herää, itkee, odottaa vierelleen, kunnes saa taas unenpäästä kiinni. Vaihe. Ja yksivuotiaalla muitakin, kausia. Oma tahto puskee veturin lailla, ja kiukuttaa hirmuisasti jos ei saa sitä junaa tai kaivuria tai kännykkää tai mikä nyt onkaan jollakin toisella tai muuten ei niin sallittua.

Sitten on ollut sellaisia pidempiä hyvin toisenlaisia vaiheita. Viikonloppuna sain hetken siivota yksin. Kuopus nukkui parvekkeella ja mies oli esikoisen kanssa kaupoilla. Kuuntelin vanhaa musiikkia ja muistelin menneiltä mukavia. Mietin ketä suutelin viimeksi, ennen kuin tapasin mieheni. Mihinkään en nykyistäni vaihtaisi, mutta eivät ne huonoja suukkoja olleet, ei tarvitse harmitella, niitäkään jaksoja.

Mutta entä jos vaiheet jäävät kesken. Jos täytyy lähteä äkisti. Kuulin perheestä, jossa monta pientä lasta ja isä on sairas parantumattomasti. Kuinka auttaisi, mikä koskaan lohduttaisi.

Ulkona myrskyää, meillä on lämmin koti. Käperryimme esikoisen kanssa taas ihan vieretyksin ennen unta. Kiitos kun saan olla sinun ja pikkuvelin äiti ja isin vaimo. Sinä kiitit takaisin, että olen äitisi. Kuinka itketti.
Antaa tulla vaan, vaiheita. Kunhan saamme pysyä elossa. Tänään olin kiukkuisellakin päällä, mutta miksi sitä enää muistelisi. Moni muu asia on päivän lopussa tärkeämpi, kuten se, että tässä ja nyt minulla on onneni.

Mikä ikinä onkaan sinun vaiheesi, voimia toivon, ja rauhaa ja rakkautta.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Iltaisin äiti nukahtaa





Joutuu rykimään kurkkuaan, kun on ollut pitkään hiljaa. Naputtelemaan hitaasti ja takellellen, kun edellisestä päiviyksestä on aikaa. Tänä iltana minä kyllä kirjoitan, mietin, ja tiedän miettineeni näin jo ties kuinka monta kertaa. Kun se ilta sitten tulee, menen nukuttamaan poikia. Leun satua, peittelen, imetän, juttelen, luettelemme hyvät yöt sukulaisille ja ystäville, laulelen. Sitten herään. Yö on taas tullut. Ihan hiljaista ja pimeää jo, mieskin nukkuu. Imetän pienen, joka minut herättikin, ja jatkamme näin aamuun. En sitten kirjoittanutkaan.

On tapahtunut paljon, tietenkin. Mitä hämmästyttävää on siinä, että yhdestä päivästä voi kirjoittaa monisatasivuisen klassikkoromaanin. Siis en minä, mutta joku. Sillä kyllä ainesta on. Ja jos lähtökohtaisesti haluaisi tallentaa mahdollisimman paljon ohikiitävyydestä, voi, näinä päivinä olisin tahtonut yhtäaikaisesti istua naputtamassa ja elää täysillä samalla.

Kuopukseni kultaiseni on täyttänyt vuoden. Olemme juhlineet syntymäpäiviään. Vielä tulee se hetki, kun istun valokuvakirjan kanssa sohvannurkassa ja istun ja itken vaan. Kuinka suurta on saada juhlia omaa lasta, sitä, että hän on olemassa. Tosi suurta, voin kertoa. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää - siis täytyy mennä läpi...

Puistomme! Siellä on aloitettu remontti. Voimmeko uskoa. Äänestin kyllä kunnallisvaaleissa ja minusta myrskyisenä vaalipäivänä oli suurta kansalaisoikeuksien toteuttamisen tuntua ilmassa. Mutta nimilistat, niihin uskon nyt jopa vielä kovemmin. Olisiko puisto pelastunut näin ilman vetoomustamme? Ehkäpä, mutta oi siskot ja veljet kuinka hyvä maku tästä tempauksesta jäikään. Ja toistaisesksi remonttia tehdään niin, että puisto on samanaikaisesti toiminnassa. Eli tervetuloa, ei ole Omenamäki suljettuna.


Marraskuu... Minusta olisi mukavampaa, jos nuo värikkäät lehdet eivän olisi pudonneet kokonaan. Onneksi ehdimme ison pinon prässäämään. Harmaan ja keltaisen yhdistelmä näytti niin monena päivänä niin hienolta, tuolla ulkona. Piristävältä. Mutta minulle on annettu kuopus, marraslapsena, jotta muistaisin, että kaikessa harmaudessakin voi kyteä niin paljon voimaa ja kauneutta. Hän on ihana ja hänen päiväänsä oli ilo juhlia, marraskuussa.

Juhlimme myös Kurpitsajuhlaa, puistossa. Onneksi tuollaisella kotimaisella nimellä. Kurpitsaherkkuja ja lyhtykin. Ja minä tein pojille rooliasut vihdoinkin. Ties mistä saakka olen haaveillut, että leikkeihin eläinpäähineitä ja lääkärintakkeja ja korkokenkiä ja kravaatteja... Esikoinen innostuin lauluhetken kummituslinnalaulusta, ja tahtoi olla nahkasiipilepakko. Minulla oli säkillinen Marimekon raitatrikoota. Ja nyt minulla on kaksi suloista raitalepakkoa. He ovat ihanan näköisiä häärätessään siivissään täällä kotona. Olen myyty. Kyllä kannatti valvoa öitä ompelukoneen äärellä. Leikata kaavoja metrossa.


Kuopus sai yksivuotislahjaksi isinkoostaman kokoelmalevyn, pähkinöitä ja nukketeatteriesityksen, ihan niinkuin esikoinenkin aikoinaan. Tanssii, kun musiikki soi. Kyllä se veronpalautus taitaa videokameraan mennä? Kuinka tuota voi muuten muistaa, selostaa. Pähkinät olivat herkkua, eikä onneksi ilmaantunut Pyhäinpäivään mitään reaktiota. Nukketeatterissa tapitti tarkkana, kallistui eteenpäin kuuntelemaan ja peikoille jotakin meinasi myös sanoa. En uskaltanut liikaa häneen päin katsoa. Jotten puhkeaisi itkuun tai jottei keksisi marssia syliini. Vaikka marssikin sitten, kun olin laulanut Peikkoäidin kehtolaulun ja sanonut senpituinense. Ihana kulta, suukkoja, äiti rakastaa juuri sinua. Juuri tuollaista ainutlaatuista omaa hömppää. On niin iso ilo saada tutustua.

Että tulkoon joulu. Mistä tuokin nyt tuohon tuli. Ehkä siitä, että syyssynttärit on nyt juhlittu ja viides vuodenaika tekee tuloaan. Pää niin täynnä ajatuksia ja elämää ja toteuttettavia juttuja ja kiitoksia ja kuitenkin ihan yllättävän hallittua tuolla mielirintamalla. Enkä nyt siis tarkoita vain joulua, vaan tätä vaihetta vuodesta. Haluan elää juuri tätä minun elämää nyt, olen niin sisässä siinä, etten ennätä haikailla muuta. Ja kun on saanut jotain näkyvää valmiiksi - juhlaa, lepakkopukua ja nukketeatteria - on ihanaa ottaa listalle kirjojenlukua, lehtien selailua.

Hyvää marraskuuta. Hyvä marraskuu, anteeksi kun aina ruikutan värittömyydestäsi. Sinullakin on paikkasi. On ihan varmasti.

Ja nyt tulee sitten taas se uni, kunhan maltan...